Fantasia, ihme ja leikki Näkemisen virrassa

17.11. 2004 Virve Miettinen
Kuva ei ole kuva, vaan portti; suhde toiseen ihmiseen ja toiseuteen kirjoittaa Virve Miettinen tarkastellen alla Maaria Wirkkalan, Inari Krohnin ja Olli Lyytikäisen taidetta siltana itämaiseen ajatteluun.

Itämaiset vaikutteet ovat viimeisen puolentoista vuosisadan ajan olleet
monimuotoisesti esillä länsimaisessa kuvataiteessa. Niiden voimakas
esiinnousu liittyi alunperinkin esittämisen ongelmaan: kuinka todellisuus
ilmenee meille?

Niinpä myös Amos Anderssonin taidemuseon näyttelyssä ‘Näkemisen virta’ yritettiin katsoa sitä, mitä ei voi nähdä. Suunta on pois pinnasta ja tuolle puolen: miten esittää ei-esitettävissä olevaa?

Idän ja lännen perustavanlaatuista eroa on selitetty monilla tavoin. Jos lähtökohdaksi valitaan itäisten uskomusten mukainen ajatus kaiken ykseydestä, niin erilaisuuden voi nähdä vaikka näin: alkumaailman hajottua
kahtia: hengeksi ja aineeksi, länsi kaappasi itselleen aineen ja itä sen sijaan tarttui henkeen selittäen aineen “maja”-käsitteen avulla vain ohimeneväksi illuusioksi. Maapalloja tunnemme vieläkin vain yhden,
läntisenkin tieteellisen perinteen mukaan. Aineen ja hengen paradoksi on ja
pysyy.

Aineettomalle on lännessäkin vielä jokin aika sitten annettu nimiä. Näyttelyssä voi kulkea varjonsa kanssa – tai vaihtoehtoisesti haamun, liekin, perhosen, tuulen, sielun tai läikehtivän. Teokset tarjoavat ulospääsyn sellaisesta perinteisestä esittämisen tavasta, joka pyrkii olemisen ja todellisuuden totaaliseen haltuunottoon. Objektiivisuus ja subjektiivisuus, rationaalisuus ja irrationaalisuus, absolutismi ja relativismi kietoutuvat niissä toisiinsa.

Ja niin kuin sielu käsitetään tilattomaksi, ajattomaksi ja kuolemattomaksi
olennoksi, myös teokset ovat itämaisittain ilmaistuna “osa Suurta Kiertokulkua”. Niissä korostuu liike, läpinäkyvyys, etsintä, uusiutuminen.

Kuva ei ole kuva, vaan portti; suhde toiseen ihmiseen ja toiseuteen. Miten
selittää sellaista, josta olemme vain osa? Oikean taivaan sinistä ei ole olemassa, vaikka se onkin useimpien suomalaisten lempiväri.

Maaria Wirkkala yrittää teoksessaan “Found a Mental Connection” rakentaa yhteyttä idän ja lännen välille konkreettisellakin tavalla. Hän
vietti päiviä Istanbulissa, Aasian ja Euroopan välisellä majakkasaarella.

Wirkkala on monissa muissakin teoksissaan rakentanut samaan tapaan paikan tyhjään: teos on fyysisesti olemassa vain muutaman päivän. Esineellinen objekti korvautuu kokemuksella: maailma muuttuu mielessä olevaksi. Kokemuksista syntyy muistoja: aika on paikka.

“Poiesis” tarkoitti runouden terminä alun perin sellaisen olevaksi tekemistä, mikä ei ollut olemassa. Samoin Wirkkala nimeää sellaista, mikä on ulottumattomissa.

Idän ja lännen vastakohtaisuus ilmenee maailmassa konkreettisestikin, julmina ja raadollisina tekoina. Kahden vastapoolin
välisen yhteisymmärryksen luomista pidetään usein mahdottomana. Wirkkala kuitenkin yhdistää sellaista, mitä ei voi yhdistää luode silmiemme eteeen ihmeen: usko tai älä.

Moniin Wirkkalan töihin liittyy olennaisesti valo. Istanbulin majakkatorniakin hän valaisi eri tavoin. Valo on keino näyttää maailma
uutena. Valon kieleen mahtuvat uni, fantasia, ihme ja leikki. Valo tekee merkityksettömästä merkittävää ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.
Samalla kertaa se sekä näyttää että kuroo umpeen etäisyyttä merkkien ja maailman, kokemuksen ja sen esittämisen väliltä. Valo synnyttää myös pimeyden: jotakin jää aina yli, pois, ulottumattomiin.

Wirkkalan “Found a Mental Connection”- teokseen liittyy myös taiteen tekemisen teema. Taiteilija on taiteensa kanssa eristyksissä, välissä ja keskellä. Taiteen synnyttää “kuilu, joka repeää elämyksen
ja sen ilmaisun, tajunnan ja tapahtuman, tahdon ja aineen väliin, jossa todellisuus on syntyvä uudelleen” kirjoittaa Maurice Blanchot teoksessaan Kirjallinen avaruus. Wirkkala toteaa tekstissään vain: “Unohda taide. Ajattele kalastajia”.

Inari Krohn taas on taidegraafikko. Grafiikan tekeminen vie aina oman aikansa ja hänen töissään liikutaankin ajassa. Niissä kutoutuvat yhteen niin oma aika, luonnon aika, historian aika kuin taiteen aikakin. Aika luo
paradoksaalisesti tulevaisuuden muistoja ja menneitä toiveita.

Aika näyttäytyy Inari Krohnin teoksissa tilana tai paikkana. Eri todellisuudentasot lomittuvat: läsnä ovat niin uni ja päivätietoisuus, luonto ja kulttuuri, itä ja länsi, satu ja tosi, kuin onni ja uhkakin. Pääosassa ei kuitenkaan ole ihminen, vaan kaikki muu: ihmistä kuvataan etäältä ja usein pois kääntyneenä. Luontoa Krohn ei taas tarkastele etäältä vaan on sen sisällä, puhellen henkien kanssa;
luonnossa kaikella on yhteytensä.

Krohnin teoksissa maailma on mielessä ja mieli maailmassa. Teokset yhdistävät ihmisen johonkin suurempaan, universaalimpaan tapahtumaan, niiden äärellä voi läikkyä yli äärettömään.

Olli Lyytikäisen teoksia oli näyttelyssä esillä neljä: muotokuvat “Jean
Vigo”, “Antoine de Saint-Exupéry”, “MJQ” ja “Tyttö ja sateenkaari”.
Lyytikäinen tuo oman panoksensa länsimaiseen muotokuvaperinteeseen, joka ylittää sen : kuvat esittävät mielikuvitushahmoja ja nimet ovat keksintöä.

Toisin kuin perinteinen muotokuva, Lyytikäinen “valehtelee”; kuten muissakin hänen töissään, kuvassa on enemmän kuin mitä silmä näkee.

Lyytikäisen muotokuvissa on tarkkuutta, joka usein yhdistetään todellisuuden
yksityiskohtaiseen kopioimiseen. Hahmon ympärille aukenee kuitenkin suuri
tila, rajaton ja avaruudellinen. Tarkkuuteen liittyy utuisuutta, “äärettömän
perspektiivi”, kuvissa liikutaan ruumiin ja mielen rajalla. Hahmoissa yhdistyy sekä henkilön läsnäolo ja poissaolo, mutta myös naisellisuus ja miehisyys. Kuvat tuovat mieleen tulee symbolistisen taideteorian, jossa androgyynisyys ymmärrettiin hengen täydellisyytenä.

Lyytikäisen vangitsevia muotokuvia voi tarkastella myös liettualaisen Emmanuel Levinasin eettisen ajattelun kautta, joka rakentuu ‘kasvojen’ käsitteen ympärille. Levinasin etiikassa korostuu länsimaista ajattelua kauan leimanneen kartesiolaisuuden kritiikki.

Levinas painottaa olemisen määrittämätöntä kokemusta “ennen ihmistä” ja tämän kokemuksen suhdetta toiseen ihmiseen. Yhteys “toiseen” samalla kun eettisyys,
syntyy Levinasin mukaan siitä, että “kasvot ovat tarpeeksi samanlaiset kuin omat kasvoni ja samalla tarpeeksi erilaiset kuin omani”, mutta kasvot esittävät silti kysymyksen vastuullisuudesta vaatien vastaamaan.

Havainnoiva katse perustuu tiedolle. ‘Kasvojen’ erityisyys eettisessä mielessä on kuitenkin siinä, etteivät ne ole käsitettävissä. ‘Kasvot’ tulevat maailman ulkopuolelta, ymmärryksen ylittävästä ja niiden ilmeneminen on lähellä kreikan sanaa “epifaneia”, joka merkitsee “loistavaa näkyviin tuloa”.