Maija Karhunen
Keravan Taidemuseo keskittyy nykytaiteeseen, ja pienen kaupungin museolla onkin jo takanaan useita kiinnostavia näyttelyitä. Museona se on panostanut myös yhteisötaiteellisiin projekteihin. Samalla linjalla jatketaan uuden taide- ja museokeskus Sinkan avajaisnäyttelyssä Palikkaooppera – Kun suuri rumpu soi. Näyttely on rohkea muotokokeilu, jossa teatteriohjaaja kutsutaan kuratoimaan yhteisesti rakennettavaa näyttelyä. Kuraattorina toimineen teatteriohjaaja Kristian Smedsin tavoitteena onkin lehdistötiedotteen mukaan ollut sekoittaa pakkaa ja luoda talkoohenkeä. Kuvataiteilijatkaan tuskin ovat pelkkiä työhuoneilleen eristäytyviä erakkoja, mutta kieltämättä kollektiivisuus kuuluu teatteriin jo lähtökohtana eri tavalla kuin esimerkiksi kuvataiteeseen. Vaikka kokonaisuus tapahtuu museossa se ei ole ainoastaan kuvataidenäyttely, vaan mukana on myös mm. tanssijoita, koreografeja, muusikoita ja runoilijoita. Yhteensä noin 50 eri alojen tekijää työstivät Palikkaoopperaa vuoden verran Kristian Smedsin vetämissä työpajoissa.
Esillä on niin installaatioita, videota, veistoksia kuin maalaustaidettakin. Pehmolelujen ja pikkuautojen kitsch kohtaa luonnonmateriaalien rosoisuuden ja abstraktit maalaukset. Tapahtumia on niin tanssin, performanssin, musiikin sekä yhteisöllisten projektienkin saralla. Läsnä ovat siis paitsi eri taiteen lajit, myös eri työtavat, taidenäkemykset ja estetiikat. Palikkaoopperasta voi erottaa joitakin temaattisia linjoja, kuten kapitalistisen yhteiskunnan kritiikki tai ihmisyyden moninaisuuden, särkyvyyden ja vajavaisuuden kunnioittaminen. Myös paikallinen näkökulma on esillä: esimerkiksi Anne Jouhtisen teoskokonaisuus käsittelee Savion Tehtaanmäen rappeutumista ja Tanja Koposen ja Pietu Pietiäisen installaatiot Shootin Kerava I ja II (2012) tuovat mieleen pikkupaikkakuntien nuorten ajanvietteen, korttelirallin tai toiselta nimeltään karvakolmiokisan. Näyttely linkittyykin keravalaiseen arkeen myös monilla yhteisötaideteoksilla, kuten Tero Annanollin ja Heikki Mäntymaan paikallisten miesryhmien kanssa toteuttama seinänkokoinen tussimaalaus I Was Here. Favela Vera Ortizin pitämällä koreografin vastaanotolla on käynyt keravalaisia päättäjiä. Näyttely on siis levittäytynyt myös museon seinien ulkopuolelle ja on onnistuneella tavalla suhteessa sitä ympäröivään todellisuuteen.
Favela Vera Ortiz: Koreografin vastaanotto, esiintyjä Tuuli Tarukannel. Kerava päivänä 17.6.2012. Kuva: Laura Kauppinen.
Eeva Kaisa Berryn ja Timo Berryn installaatiossa 9,81 m/s2 pikkuautot on aseteltu ajamaan pitkin seinää ulottuen miltei lattiasta kattoon. Kahden seinän kulmassa ne ruuhkautuvat sumppuun. Vaikka autot on liimattu paikalleen, voi silti aistia niiden liikkeen energian, kuulla niiden aiheuttaman metelin ja haistaa pakokaasun. Pienillä muoviautoilla onkin massiiviseksi aalloksi aseteltuina valtava voima ja nopeus. Performanssissaan Vaivaisukko tuulipukuun pukeutunut äänitaiteilija Juha Valkeapää seisoo koura ojossa aivan Sinkan pääoveen kiinni liimautuneena. Sisääntuleva museovieras ei voi välttyä tulemasta lähelle paikalleen jähmettynyttä Valkeapäätä. Lähellä voikin kuulla Valkeapään hiljaa hyräilevän – on kuin tämän vaivaisen kerjäläisen sisäinen maailma avautuisi katsojalle. Vai onko hän sittenkin kuin katumuusikko, taiteilija joka koettaa ohikulkijoille hiljaa hyräilemällä ansaita pientä elantoaan museolaitoksen ovensuussa?
Muutamia helmiä lukuun ottamatta kokonaisuus on kuitenkin epätasainen ja katsojalle hajanainen. Se ei poikkeuksellisesta tekotavastaan huolimatta tunnu juurikaan synnyttäneen kokonaisuutta, joissa erilaiset estetiikat törmäisivät puhuttelevasti, tai joissa monitaiteisuuden kysymyksiin olisi löydetty uusia avauksia. Tuntuu että ”voimme tehdä mitä vain” -mentaliteettiin liittyvä energia ja innostus sekä täysi avoimuus lopputuloksen suhteen on jättänyt kokonaisuuden luomisen puolitiehen. Joskus prosessin voidaan katsoa olevan onnistuneempi kuin tuloksen. Tapahtuma on tehty yhdessä yhteisen työn ja prosessin tuloksena ja tämä tuntuu poikkeavan perinteisestä tavasta rakentaa ja kuratoida näyttelyjä. Teoksilla on paikkansa ja identiteettinsä juuri tässä näyttelyssä. Ehkäpä Palikkaoopperan ansio liittyykin ennen kaikkea sen ennakkoluulottomuuteen, yhteiseen synnyttämiseen ja vuoropuheluihin, joita se on mahdollistanut sekä taiteilijoiden kesken että suhteessa yhteisöprojekteihin osallistuneisiin. Viimeisenä näyttelypäivänä paikalla olevien eri tekijöiden kesken vaikuttaa vallitsevan yhdessä tekemisen into, mutta tavallinen museokävijä voi helposti jäädä kollektiivisen tekemisen prosessin ulkopuolelle.
Pikkuautot taidemuseossa. Kuva Laura Kauppinen.
Utooppisen koulun uudet säännöt
Yksi ajatuksia herättävimmistä teoksista Palikkaoopperassa on koreografi Maija
Hirvasen ja kuvataiteilijapari Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teos Olisinpa oppinut tämän koulussa… Se koostuu 11 oppitunnista, joilla opettajina toimivat avoimen kutsun kautta mukaan tulleet tavalliset suomalaiset. Oppituntien muodossa ihmiset kertovat taidoista ja tiedoista, joiden oppiminen jo koulussa olisi auttanut heitä myöhemmän elämänsä varrella huomattavasti. Tuntien aiheina ovat esimerkiksi hyvän tekstin kirjoittaminen tai vaikkapa kuinka katsoa maailmaa toisen lajin, kuten lieron, näkökulmasta. Toiset jakavat henkilökohtaisempia oivalluksia, kuten kuinka vastata pöyristyttäviin loukkauksiin tai selvitä vaikeista elämänkokemuksista.
Teos tapahtuu Sinkan opetustilassa, jonne on tuotu 30 vanhaa pulpettia. Kouluun ja koulussa olemisen tapaan liittyvät muistot palautuvat elävästi mieleen jo pelkän pulpetissa istumisen kokemuksen kautta. Välillä istun ryhdikkäästi ja valppaasti, kirjat ja kynät siististi pulpetilla, ja tuntuu että on käyttäydyttävä kiltisti kuten koulussa kuuluu, oltava ahkera ja hyvä oppilas. Välillä keskittymiseni herpaantuu, lysähdän puolimakuulle pulpetin päälle ja piirtelen kuvioita sen puupintaan – joku siihen on jo kaivertanutkin sanat ”FUCK YOU”. Tunneilla vaikeiden tehtävien aiheuttama tuska, uuden oppimisen innostus tai vaikkapa omaan puheenvuoroon liittyvä jännitys ovat kaikki läsnä kuin déjà-vuna omilta kouluvuosilta. Tunnin alkamisen ja päättymisen merkiksi soi kello. Koulumaailmaan liittyvät konventiot ja lukuisat säännöt – sekä kirjoitetut että kirjoittamattomat – huvittavat omaan aikuiseen vapauteen tottunutta itseä. Toisaalta ne tuottavat ainakin itselleni voimakkaan eläytymisen lapsen kokemukseen koulussa.
Hirvasen, Kalleisen ja Kochta-Kalleisen Olisinpa oppinut tämän koulussa… -teos saa pohtimaan yleisemminkin ajatusta koulusta esityksenä (tietyin rajoituksin, ”kaikki on vain esitystä”-tyyppiseen kyynisyyteen sortumatta). Yleisönä koulussa ovat ikään kuin oppilaat, käsikirjoituksena opetussuunnitelma ja esiintyjänä opettaja. Vaaditaanko opettajilta yhä enemmän esiintymistaitoja? Täytyykö opettajan olla karismaattinen? Onko hänen esiinnyttävä kaikkivoipana auktoriteettina, asiantuntijana joka hallitsee tilanteen kuin tilanteen? Entäpä millainen rooli on oppilailla? Toki he osallistuvat oppitunnin kulkuun, mutta kuinka rajattu on oikeaksi määritetty tapa osallistua, reagoida ja tuntea? Koulupäivän aikana oppilaalle tarjoillaan 45 minuutin oppitunteihin paketoituja esityksiä maailmasta.
Yleisö seurasi avajaisissa Mutation makes beauty -esitystä. Kuva: Leena Karttunen.
Emme ehkä aina tiedosta koulun ja sen tuottamien kokemusten merkittävyyttä maailmankuvamme muodostumiselle. Ei ole yhdentekevää, mitä ja miten koulussa opetetaan ja mitä ei, ja millaista käytöstä pidetään oikeana ja millaista vääränä. Miksi negatiivisena pidetyn tunteen valtaan joutunut lapsi otetaan rauhoittumaan holdingiksi kutsuttuun asentoon, opettajan tiukkaan puristukseen jossa lapsi ei voi liikkua? Millaisia kirjoitustaitoon liittyviä pedagogisia tavoitteita on ollut mielessään vuoden 2012 ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeen laatijalla antaessaan 18-vuotiaalle lukiolaiselle tehtäväksi pohtia kysymystä ”Mitä koulussa oppii työelämää varten?”. Kannustaako koulu liialliseen kiltteyteen – joutuvatko erityisesti tytöt luopumaan omasta tahdostaan käyttäytymisen normeihin sopeutuakseen ja muita miellyttääkseen?
Teos ja siihen osallistuvat opettajat (joista moni on kasvatusalan ammattilainen) tuovat esiin monia koulumaailmaa koskevia kriittisiä havaintoja. Esimerkiksi erilaisten tunteiden hyväksymistä sekä koulussa että elämässä yleisemminkin käsitellyt oppitunti tuntui niin tärkeältä, että toivoisi opettajan oivallusten leviävän muuallekin kuin vain keravalaisen museon seinien sisälle. Suomalaisen peruskoulun kritisoimisen sijaan teoksessa keskeisintä ovat kuitenkin opettajina toimivien osallistujien omat, kipeätkin henkilökohtaiset elämänkokemukset, jotka he jakavat oppilaiden kanssa avoimesti ja varmuudella. Tunnit ovat vuorovaikutteisia niin opettajan ja oppilaiden välillä kuin oppilaidenkin kesken.
Esitysmäisyyden aste opiskelemallani neljällä tunnilla vaihtelee. Esimerkiksi omana itsenä olemisen ja tuhmuuden taitoa opettavan Mari Wiiskannan napakka olemisen tapa enteilee tunnin aihetta. Ylikiltillä ihmisellä oma tahto saattaa olla jäätymistilassa eikä hän ainakaan saa ilmaista seksuaalisia halujaan kengillään tai muilla asusteillaan – Wiiskanta osoittaa korkkareitaan ja hänen karttakeppinsä päässä roikkuu hansikas. Tuhmuuden taidon oppitunti huipentuu tankotanssiin, jonka aikana Wiiskanta elää uudestaan tuhmempina versioina elämäntilanteet, joissa hän on sortunut liialliseen kiltteyteen. Esitykselliset teot ja elementit toivat uusia tasoja oppitunneilla käsiteltyihin aiheisiin. Näitä erilaisia kertomisen keinoja olisi kaivannut myös niiden oppituntien muotoon, jotka koostuivat lähinnä kalvosulkeisista ja keskustelusta. Toisaalta teosmaisuuden puute teki tunnilla olemisesta vapaata – esimerkiksi teknisten ongelmien sattuessa videotykin kanssa ”esitys” ei mene ”pieleen” ja kilttikin oppilas voi rentoutua. Myös esitysten yleisöissä usein läsnä oleva juhlava varovaisuus on tiessään. Käsitykset oikeasta ja väärästä olemisen tavasta tässä esityksellisessä koulussa joutavat romukoppaan. Olisinpa oppinut tämän koulussa… -teoksen luomassa uudessa utooppisessa koulussa kaikki voivat olla sellaisia kuin ovat.
Taide- ja museokeskus Sinkan avajaisnäyttely Palikkaooppera – Kun suuri rumpu soi
24.8.-9.9.2012 Keravan Taidemuseossa sekä Maija Hirvasen, Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teos Olisinpa oppinut tämän koulussa…