Rauha Mäkilä maalaa musiikkia. Jo vuosien ajan taiteilijan teoksissa ovat esiintyneet popmuusikot, joita Mäkilä maalaa muotokuviin. Esillä ovat olleet ainakin Robin Miriam Carlssonin eli laulaja Robyn, useita tulkintoja Frank Oceanista, muotokuva The Knife -yhtyeessä vaikuttavasta ja Fever Ray -nimellä esiintyvästä Karin Dreijer Anderssonista sekä kuvaus Björkistä lapsena.
Mäkilän tuotantoa voikin lähestyä faniudesta ponnistavana praktiikkana, jonka taustalla kuultaa taiteilijaa inspiroineen musiikin tunnemaiseman lisäksi muusikoiden käsittelemät aiheet ja teemat.
Mäkilän uusi yksityisnäyttely Dear avautui Helsinki Contemporarylla elokuun alussa. Näyttelyä katsoessani muistin Mäkilän vuonna 2015 maalaamat useat Beyoncé-tulkinnat. Niissä laulaja oli tunnistettavissa kolmesta maalauksesta, joissa hän tanssi hiukset silmillä Kale-paita päällä. Samanlainen paita Beyoncélla oli edellisenä vuonna ilmestyneellä 7/11-musiikkivideolla.
Vaikka selkeät populaarimusiikkiviittaukset ovat kadonneet Mäkilän uusista maalauksista, erityisesti Beyoncén edustaman ja popularisoiman nykyfeminismin vaikutuksen voi havaita edelleen tavasta, jolla taiteilija valikoi aiheensa ja käsittelee niitä.
Haastattelen Rauha Mäkilää pian Dear-näyttelyn avautumisen jälkeen Zoomissa. Keskustelemme Beyoncésta, musiikin fanittamisesta, taiteilijan työstä, taidehistorian feministisestä kaanonista ja musiikista inspiraation lähteenä.
Sini: Millainen suhteesi musiikkiin on? Ajatteletko tietoisesti sen vaikutusta työskentelyysi?
Rauha: Musiikilla on iso rooli työskentelyssäni, se on merkittävä inspiraation lähde. Kuuntelen yleensä jotain tiettyä artistia tai albumia, jonka avulla pääsen työn tunnelmaan kiinni aina uudelleen työhuoneelle tullessani. Työskentelen siis musiikin avulla. Osittain tästä syystä tuntui myös luontevalta aloittaa muusikoiden muotokuvien maalaaminen.
Tämän uuden näyttelyn kohdalla kuuntelin kuitenkin aiempaa vähemmän musiikkia. Taustalla soivat enemmän äänikirjat, podcastit ja Youtube. Koronakevät vaikutti kuuntelutottumuksiin. Aiemmin radiokin on häirinnyt liikaa keskittymistä, nyt äänikirjat käyvät. Kirjallisuuden kohdalla en voi kuunnella kuitenkaan fiktiota samalla tavalla kuin faktaa, koska lähden liikaa tarinaan mukaan. Fiktiota kuunnellessani haluan itse lukea ja rakentaa tarinan maailman mielessäni ja keskittyä sen kuvittamiseen ilman häiritsevää työntekoa. Olen aiemmin voinut kuunnella työskennellessäni vain teknisissä vaiheissa radiota tai puhetta. Nyt faktapohjainen puhe tuo rauhaa ja lisää keskittymiskykyäni kummasti.
Maalaamisen aloittaminen on herkkä hetki. Työhön täytyy pystyä keskittymään ilman keskeytyksiä. Uusinta näyttelyä työstäessä kuuntelin usein aina uutta maalausta aloittaessani musiikkia. Siitä siirryin pikkuhiljaa taas puheen ja politiikkaradion pariin.
Sini: Luin uutta näyttelyäsi temaattisesti eheänä feministisen kaanonin rakentajana. En päässyt irti ajatuksesta Beyoncén vaikutuksesta teostesi taustalla. Teoksissasi on esillä monia laulajan praktiikassa havaittavia teemoja: sisartaiteilijuus, historian suurnaiset, perhe, omakuva ja taiteilijan suhde työhön. Olet esimerkiksi kuvannut uusissa teoksissasi runsaasti omaa perhettäsi. Parista muotokuvasta voi tunnistaa historiallisia naistaiteilijoita sekä taiteilija Anna Tuorin.
Koetko Beyoncén edustaman ja 2000-luvulla voimakkaasti popularisoiman feminismin itsellesi läheisenä?
Rauha: Se on fantastista, miten Beyoncé on onnistunut tuomaan feminismiä esiin massoja kosiskelevasti, esittäen ajatuksensa ja mielipiteensä selkeästi ja melkeinpä rautalangasta vääntäen. Hänen kohdallaan on myös toiminut omaelämänkerrallisuus, vaikka emme voi tietää miten tuotettu esitetty tarina todellisuudessa on. Kuitenkin tuntuu siltä, kuin pääsisimme sukeltamaan hänen elämäänsä ja vaikeisiinkin aiheisiin mukaan. Samalla hän tuo vähemmistöt ja epätasa-arvokysymykset esiin antaen kuuluvan äänen heille, jotka usein sivuutetaan.
Sini: Minua on liikuttanut Beyoncéssa se, miten hän muuttaa suuren ja maskuliinisen stadionmuodon feministiseksi areenaksi. Olen ollut kolme kertaa Beyoncén keikalla: lava on naisten dominoima ja koko bändi koostuu naismuusikoista. Tämä on erityistä, koska erityisesti populaarimusiikin historiassa on tehty paljon valkopesua ja sukupuolista syrjintää: siinä missä alun perin mustat musiikinlajit kuten jazz ja blues on valkopesty musiikkiteollisuudessa, myös naisten liikkuma-ala on ollut huomattavasti kapeampi kuin miesten. Siksi on erityisen innostavaa, että juuri suuri ja maskuliinisena mielletty stadion voidaan esittää feministisenä alueena.
Mietin näyttelysi kohdalla maalaustaidetta stadionmittakaavassa esitettynä, suurena taiteen muotona. Miten koet maalaustaiteeseen liitetyn miehiseen neromyytin ja sen historiaan? Millä tapaa se vaikuttaa käsitykseesi taiteilijuudesta?
Rauha: Maalaustaiteen miehinen kulttuuri iskostettiin minuun jo lapsena. Näin 90-luvulla New York Stories -elokuvan (ohj. Martin Scorsese, Woody Allen & Francis Ford Coppola, 1989). Elokuvassa on kolme tarinaa ja yksi näistä kertoo Nick Nolten esittämästä kuvataiteilijasta, joka maalaa New Yorkissa loftasunnossa testosteronia puhkuen suuria teoksia. Elokuvan myötä haaveeni kuvataiteilijan ammatista vain vahvistui, vaikka samaan aikaan se sai minut uskomaan siihen, että vain miehet voivat menestyä tässä ammatissa. Kasvoin monien vahvojen taiteilijoiden ympäröimänä ja näin niin mies- kuin naistaiteilijoidenkin menestyvän. Lapsuudessani en varmasti edes ymmärtänyt muiden ammattien olemassaoloa.
Ilmassa leijui kuitenkin tunne siitä, että naistaiteilijoille on tärkeätä pärjätä miehisessä taidemaailmassa miehisen taidemaailman luomilla säännöillä. Toki vahvoja naismaalareita on aina ollut, mutta maalaaminen on nojannut maskuliiniseen traditioon ja taiteeseen. Taiteilijuuteen ja taiteelliseen työhön on liitetty monenlaisia sisäänrakennettuja ja sukupuolittuneita käsityksiä.
Opiskeluaikanani naismaalarit saavuttivat paljon näkyvyyttä ja heidän tapaansa käsitellä itselleen läheisiä asioita alettiin pitää kiinnostavana. Oli muun muassa sellaisia nimiä kuin Elizabeth Peyton, Laura Owens, Karen Kilimnik ja Cecily Brown, jotka olivat paljon esillä ja ihailin heidän teoksiaan estoitta. Heidän lähestymistapaansa maalaamiseen on alettu pitää mielenkiintoisena, jos ennen se on voitu joskus ohittaa tytöttelynä. Suhtautuminen naismaalareihin on muuttunut sinä aikana, kun olen itse tehnyt taidetta ja ollut taidemaailmassa mukana.
Sini: Miten koet ristiriidan naiseuteen liitettyjen aiheiden ja toisaalta naistaiteilijana tulkittavana olemisen kanssa? Toisaalta on hyvä, että naisten elämää lähellä olevat aiheet ovat luonteva osa taiteen kuvastoa. Toisaalta naistaiteilijana tulkituksi tuleminen on myös omalla tavallaan toiseuttavaa. Tämä on vanha kysymys: yhtäältä on taiteilijoita ja toisaalta naistaiteilijoita. Pitääkö naisaiheita häivyttää tai osataanko naisten kulttuuria ylipäätään lukea sen omalla kielellä?
Rauha: Teen tietoisia naiseuteen liittyviä valintoja. Välillä esimerkiksi värivalintani ovat tiedostetun naisellisia, sellaisia, joita voitaisiin lukea feminiineiksi väreiksi.
Taiteilijana haluan hyväksikäyttää toiseuttavaa asennetta, ottaa sen omiin käsiini. Näin voin asettaa sen uuteen asemaan, pois toiseuttavasta roolista.
Sini: Toiseuttamisen haltuun ottaminen on perinteinen feministinen strategia. Esimerkiksi populaarimusiikin historiassa on ylikorostettu naisen seksuaalisuutta. Myös hiphop on leimallisesti machokulttuuria, jossa naiset yliseksualisoidaan. Useat naisräppärit ottavat tämän toiseuttavan kulttuurin haltuun asettamalla itse oman seksuaalisuutensa keskiöön.
Toinen feministinen strategia on kreditoida eli antaa tunnustusta sellaisille tekijöille, jotka ovat jääneet kaanonista syrjään.
Beyoncé tuntuu tekevän tuotannossaan jonkinlaista kaanonin inversiota: hän antaa tunnustusta nuorille mustille naisille ja saattaa jättää kreditoimatta valkoisia hyvässä asemassa olevia ja jo kanonisoituja tekijöitä. Näistä tapauksista on noussut aika ajoin kohuja. Näin kävi esimerkiksi Countdown-videon kohdalla, jonka taustalla saattoi nähdä selvästi hollantilaisen tanssija-koreografi Anne Teresa De Keersmaekerin ja Thierre De Meyn tanssielokuvan Rosas Danst Rosasin. Myöhemmin kuitenkin nuori runoilija Warsan Shire nousi kuuluisuuteen Lemonade-albumille kirjoittamiensa runojen myötä.
Taiteen historiassa muotokuva on tapa osoittaa kunnioitusta ja kiinnittää maalauksessa kuvattu henkilö historiaan ja antaa yleisesti tunnustusta.
Uudessa Dear-kokonaisuudessa on mukana monien naistaiteilijoiden muotokuvia. Olet maalannut muun muassa Helen Frankenthalerin ja Tamara de Lempickan. Taiteilijoiden antamaan inspiraatioon viitataan teoskokonaisuudessa toistamalla Lempickan maalauskankaalla olevaa aihetta omakuvassasi.
Teokset rakentavat erilaisten viittausten kautta omanlaistaan kaanonia, kuin tarinaa naisten historiasta ja siitä, miten eri taiteilijat vaikuttavat toisiinsa ja inspiroivat luomistyössä. Teoksia katsellessa tuntuu siltä, kuin ne piirtäisivät linjoja toisistaan irrallaan olevien pisteiden välillä ja muodostaisivat siten taiteen historian hahmon.
Rauha: Koen, että maalatessa on hyvä nojata tuttuun ja turvalliseen, siihen, josta olen saanut vastauksia aiemminkin omaan tekemiseen. Se helpottaa työhön ryhtymistä ja auttaa rakentamaan uutta ja epävarmaa, kun oma työprosessi on hakevassa ja hapuilevassa vaiheessa. Ihailen vahvoja naistaiteilijoita, jotka ovat omilla teoillaan ja olemassaolollaan raivanneet meille tilaa maskuliiniselle taiteen kentälle.
Jokaisen muotokuvan kohdalla olen miettinyt, voinko tarttua tähän aiheeseen. Tavallaan siinä on kyse faniudesta ja suuresta ihailun määrästä ja sitä kautta asioiden käsittelystä. Naistaiteilijoista löytämäni kuvat olivat lumoavan jäyhiä ja arvokkaita ja ne antoivat ensisysäyksen uusille maalauksille. Sitä kautta oli helppo lähteä miettimään uusia teemoja luoden samalla uskoa omaan ammatinvalintaan.
Frank Ocean on vaikuttanut minuun paljon. Ihailen sitä, miten hän on tuonut haavoittuvuutta ja queer-miehen mallia machoon ja homofobiseen hiphoppiin. Ne ovat asioita, joiden takana minäkin seison. Muotokuvan kautta voi tuoda yhteyttä myös omiin ajatuksiini.
Fever Rayn ensimmäisen levyn kohdalla muistan, kuinka Karin Dreijer Andersson puhui unettomuudesta ja lapsen saamisesta. Levy oli minulle tärkeä, koska olin tullut juuri itsekin äidiksi. Samaistuminen ja oman työn liikkeelle lähteminen on muotokuvissa ja niiden maalaamisessa itselle tärkeää.
Sini: Maalauksissasi on paljon liikettä. Olet kuvannut aiemmin tanssivia hahmoja, jotka tuovat mieleen musiikkivideon estetiikan.
Uusien teostesi kohdalla minua kiehtoi erityisesti Tamara de Lempickan muotokuva, jossa de Lempicka poseeraa samassa asennossa kuin renessanssimaalari Sofonisba Anguissola kuuluisan muotokuvansa äärellä. Ajattelin Sofonisban käsiä ja sitä, kuinka ne ovat omanlaistaan koreografiaa, maalaustaiteen liikekieltä, joka periytyy visuaalisina viittauksina maalauksesta toiseen.
Rauha: Sofonisban kädet ovat esimerkki siitä, miten kuvien kautta voi rakentaa hiljalleen feminististä traditiota. Teosten ei tarvitse saada äänekästä leimaa päälleen.
Rakastan arkipäiväisiä aiheita, elämän tuomista maalaukseen, mutta loppupeleissä kuitenkin on tärkeintä löytää oikeat muodot ja värit, jotka rakentavat toimivan teoksen ja tuovat sen yleisemmälle esittämisen tapoja pohtivalle tasolle. Näin vuoropuhelu taiteen kanssa toivottavasti toteutuu myös työhuoneen ulkopuolella.
Mieluummin vihjaan ja rakennan kuin julistan ja osoitan.