Koonnut Pirkko Holmberg
Vuoden mittaisen Guggenheim-selvityksen 10.1. julkistetut tulokset tuskin yllättivät ketään. Helsinkiin suositellaan Guggenheimin rakentamista, ja asiasta on ollut tarkoitus äänestää kaupunginvaltuustossa jo 15.2. Yleinen mielipide-ilmasto on kuitenkin selvästi negatiivisempi museohanketta kohtaan kuin vuosi sitten. Oma osuutensa tähän on varmasti Euroopan laajuisen talouskriisin aiheuttamilla valtiontalouden leikkauksilla, jotka koskivat erityisen kirpeästi kulttuuriin. Kulttuurialan ihmiset eivät enää pelkää nahkansa puolesta, ja monet heistä uskaltavat ottaa hyvin kriittisestikin kantaa Guggenheim-hanketta vastaan. Paljon menetettävää ei enää olekaan: museolaitosten ylläpidon lisäksi näyttelysisältöjen tuottamiseen jää yhä vähemmän resursseja. Kiasmakin esitteli vuodenvaihteessa tyhjiä seiniä.
Kiasman Pirkko Siitaria ehkä lukuun ottamatta virassa istuvat museojohtajat ovat olleet kannanotoissaan kuitenkin varovaisen myönteisiä. Hankkeeseen myönteisesti suhtautuvan Designmuseon apulaisjohtaja Jukka Savolaisen mukaan ”museoiden toimintaympäristö muuttuu ja kehittyy koko ajan. Muita museoita ei tulisi nähdä uhkana tai kilpailijana omalle toiminnalle, vaan ennemminkin positiivisena merkkinä toimialueen kiinnostavuudesta. Guggenheim-hanke on positiivinen merkki Suomen ja suomalaisen luovan työn kiinnostavuudesta ja kansainvälisestä merkittävyydestä tänä päivänä… Guggenheim-hanke toisi lisää aktiivisuutta ja energiaa muotoilun toimintakentälle. Tulee kuitenkin muistaa että Designmuseon päätehtävistä näyttelyt ovat vain pieni osa valtakunnallisen erikoismuseon monimuotoista toimintaa”.
Guggenheimiin investoitavien rahasummien mielikuvituksellinen suuruus on myös saanut ihmisten mielikuvituksen liikkeelle, ja monia vaihtoehtoisia ehdotuksia rahojen käyttämiseksi on noussut. On ehdotettu ITE-taiteen museota, Bonk-museota, tanssitalon ja taidemuseon yhdistelmää sekä aikoinaan kuopatun arkkitehtuurin ja designin yhteistilan elvyttämistä (ilman kansainvälistä brändiä). Ideoita on jonkin verran yritetty kerätä yhteen crowdsourcing-menetelmällä, mutta ideoiden toteutuminen tai myöhempi käyttö jää hämärän peittoon. Internet ei nykyisessä kaoottisuudessaan ehkä ole ihanteellisin mahdollinen työväline todellisten muutosten aikaansaamiseen.
Guggenheimin museopedagogista ja näyttelyosaamista on hehkutettu, samoin nimen turisteja vetävää voimaa. Vaihtoehtojen penääjiä on helposti syytetty takapajuisuudesta ja kielteisyydestä uutuutta ja kansainvälisyyttä kohtaan. Esiin nousee myös museo-sanan ongelmallisuus tässä yhteydessä, sillä suunnitellulla Guggenheimilla ei olisi omia kokoelmia. Niinpä se, käyttääkö sanaa museo vai näyttelytila, näyttäisi jo olevan kannanotto. Aalto yliopiston taiteen ja suunnittelun korkeakoulun jatko-opiskelija Anni Venäläinen näkee konseptissa myös riskejä: ”Se että designia ja arkkitehtuuria esitellään yhdessä nykytaiteen kanssa ei sinällään ole ongelma, hyvillä resursseilla niille voi olla omat osastonsa museossa. Asian ydin on toisaalla.”
Venäläinen jatkaa: ”Andrea Fraser kirjoittaa teoksessa Museum Highlights, että Guggenheimin tapa tuoda designia taidemuseoon sekä säätiön toimintatapa, -filosofia ja ideologia ovat sopusoinnussa kaupallisten intressien kanssa. Guggenheim edustaa ajattelua jossa 1800-luvulta periytyvän taidemuseon roolin kansallisen identiteetin rakentajana ja sivistyslaitoksena on korvannut ideologia, jossa taidemuseo edistää uusliberalistisen globaalin talouden arvoja. Esimerkiksi Bilbaossa muotoilun esitteleminen on tarkoittanut mm. Armani– ja The Art of the Motorcycle-näyttelyitä, mikä pelkistää muotoilun tarkoittamaan luksusbrändejä. Brändit saavatkin taidemuseosta mukavasti kulttuuriarvo-lisää. Tällainen näyttelypolitiikka on oikeastaan askel takaisin kohti kulttuurin elitismiä. Myös Guggenheim toimii kuten tiukasti tuotteistettu johtavaan markkina-asemaan tähtäävä brändi, jossa suhteet talousmaailmaan on pyritty kuitenkin neutralisoimaan ja häivyttämään.”
Myös Irmeli Hautamäki on havainnut, että Guggenheim yksin ei ratkaise suomalaisen taiteen vetovoimaisuuden ongelmaa, ja lisää harkittavaksi konkreettisen idean:
”Keskustelin jokin aika sitten muutamien nuorten taiteilijoiden kanssa heidän työskentely- ja näyttelytilanteestaan pääkaupungissa. Sekä työhuoneiden että gallerioiden vuokrat ovat uraansa aloitteleville taiteilijoille liian kalliita; jopa taiteilijoiden omistamassa Huuto-galleriassa vuokra on 1000–1500 euron luokkaa. Helsingin hinnat ovat karanneet kauaksi vaikkapa Berliinin hintatasosta. Berliinissä 1000 eurolla pystyy vuokraamaan sekä gallerian että työtilat kuukaudeksi. Ei ihme, että taiteilijoille Helsingin kaupungin Guggenheim -hanke, jossa puhutaan miljoonista euroista, tuntuu huikealta siitäkin huolimatta, että museo toteutuessaan toisi nostetta taiteelle.”
Hautamäen mukaan ”Helsingin kaupunki tekisi viisaasti, jos se museohankkeen ohessa osoittaisi edullisia näyttelytiloja pääkaupungissa ja Uudellamaalla toimiville taiteilijoille. Kaupunki voisi etsiä tyhjillään olevia tai muuten soveliaita tiloja nuorten ja varttuneempienkin taiteilijoiden näyttelyitä varten keskustan liepeiltä. Jos Helsinki haluaa profiloitua kiinnostavana taidekaupunkina Guggenheim-Helsinki keskuksella, sen kannattaisi panostaa myös vaihtoehtoiseen taidenäyttämöön. Vilkas ruohonjuuritason näyttely- ja taidetoiminta rikastuttaisi kaupungin taide-elämää ja tekisi kaupungista Berliinin tapaisen entistä kiinnostavan paikan myös niille, jotka etsivät uutta ja kokeellista. Tämä ei varmaankaan maksaisi maltaita ja toisi vaihtoehtoja myös kaupallisille gallerioille”.
Kuvataiteilija ja taidehistorian opiskelija Jonna Hyry tuo esiin samantapaisia äänenpainoja: ”Guggenheimhan olisi vain suurten kansainvälisten starojen estradi? Kaupungin tai mahdollisesti valtionkin kädenojennus kotimaisen taiteen kentän kehittämiselle se on vain joidenkin tahojen näkökulmasta. Taiteilijakunnan arjessaan kokemat haasteet eivät yhdellä uudella tasokkaalla näyttelypaikalla ratkea. Jos Guggenheim ei edes kerää kokoelmaa, teosostotulojen kasvamisesta meillä taiteilijoilla tuskin on pelkoa!”
Hautamäen esittämiä investointeja taiteilijoiden työ- ja näyttelytiloihin Guggenheimin lisäksi voi pitää realistisina tai sitten ei. Kuitenkin voi pitää positiivisena sitä, että kiistely rahasta on alkanut kääntyä varsinaisten sisältöjen pohdintaan, joista rahan riittävyyskin itse asiassa riippuu. Guggenheimin merkittävistä taidekokoelmista innostuneet ehkä hiukan pettyivät kuullessaan, että tuleva museo tai näyttelytila tulisi profiloitumaan enemmän arkkitehtuuriin ja designiin, jottei se kilpailisi liikaa ketjun muiden museoiden kanssa. Jukka Savolainen kommentoi asiaa melko vesitetysti ottamatta kantaa tulevan museon vetovoimaisuuteen: ”Guggenheimin toimintaperiaate, tai mitä Helsingin Guggenheimista tällä hetkellä tiedetään, ei poikkea kovinkaan paljoa normaalista näyttelytoiminnasta. Useat muotoilijat, arkkitehdit ja taiteilijat toimivat poikkitaiteellisesti ja on aivan normaalia, että luova työ risteilee eri taidemuotojen rajapinnoissa, tällöin myös monipuolinen, eri taidemuotoja ja niiden rajapintoja lähestyvä, näyttelytoiminta on perusteltua.”
Anni Venäläinen muistuttaa, että Guggenheimin omatkin kokoelmat ovat lopulta rajalliset: ”Ei ole itsestään selvää että meillä nähdään jatkuvasti modernin taiteen tai nykytaiteen merkittävimpiä teoksia. Sellaisten näyttelyiden tuottaminen, jotka eivät pohjaudu kokoelmiin, on sekin resurssikysymys – lisenssimaksua vastaanhan saadaan vasta lupa käyttää Guggenheim-nimeä, ei vielä näyttelyitä. Lisenssimaksun lisäksi myös näyttelytoiminnan rahoituksen on tultava Helsingin kaupungilta sekä muilta rahoittajilta.”
Helsingin kaupungin taidemuseon lopettaminen nykymuodossaan oli monille isku vyön alle, mutta sen vastustus on ollut yllättävän vaimeaa. Anni Venäläisen mukaan Helsingin oman taidemuseon menettäminen tarkoittaa tietynlaista taiteellisen vapauden rajoittumista: ”Guggenheimin myötä päätösvalta siinä, minkälaista taidetta esitellään, kaventuu. Säätiöllä on kontrolli näkökulmiin, toimintatapoihin ja sisällöllisiin painotuksiin. Vastaavalla satsauksella Helsingin kaupungin omaan taidemuseoon voitaisiin tehdä yhteistyötä maailman museoiden ja säätiöiden jne. kokoelmien kanssa ihan erilaisin resurssein ja toteuttaa kulttuuri ja taidepolitiikkaa, joka ei ole Guggenheim- säätiön sanelemaa. Kokoelmien kerääminen ja hoitaminen on tärkeää kulttuuripoliittista työtä, joten täytyy toivoa, että Helsingissä pidetään huoli siitä, että tämä ei vaarannu Guggenheimin myötä.”
Myös Jonna Hyry kiinnittää huomiota Guggenheim-hankkeen mahdollisiin laajempiin seurauksiin museokentällä: ”Johtaisiko Guggenheimin mahdollinen menestys laajemminkin julkisin varoin ylläpidetyn kotimaisen museolaitoksen vähittäiseen alasajoon ja toimisi esimerkkinä uusille yksityisen rahan hankkeille, mikä olisi taas yksi voittoaskel uusliberalistisen politiikan eetokselle ja toteuttamiselle Suomessa? Entä kuka kantaa Guggenheim-hankkeen taloudelliset riskit – ei ainakaan Guggenheim-säätiö?”
Tärkeä huolenaihe onkin hankeprosessin epädemokraattisuus ja päätäntävallan valuminen ulkomaille. Kari Yli-Annala kiinnittää huomiota Guggenheimin ja kaupungin välisen sopimustekstin yksityiskohtiin, joiden mukaan sopimuksen voimassaoloon, tulkintaan, noudattamiseen ja täytäntöönpanoon sovelletaan New Yorkin osavaltion lainsäädäntöä. Guggenheimin palkkaamaa, selvitystyössä mukana ollutta lakitoimistoa vastaan suomalaiset osapuolet olisivat käytännössä voimattomia mahdollisen kiistatilanteen sattuessa.
Sopimukseen sisältyvä yksityiskohta, jossa edellytetään hyväksyntää Bilbaon museolta, voi Yli-Annalan mukaan myös selittää, miksi näyttelytoiminnan sisällöistä on puhuttu niin vähän: ”Helsingin taidemuseosta on pyydetty nähtäväksi yhden vuoden mallia näyttelypolitiikasta, josta puhutaan yhä hämmentävän vähän. Sitä ei ole vielä saatu. Epäilen, että näyttelypolitiikasta ei ole puhuttu sen takia, että ennen museon hallintoa tai operointia koskevan sopimuksen allekirjoittamista on saatava suostumus Bilbaosta. Sieltä ehkä halutaan varmistaa näyttelypolitiikassa se, että museoiden linja eroaisi selvästi toisistaan – ehkä yksi syy siihen miksi design- ja arkkitehtuurilinjausta on painotettu Helsingissä.”
Keskustelu tulee epäilemättä jatkumaan kiivaana tämänkin tekstin julkaisemisen jälkeen. Parahiksi asian valtuustokäsittelyn alkaessa maanantaina 30.1. julkaistaan Aku Alasen, Arja Alhon, Patrizia Hongiston, Tuula Karjalaisen sekä Kaarin Taipaleen aiheeseen pureutuva pamfletti Guggenheimin varjossa.
Kaupungin taholta on saanut kuulla sellaisiakin ääniä, että Guggenheim tulee, eikä asiasta ole sen enempää keskusteltavaa, ikään kuin asiasta olisi jo päätetty. Toivottavasti nyt ei sentään. Kuten lienee käynyt selväksi, hankkeessa on monia sellaisia osa-alueita, joiden suhteen kaupungin päättäjien toivoisi pitävän silmänsä auki ja huomioivan faktat. Kun sopimus on jo tehty, saattaa olla liian myöhäistä.