Tilan suhde taiteen kokemiseen on tunnustettu itsestäänselvyys jopa siinä määrin, että modernin taiteen synty ajoi taiteen tiloihin, joissa ympäröivän rakennuksen läsnäolo yritettiin häivyttää kokonaan. Valkoisiksi kuutoiksi (white cube) nimitetyt galleriat pyrkivät minimalistisilla, valkoisiksi maalatuilla tiloillaan anonymisoimaan ympäristön vaihtuville näyttelyille yhteensopivaksi esityspaikaksi sekä taata taideteoksille kaikki huomio. Lopulta valkoisesta tilasta tuli taidemaailman esitystilojen standardi, joka edelleen tänä päivänä elää ja voi hyvin siihen jo vuosikymmenet kohdistuneesta kritiikistä huolimatta.[i] Tästä syystä onkin jännittävää tarkastella, miten kuvataide viihtyy kaikkia aisteja kutkuttelevilla ja eklektisiä tiloja täynnä olevilla kaupunkifestivaaleilla.
Flow Festivalilla on monivuotinen historia kuvataiteen esityspaikkana. Monivuotinen yhteistyö Taideyliopiston kanssa loi unohtumattomia kokemuksia mm. Art Laboratoryn ja Pink Spacen kaltaisten näyttelyiden muodossa. Myös Sini Parikan leikkisä ja väri-ilotteleva maisema-arkkitehtuuri on muodostunut kävijöille jotakuinkin synonyymiksi Flow’n Suvilahden haltuun ottavasta omaleimaisesta ilmeestä.[ii]
Suvilahden teollisuusalue on elimellinen osa Flow’n kaupunkifestivaalia. Arkkitehti Selim A. Lindqvistin suunnittelemat kattilahalli tiilipiippuineen, kaasukellot ja voimalaitoksen rakennukset antavat alueelle sen vuosisadan alun teollistuvan pääkaupungin aikakautta henkivän tunnelman, unohtamatta myöskään alueelle 1960-luvulla rakennettua arkkitehti Timo Penttilän suunnittelemaa punatiilistä Helsingin Energian Hanasaaren voimalaitos B:tä, jonka käytön tulevaisuus on vielä muotoutumassa Helenin luopuessa sen käytöstä ja Suvilahden alueen kehitystyön edetessä.
Alueen rakennuskanta on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi, minkä johdosta nyt ensimmäistä kertaa yleisölle avautuvaan tiilikellon korjaustyöt on tehty niiden vaativuudesta huolimatta.[iii] Vuonna 1910 valmistunut ja 1980-luvulle asti kaasun säilytykseen käytetty tiilikello on Flow Festival 2022 ajaksi valjastettu kuraattori Emmi Katteluksen suunnitteleman näyttelyn tilaksi.
Massiivista sisätilaa on osuvasti verrattu Rooman Pantheoniin: valtava hämähäkinverkkoa muistuttava teräksinen vesikatto sulkee alleen jylhän pyöreän tiilisalin, jonka seiniä puhkovat kapeat pystyikkunat lähentelevät mittasuhteiltaan goottilaisten katedraalien suippoikkunoita.
Tilan suuri koko ja sulkeutunut yleisilme innoittavat leikittelemään erilaisilla assosiaatiolla: toisaalta Flow’ta varten sinne ripustetun taiteen äärellä käyvä kävijöiden kuhina saa minut odottamaan jonkinlaisen performanssin alkamista ja toisaalta yhdistän tilan olomuodon japanilaisten roolipelien loppuvastusten (boss fight) taisteluareenoiden estetiikkaan. Tunnelma on samaan aikaan virittynyt ja harras.
Keskellä tilaa vaijereilla ilmaan kiinnitettynä leijuu kuvanveistäjä Hanna Vihriälän valtava Puhalluskukka (2019). Teos koostuu tuhansista teräslankojen varaan ripustetuista kulmikkaista akryylihelmistä. Näky on ilmava ja herkkä, mikä luo jännitteisen kontrastin Lindqvistin tiilikellon raskaan sisätilan kanssa. Myös ikkuna-aukoista tilaan siivilöityvä valo käy omaa vuoropuheluaan teoksen kanssa. Luonnonvalo tuntuu jopa tietyllä tavalla määrittävän kokemusta – teoskyltissä suositellaan erikseen käyntiä tilaan illalla puoli yhdeksältä, jolloin laskevan auringon valo paistaa suoraan läntisistä pystyikkunoista ja saa Vihriälän teoksen akryylihelmet hohtamaan eteerisesti.
Kokemus teoksen kanssa on tiilikellossa hyvin erilainen kuin sen ensiesittelyssä Galleria Scupltorissa vuonna 2019.[iv] Silloin teos oli ripustettu normaalikokoisen gallerian katosta roikkumaan niin, ettei esimerkiksi sen alta mahtunut kulkemaan toisin kuin nyt. Myös tiilikellon koon mahdollistama suuri katseluetäisyys tekee teoksen kokemisesta aivan uudenlaisen: teosta voi katsoa aivan sen vierestä, jolloin se tuntuu hajoavan akryylimuovista muodostuviksi atomeikseen ja kaukaa, jolloin se muistuttaa tilaan projisoitavaa hologrammikuvaa. Puhalluskukan yllä leijuvasta valkoisesta ripustuslevystä olisi tosin voinut pyrkiä tekemään tilaa varten huomaamattomamman, jolloin teoksen vaikutelma immateriaalisuudesta olisi ollut vielä voimakkaampi.
Edetessäni tilaan antaudun mediataiteilija Antti Tolvin Butterfly effectin (2022) tärisytettäväksi – kirjaimellisesti. Tiilikellon takaosassa on makuualustoja, joille makuulle käydessä tilassa surround-kaiuttimista kuuluva ja värivaloin kupoliin heijastettava teos muuttuu astetta fyysisemmäksi. Alustat värähtelevät Tolvin teoksen äänimaailman mukana kuin jonkinlaisessa Linnanmäen 4D-kinon hellemmässä versiossa konsanaan.[v] Olo makoilun jälkeen on rentoutunut kuin hierontatuolista noustessa. Samalla teoksessa riemastuttaa sen kekseliäisyys: teoksen ja Lindqvistin tiilikellon elähdyttävän tilan ergonominen katselukulma toimii myös otollisena paikkana tunteja tantereella tampanneelle festivaalikävijälle lepuuttaa varttaan.
Vihriälän Puhalluskukan ja Tolvin Butterfly effectin yhteispeli Lindqvistin tiilikellon kanssa tuntuu vaivattomalta. Rakennus päästää sisäänsä kaunista valoa ja eristää hyvin ulkopuolelleen jopa festivaalin päälavan äänet, mikä on suureksi eduksi tilan monimediallista käyttöä kuten Tolvin äänipainotteista teosta ajatellen. Samalla pohdin, että tulevaisuudessa olisi kiinnostavaa kokea näyttely, jossa tilan, sinne valikoitujen teosten ja ulkona pauhaavan festivaalin välinen vuorovaikutus olisi vielä vahvempi: miten tila ja teokset siellä reagoisivat musiikkiin ja kuka ties päin vastoin. Tämä onkin yksi taiteen esitystavoissa koeteltavaksi sopiva ulottuvuus: valkoinen kuutio kun pyrkii tyhjyyttä imitoivalla olomuodollaan eliminoimaan vierailijan tietoisuuden ympäröivästä maailmasta.
Toivon, että tiilikello tulee tulevaisuudessa tarjoamaan mahdollisuuden monenlaisille näyttelyille ja etenkin odotan kokevani siellä paikkasidonnaisia teoksia, jotka antautuvat vuoropuheluun Lindqvistin arkkitehtuurin kanssa, ehkä jopa aivan ultraspesifisti Flow Festivalille komissioidun tilausteoksen muodossa.
Tiilikello x Polestar -tila on koettavissa Flow Festival 2022 ajan Helsingin Suvilahdessa 12.–14.8. Selim A. Lindqvistin suunnitteleman tiilikellon tuleva käyttö ei ole vielä varmaa.
Teksti ja kuvat: Jutta Tynkkynen
Viitteet:
[i] Brian O’Dohery, Inside The White Cube. The Ideology of the Gallery Space, 1986. Alun perin artikkelit julkaistiin Artforum -lehdessä vuonna 1976.
[ii] Vuoden nuori maisema-arkkitehti -tunnustuspalkinto Flow Festivalin maisema-arkkitehdille Sini Parikalle, Viherympäristöliitto, 2016: https://www.vyl.fi/uutiset/vuoden-nuori-maisema-arkkitehti-tunnustuspalkinto-flow-festivalin-maisema-arkkitehdille-sini-parikalle/
[iii] Tältä näyttää miljoonilla kunnostettu kaasukello – se avaa nyt ovensa, mutta vain muutamaksi päiväksi, Paula Tiainen, Yle Uutiset, 2022: https://yle.fi/uutiset/3-12568562
[iv] Hanna Vihriälä, Puhalluskukka. 06.09. – 29.09.2019. Galleria Sculptor: https://sculptors.fi/exhibition/puhalluskukka/
[v] Asetelma on tuttu Antti Tolvin aiemmasta teoksesta Resonaresta (2021), jonka elementit makuualusta ja äänellä värisytettävä gongi ovat tiilikellossa läsnä. https://anttitolvi.com/works/