Sairaus vanhentaa ihmistä ennen aikojaan. Olen alkanut pohtia, mitä tapahtuu vanhoille naisille. Kun ruumiini on alkanut pettää, se on tuonut näkyviin sen, että olen tuntevana kehona sukupuolittunut. Pelkoni eroavat niistä peloista, joita mies mahdollisesti kokee, vaikka oireet olisivatkin samat, sillä ikääntyvän naisen asema poikkeaa yhteiskunnassamme vanhan miehen asemasta. Olen alkanut etsiytyä sellaisen taiteen äärelle, jossa käsitellään ruumista holistisen kehonkuvan tuolla puolen. Taiteesta en etsi täsmälleen samanlaista kokemusta kuin itselläni. Etsin jonkinlaista sisaruutta sukupuolen erilaisten ulottuvuuksien pohdinnassa nyt, kun sukupuoleni sosiaalinen merkitys oikeastaan vasta ensimmäistä kertaa valkenee minulle. Ennen sairautta koin, että naisia yleensä koskevat ajatusmallit eivät koske minua, koska en itse koe voimakkaasti olevani nainen. Tämän sairaus on muuttanut. Se, mitä itse koen olevani, ei paina vaakakupissa, jos muut näkevät minut ikääntyvänä naisena heikkenevine ruumiinvoimineen.
Koen kehon fragmentaarisen esitystavan totuudelliseksi: meillä kaikilla on voimakeskuksemme, jonka joskus sairaus tai yhteiskunnan kolhinta voivat tuoda näkyviin piilosta. Voimakeskus voi olla kehonosa, josta olemme ylpeitä. Jotkut kehonosat voivat rakentaa sillan ihmisten välille tai mielestä omaan ruumiiseen. Ehkä kivun sirpaloima ruumiinikin vielä tekee minut ylpeäksi. Siitä, että aivoni toimivat. Kädet voivat olla sellaisen voimakeskus, jotka muotoilevat asioita. Kuten taiteilijoilla. Tai vaikkapa transitioleikkauksia tekevillä kirurgeilla. Voimakeskus voi olla mikä tahansa muukin kehonosa, sillä mielen symbolisilla voimilla se on mahdollista. Fragmentin ei tarvitse viitata rikkinäisyyteen, vaan epätäydellisyyteen, moniaineksisuuden ja muutoksen mukanaan tuomaan hajanaisuuteen, hengittäviin väleihin. Kehon sirpaleisella esittämisellä voidaan viitata siihen, että ruumiimme on fragmentti kokonaisuudessa, jota täydennetään erilaisilla sosiaalisilla järjestyksillä, joista sukupuoli on yksi merkittävimmistä. Emma Jääskeläinen ja Nadiye Koçak ovat kaksi kiinnostavaa taiteilijaa, jotka käyttävät fragmenttia taiteellisessa työskentelyssään. He pohtivat sen avulla sukupuolittuneiden käytäntöjen merkitystä työssään tai laajemmin elämässään. Heidän teoksissaan minua viehättää se, että he merkityksellistävät fragmentteja myönteisillä arvoilla. Itsetuntemusta oppiessa tie voi viedä osista kokonaisuuteen.
Taiteilijan kärsimyksen kyseenalaistusta Emma Jääskeläisen taiteessa
Ensimmäisen kerran tutustuin Emma Jääskeläisen veistotaiteeseen vuonna 2018, jolloin taiteilijalla oli yksityisnäyttely, Tizzicato, Turun vanhan raatihuoneen galleriassa. Jääskeläisen taiteessa on vahva taidehistoriallinen lataus, sillä hän käyttää perinteisiä materiaaleja, pronssia ja marmoria, ja veistosten aiheet vievät ajatukset antiikkiin. Jääskeläinen viittaa teostensa mittasuhteilla muun muassa Rooman Capitoliumin museoiden kolossaalisiin veistosfragmentteihin, jotka ovat peräisin keisari Konstantinuksen valtavasta patsaasta. Jääskeläisen fragmentit kuvaavat käsiä, jalkoja, nauravia ja kiroavia suita, auringon muotoon sommiteltuja ihon kappaleita, pakaroita, naisen rintaa, vatsamakkaroihin peittyvää uumaa. Teoksissa on pronssin ja marmorin lisäksi käytetty muun muassa luonnosta kerättyjä kiviä ja simpukankuoria.
Taiteessa fragmentaarisella kehon esittämisellä voi olla useita motiiveja. Usein sirpaleinen esitystapa viittaa johonkin traumaan. 1800-luvun lopulla fragmentaarisuudella tavoiteltiin pirstaloituneen kaupunkielämän kuvausta. Jääskeläisen teoksissa fragmentteja voi lähestyä kokonaisuuden kuvauksina, koska todellisuudesta hieman etäännytetyt muodot voivat yhtäkkiä katsojan silmissä muistuttaa vaikka eläintä. Jääskeläisen teokset ovat humoristisen ekspressiivisiä mahamakkaroineen ja kiroavine törkysuineen. Jääskeläisen tuotannosta voi löytää teoksia, joissa kärsivän taiteilijan myytti, myytti taideteoksesta kärsimyksen tuottamana fragmenttina ja fragmentin olemassaolo uuden täyteyden merkkinä limittyvät toisiinsa.
Jääskeläisen huumori tuntuu taittuvan ironiaksi, sillä on suunta ja kohde. Avainteoksina pidän läikikkään vaaleanpunaiseksi värjätystä villakankaasta valmistettuja teoksia Sunset Sweater ja Chin Up, jotka on sommiteltu auringon muotoon. Ne tuovat mieleen valtavasta kehosta irti leikatun ihon. Tämän mielikuvan syntymiseen vaikuttavat paitsi teosten omat ominaisuudet, myös niiden konteksti Jääskeläisen tuotannossa, jossa kehon fragmentit ovat kuvaamisen kohteina. Teokset eivät ole millään tavalla groteskeja, ne ovat siivottuja verisistä mielikuvista. Läikikäs väritys vie ajatukset jopa selluliitin kirjomiin pehmeisiin ruumiinosiin. Chin Upissa villakankaasta roikkuu pitkiä suikaleita ja Sunset Sweaterin reuna on röpelöinen, viimeistelemätön. Viittaukset kärsimykseen ovat teosnimissä ja harkitussa muodossa sekä materiaalin käytössä. Erityisesti Sunset Sweaterin kohdalla mieleen palautuu myytti kärsivästä, itseään silpovasta taiteilijasta par excellence, Vincent van Goghista, jolle auringonlaskun valaisema maisema edusti kauhujen näyttämöä.
Georges Bataille on kirjoittanut, että taiteeseen liittyy uhraus. Bataille viittaa siihen vanhaan käsitykseen, että kärsimys on suuren taiteilijan kätilö. Taideteoksen tulee Bataillen mukaan olla kuin taiteilijan ruumiin fragmentti. van Gogh maalasi kuuluisat maalauksensa auringonnousuista ja -laskuista kärsiessään hulluudesta, joka lopulta päättyi korvan irti leikkaamiseen. Aurinko oli van Goghille hirviömäinen kataklysmi ja hulluuden kuva, joka taiteilijan maalauksissa hehkui suuren ekspressiivisen sielun maisemassa. Sen sijaan Jääskeläisen ”auringonlaskussa” ihon kappale, fragmentti, aiheuttaa tekstiilitaiteelle ominaisella sympaattisella tavalla pörröisiä ja lämpimiä tuntemuksia. Mieleen nousee hoivaan liittyviä ajatuksia: taiteilija antamassa itsestään jotakin jonkun toisen vuoksi. Jääskeläisen villakangasteoksissa pehmeä hoiva ulottaa itsensä katsojaan, villakangasauringon säteilemä energia on lämpöistä ja ystävällistä.
Bataille kirjoittaa, että taiteilijan uhraus on irtiotto, yhteiskunnan haasto, yksinäinen teko. Lähettämällä korvansa prostituoidulle van Gogh tuntui pyyhkivän verensä koko porvarilliseen maailmaan. van Goghin taiteessa ylettömyys on sublimoitunut taiteen muotokieltä uudistavaksi tyyliksi. Hullun miehen taide säteilee ennen kohtalokkaan päätöksen tekemistä halua jäädä tämänpuoleisen maailman vangiksi, huijaten kaikkia säkenöivällä elinvoimalla. Jääskeläisen villakangasteokset ovat fragmentteja, naisen uhrauksia, joista voi tulla toisen ihmisolennon koko maailma. Kääre, peitto, lämmitin. Yhteiskunnan haaston sijaan fragmentin irrotus on tapahtuma, jossa nainen uhraa elämän jatkumisen vuoksi. Mikäli taide on fragmenttien irrotusta itsestään, Jääskeläisen villakangasteokset keskustelevat kiinnostavasti perinteisen naiskuvan, uhrautuvan elämän äidin kanssa.
Tunnetussa omakuvasarjassaan särkyneen ruumiin kivuista ja masennuksesta kärsinyt Helene Schjerfbeck tuntuu jäävän oman kehonsa vangiksi. Itsesääli heijastuu omakuvista, joissa kasvot hiljalleen pelkistyvät pääkalloksi. Schjerfbeck on ihailtu taiteilija ja aina hänen taiteestaan kirjoitettaessa otetaan esille kärsimys. Edvard Munch ja van Gogh kärsivät ja tekivät siitä taidetta. Heillä tuntuu olevan tunneilmaisussaan enemmän voimaa kuin melankolikkona itseensä käpertyvällä Schjerfbeckillä. Kärsivä taiteilija -myytti koskee sekä nais- että miestaiteilijoita. Mikäli taiteen on oltava taiteilijan itsestään luovuttama fragmentti, on kuitenkin huomattava, että van Gogh ei maalannut teoksiaan verellään, eikä teoksen ja taiteilijan välinen sidos ole niin yksinkertainen, kuin ennen kaikkea elämänkerrallisesti painottuvassa taidehistoriassa oletetaan. Jääskeläisen villakangasteokset tavoittelevat täydellistä pyöreätä muotoa roikkuvine lankoineen ja rispaantuneine reunoineen. Pyöreä muoto symboloi täydellisyyttä ja kokonaisuutta. Ihon pala, fragmentti, lämmittää kuin aurinko ja antaa suojan sitä tarvitsevalle. Sunset Sweater – eikö se ole vähän kuin haluaisi pukea rakkaan ihmisen koko maailmaan? Teoksen nimi aiheuttaa voimakkaita mielikuvia: auringonlaskun maisemassa kulkee rakastettu, joka kylpee lämmössä ja hehkuvissa väreissä jonkun toisen ihmisen maailman keskuksena.
Jääskeläisen fragmentaariset teokset haastavat kuvaa taiteesta kärsimyksen tuotteena. Tuotamme fragmentteja, annamme itsestämme jollekin, ja tällöin kyseessä ei oikeastaan ole uhraus. Jääskeläisen teokset eivät ole vakavamielisiä. Niiden leikkisyys ja keveys tekevät niistä naisellisia. Chin Upin ja Sunset Sweaterin alakulma on erityisellä pidikkeellä nostettu ylös, jolloin villakangas muodostaa kutsuvan laskoksen. Se tuo mieleen ruokapakkausten kulman, josta paketti on tarkoitus aukaista. Toisaalta laskos ja ihon värinen materiaali vievät ajatukset laastariin ja repäisyyn, jossa kipu on enemmän psyykkistä kuin fyysistä, pelon aiheuttamaa. ”Taide on kärsimystä” -kliseen kommentointi tiivistyy Jääskeläisellä siihen, että uhraukselle keksitään perinaisellinen tarkoitus, hoiva, itseriittoisen taiteilijamielipuolen vastineeksi. Kärsivä taiteilija uhraa taiteen vuoksi. Tekstiilitaiteena Jääskeläisen villakangasteokset ovat ohuella langalla kiinni perinteisen naisten taiteen, käsityön, merkityksissä: käyttökulttuurissa ja toisten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimisessa. Tämä perinne, tietty tapa käyttää aikaa ja resursseja (siis tietynlainen uhraus), tuo Jääskeläisen fragmentteihin lisää tulkintamahdollisuuksia.
Jääskeläinen suhteellistaa taiteeseen liitettyjä synnytystuskia. Taideteos on fragmentti, mutta se voi olla ilon täyteisen luomisen monella tavalla vajavainen todistuskappale. Ilo on vapautumista vakavuudesta ja epätäydellisyyden hyväksymistä. Jääskeläisen teokset eivät myöskään ole passiivisia, vaikka ne on nostettu jalustalle. Veistokset tuntuvat olevan liikkeessä. Suu on auki sanoakseen jotakin, nyrkki puristaa jotakin kuin vahvatahtoinen taapero, joka ei halua luopua pihistämästään. Tit, Little Bitch sittin’ -teoksen oksalla tasapainoileva naisen rinta on hetkenä minä hyvänsä keikahtamassa maahan.
Naiseuteen liitetään perinteisesti tilan haltuun ottamisen vaikeus. Tutkimuksissa on päädytty käyttämään ongelmallista termiä ”naisellinen asenne”. Iris Marion Youngin mukaan naisille tila on jotakin, joka voi haavoittaa ja siksi naiset elävät mielellään koottuina, mikä ilmenee vaikkapa istumalla polvet yhdessä, kantamalla kirjoja vasten rintaa ja heittämällä palloa jäykkänä. Naiset ovat lukittuja sisäisyyteensä, josta he ammentavat suurimman voimansa. Koska nainen on se, joka synnyttää maailmaan uuden ihmisen, hänen on varottava itseään.
Jääskeläisen teoksissa kehon fragmentit ovat riisuttuja naisellisesta asenteesta. Teoksessa Spagat reidestä katkaistut jalat levittäytyvät spagaattiin kahden erilleen asetetun laatikon päälle. Asento on uskalias. Katsoja voi tuntea voimavektorin, joka ampaisee kummankin jalkatumpin päästä ympäröivään tilaan. Myös kahtia repeäminen on mahdollista. Likaisen pronssinen, harvahampainen suu jännittyy ääriasentoon teoksessa Curse ja kiroaa jotakin siten, että voimasanat voi melkein kuulla. Sudokussa vatsamakkarat leviävät nautinnollisesti ja veistoksen ääressä voi miltei kuvitella kehotuksen vetää vatsa sisään kuvaa otettaessa. Fragmentit vastustavat passiivisuuden kutsua ja naisten ja tyttöjen leimaamista omaa ulottuvuuttaan arasteleviksi olennoiksi. Jääskeläisen fragmentit vaikuttavat kokonaisilta ja eläviltä. Epätäydellisyyden tajuamisesta kehkeytyy monesti vapaus, joka saa ajateltavissa olevat muodot hajoamaan ja syntymään uudelleen. Sekä mies- että naistaiteilijat ilmaisevat kärsimystä taiteessa, mutta taiteilijasta riippuen se voi olla itseensä käpertyvää tai räjähtävää auringon voimaa tai kuolettavaa surua, kuten edellä mainituilla Schjerfbeckillä, van Goghilla ja Munckilla. Jääskeläinen irtautuu uhrauksen perinteestä ja muuttaa verisen fragmentin helliväksi lahjaksi.
Muunsukupuolisuus ja parantavat kädet Nadiye Koçakin taiteessa
Nadiye Koçakin taiteessa on samaa keveyttä kuin Jääskeläisen taiteessa. Kiinnostuin hänen taiteestaan, koska hän käsittelee transitiota ja tavallaan olen itsekin eräänlaisen transition ytimessä, kun opettelen elämään voimansa paljolti menettäneen ruumiini kanssa. Koçakilla ruumis on sekä haavoittuva että vahva. Jääskeläinen ja Koçak käsittelevät taiteessaan sukupuolta, mutta Koçakilla ote on henkilökohtaisempi, kun taas Jääskeläisellä tietyn sosiaalisen roolin, taiteilijuuden pohdinta on keskeisellä sijalla. Jääskeläisen taiteessa sukupuolen pohdinta liittyy vahvasti taidehistorialliseen painolastiin, Koçak on tuotannossaan enemmän kallellaan identiteettipolitiikkaan. Identiteettipoliittinen taide ei ole taidetta vain yhden ihmisen kokemusmaailmasta, sillä jopa vähemmistön vähemmistöä edustavan ruumiilliset kokemukset voivat löytää samaistumispintaa yllättäviltä tahoilta.
Koçak on muunsukupuolinen taiteilija ja hänen taiteessaan kehon ja identiteetin muovautuvuus on tärkeällä sijalla. Tuoreinta tuotantoa edustavat lateksikädet, joita Koçak on eri näyttelyissä installoinut lasikorokkeen päälle tai ripustanut katosta. Kädet on tehty siten, että tikkujen päähän valetut kipsisormet on upotettu nestemäiseen lateksiin. Lateksi muodostaa kipsin päälle kerroksen, jonka rakennetta on varioitu puhaltamalla tyhjällä paloruiskulla ilmaa. Tämän jälkeen sormet ovat kuivuneet jonkin aikaa, ja kun ne ovat kovettuneet, lateksikädet on irrotettu kipsisormista. Teosten vahvistamiseksi Koçak on kastanut niitä uudelleen lateksiin, jolloin sille ominainen meripihkan väri on tullut näkyviin.
Ensimmäinen vilkaisu velttona katosta roikkuvaan, kuin hylättyyn, lateksikäteen vie ajatukseni Jean-Luc Nancyn kirjoituksiin ihmisestä maailmaan heitettynä ruumiina. Nancy kirjoittaa, että koska länsimaiset ihmiset ovat fragmentoineet ja kurittaneet muiden kehoja, olemme oman ruumissuhteemme kanssa eksyksissä, koska olemassaoloamme ei pidä koossa mikään haava. Suhde kehoomme on etäinen, olemme jatkuvasti vaikeuksissa sen kanssa. On kuitenkin tapoja, joiden avulla voimme lähestyä ruumistamme. Kirjoittaminen ja taiteen luominen ovat äärimmäisyyksien koskemista, oman lihallisen olemassaolon äärelle matkaamista. Jokainen aihetta pohtiva taideteos on omanlaisensa vastaus kysymykseen siitä, mitä on olla ruumis. Ruumiin kirjoittaminen on aina sellaista, että se kutsuu puoleensa fragmentaarisuutta. Kirjoituksen ja ruumiin kohdatessa jotakin murtuu esiin – fragmentti, osavastaus.
Koçakin fragmentaariset ruumiinosat ovat hentoja, reikäisiä, ne kertovat ruumiin tavoittamisen vaikeudesta. Koçakin taide tuo pienimuotoisuudessaan ja hauraudessaan mieleeni rauhoittumisen riitit, joiden avulla pyrin takaisin kehooni lääkityksen pettäessä. Nauhalta kuulen äänen luettelevan yksitellen ruumiinosia, joihin tulee kiinnittää huomiota. Käsi tulee viedä sen ruumiinosan kohdalle, joka on levottomuuden sydän. Yksitellen tulen tietoiseksi ruumiinosistani sitä mukaa, kun nauhalta kuuluva ääni säestää hengitystäni. Koitan avata suggestiolle tien. Joskus rauhoittuminen onnistuu, joskus ei. Onnistun koskettamaan ruumistani, tai en. Mutta vain vaivihkaisella kosketuksella, ajatuksen voimin, voin sen tehdä. Koçakin valmistama lateksikäsi on melkein yhtä kevyt kuin tuo ruumiista hamuava ajatus itse.
Lateksikäden kuorimainen olemassaolo tuo mieleen myös dekonstruktiivisen feministisen teorian parissa hahmotellut ajatukset sukupuolen kerrostuneisuudesta. Sosiaalinen sukupuoli ei ole jotakin, joka rakentuu muuttumattoman biologisen sukupuolen päälle. Myös biologinen sukupuoli muodostuu historiallisessa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sukupuoli on historiallinen kerrostuma, joka on moniaineksisuudessaan fragmentoitunut. Radikaaleimmat dekonstruktivistit ajattelevat, että sukupuoli on jotakin, mitä voi yhden elämän aikana kerrostaa, kuin luoda nahkaa. Lateksikäsi on tällaisen muodonmuutoksen muisto, mutta sitä ei ole heitetty pois, vaan säilötty erillään muusta ruumista. Problemaattiseksi muuttuneen historian vaikutus yksilöön halutaan minimoida, mutta samalla se pidetään näkyvissä, jotta se ei enää voisi vaikuttaa epähalutuilla tavoilla nykyisyyteen. Ajattelen transitioprosessia, jossa muutakin kai nimetään kuolleeksi kuin vanha ristimänimi. Miten kuollutta hoidetaan? Hylätäänkö se kokonaan vai järjestetäänkö kuolleen muistoksi joitakin riittejä?
Koçak kertoo yhdeksi teoreettiseksi esikuvakseen Donna Harawayn, joka on kuuluisa kyborgimanifestistaan. Manifestissa Haraway hahmottelee poliittista identiteettiä, joka voisi olla käyttökelpoinen 2000-luvulla. Kyborgi on fragmentoitunut olio, siinä yhdistyy kone ja ihminen, eläin ja teknologia. Kyborgi ymmärtää identiteettinsä moninaisena ja se tarjoutuu samaistumiskohteeksi yli sukupuoli-, uskonnollisten ja etnisten rajojen. Sen teknologinen puoli tekee siitä kuolemattoman, sillä integroitu teknologia on lähes puhdasta ilmaa ja auringonvaloa. Harawayn malli toistaa länsimaiseen ajatteluun liittyvää dualismia kehosta ja mielestä. Platonista alkaen kehoa on pidetty mielen vankilana. On ymmärrettävää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä koetaan mieluisaksi utopia, jossa keho voidaan ylittää, sillä ympäröivä yhteiskunta muistuttaa jatkuvasti vähemmistöjen kehollisuudesta. Kyborgiajatuksesta on ollut Koçakille apua. Muunsukupuolisuudessa voi olla hankalaa keskenään ristiriitaisten sukupuolisten identiteettien ja kehollisten kokemusten hyväksyminen ja sovittaminen yhteen. Koçakille on ollut vaikeaa ymmärtää ja selittää samastuminen yhtäältä naiseuteen ja toisaalta maskuliiniseen homouteen. Kyborgi on utopia olennosta, jota ei tarvitse selittää, koska se on elämänvoiman kuva itse.
Luce Irigarayn mukaan maskuliininen halu on kiinnittynyt katseeseen ja objekteihin, jotka voidaan identifioida etäältä. Koçak tunnistaa itsestään “toisena” tietoiseksi tulemisen. Hän myös ymmärtää hegemonisen katseen ja toisaalta oman sisäisen kokemuksensa välisen ristiriidan niin transsukupuolisuuden kuin etnisyytensä kautta. Koçak on turkkilais-suomalainen. Irigarayn mukaan naiset samaistuvat enemmän kosketukseen. Kosketuksessa kosketetun ja koskettavan rajat virtaavat toisiinsa. Aistina kosketus myös edeltää katsetta, sillä se toimii jo kohdussa. Silmät syntyvät pimeydestä. Käteen on helppo liittää romanttisia mielikuvia siitä, että kosketuksessa ymmärretään kosketettavan olemusta hänen omista lähtökohdistaan, kun taas katse hegemonisoi yksilölle vihamielisten abstraktioiden avulla.
Koçakin lateksikädet tuovat mieleeni näkymät kohdusta, jossa sikiön iho ei vielä ole löytänyt silloisen maailmansa ulkopuolista väriään. Verisuonet erottuvat kudoksessa. Oman ruumiin tunnustelu ja sen piilevien ulottuvuuksien tutkiminen voi olla hellää ja varovaista kuin sikiön ensi liikkeet. Ihminen oppii koskettamaan itseään ja koettelemaan rajojaan myönteisesti ajan kanssa, mutta ympäröivä yhteiskunta voi auttaa siinä, jos se kohtelee vähemmistöjä hellävaroen. Kosketus opitaan toisilta. Sattumalta Koçak toikin ensimmäisiä lateksiteoksiaan esille Titanik-gallerian alkuvuoden 2021 näyttelyssä, joka oli nimetty Gentle Gestures – Non-binary Conceptions of Difference.
Koçakin olemassaoloon kytkeytyvät trans- ja muunsukupuolisuuden patologisoinnin asettamat rajat, jotka vaikuttavat muun muassa siihen, mitä hoitoja hän voi saada. Sekä Suomessa että Turkissa hän on asevelvollinen. Tämän takia hän ei pysty juuri nyt matkustamaan lainkaan Turkkiin. Lateksikädet muistuttavat koko siitä prosessista, jossa transsukupuolinen viimein pääsee elämän muuttavaan lääketieteelliseen hoitoon. Konkreettisen työn tekevät parantavat kädet ovat yksi niistä kosketuksista, joita vähemmistön edustaja kokee transitiotaan ennen, sen aikana ja jälkeen. Asenteet toisaalla vaikuttavat elämiä pelastavien käsien toimintaan toisaalla. Koko prosessia tulisi muuttaa hellemmän kosketuksen ehdoilla.
Yhteinen kamppailu naiseuden spektrillä
Omassa elämässäni sairaus on antanut esimakua siitä, mitä on olla vanha nainen. Elän ajatuksissani aavistellen vanhan naisen ruumiillisuuteen kytkeytyvää prekaariutta. Taiteen avulla olen ymmärtänyt, että sukupuoleen liittyvät haasteet eivät ole vain oma päänsärkyni. Monet painivat sukupuolesta juontuvien ongelmien kanssa työssään ja henkilökohtaisessa elämässään, mutta yhtä lailla (nais)sukupuoli voidaan nähdä vahvuutena. Omilla tahoillaan Emma Jääskeläinen ja Nadiye Koçak työstävät sukupuolisuutta.
Jääskeläisen taiteessa puretaan taiteilijamyyttiä. Taiteeseen liitettävä uhraus on pohjimmiltaan molempia sukupuolia koskeva oletus. Jääskeläisen tapauksessa pelkään päätyväni ylitulkintaan, sillä kärsimys ja hoiva ovat aiheita, jotka omassa elämässäni ovat viime aikoina olleet polttavan ajankohtaisia. Kun siskoni perhe hankki Pietarista rescue-koiran, siskontyttöni kysyi minulta, miksen itse hanki koiraa. Sanoin vastaukseksi, ettei lähellä ole metsää, jossa koira voisi juosta vapaana. Oikeasti vaikeuteni omaksua vastuullista hoivaavaa roolia esimerkiksi lemmikin omistajana johtunee siitä, että rooli on naisellinen. Yksi sairauteni liikkeelle panemista peloista on se, miten voin vastata sukupuoleeni kohdistettuihin odotuksiin. Olen tottunut olemaan hoivan kohde enemmän kuin sen antaja. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että kulttuurissamme ikääntynytkin, erilaisista vaivoista kärsivä nainen on hoivan antajan roolissa isoäitinä. Jääskeläisen teoksissa hoiva tematisoituu naisellisena hyveenä, ulospääsynä vahingollisista ajatusmalleista, ja se on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Koçakin taiteessa perimmäiseksi vaikutelmaksi jää ilo perille, sopiviin nahkoihin, löytämisestä. Toisin kuin Jääskeläisen taiteessa, jossa villakangasteokset ammentavat ikiaikaisista roolimalleista, Koçak on uuden äärellä tullessaan sinuiksi naisellisuuden ja maskuliinisen homouden, ja näiden lisäksi varmaan jonkin aivan uudenkin kanssa. Transitioon liittyvän elämän raakuus on taka-alalla ja Koçakin taide tuntuukin sanovan, että kärsimys ei ole arvokasta ja marttyyriksi ei kannata ryhtyä. Jääskeläisen ja Koçakin taide saa minut pohtimaan, olisiko minun luovuttava ambivalentista sukupuoliroolistani ja syleiltävä naisellisuutta, vai odottaisiko minua identiteettityön muodossa jokin uusi, jossa muuttunut kehollisuuteni tulisi huomioiduksi. Kehollinen ja psykologinen muutos voi tehdä ihmisen yhteiskunnan silmissä hauraaksi, haavoittuvaksi. Omakin haurauteni tulee artikuloiduksi Koçakin lateksikäsissä. Ne ikään kuin esittävät konkreettisena kuvana sen vaimean toiveen, joka on muotoutunut mielessäni lukuisten lääkeannosten ja terapiaistuntojen jälkeen: ei enää pillereitä eikä puhetta, vaan parantavia käsiä.
Taiteen kautta oppii, että myös koetuista vaikeuksista muodostuu sateenkaari, ja kamppailumme tekevät meistä samalla aikaa voimakkaita, hauraita ja kauniita. Fragmentti taipuu monenlaisen olemassaolon kuvaamiseen myönteisessä valossa, kun on kerran ymmärretty, että kasvojen ohella koko ruumis kommunikoi, synnyttää merkityksiä. Sielun paikkaa ei ole vieläkään osattu selvittää, joten se voi olla kaikkialla.
Teksti: Kirsi Uusitalo
Kirjoitusta varten on haastateltu Emma Jääskeläistä ja Nadiye Koçakia