Ville Laaksonen 17.10.2012
“Olen mitä haluan.” Tämän toteamuksen moni tekee nuorempana kuin uskontunnustuksen. Samalla moni myös ajautuu valitsemaan heavy metallin uskonnoksi, rapmusiikin kadun kieleksi ajassa, elektron tulevaisuuden profeetiaksi tai tulkitsemaan LP-levyt historiankirjoituksen kuriositeettien aarreaitaiksi. Vaihtoehtoisten kulttuuristen tyylien valinnan mahdollisuus kutsuu puoleensa kuluttamaan erilaisia (marginalisoituneita) ajatuksia ja maailmankatsomuksellisia lähestymistapoja.
Tämä hyvin pelkistetty ajatus tyylisuunnista on omiaan kuvaamaan populaarikulttuurin läpäisemien sukupolvien tapaa rakentaa merkitys omakohtaisuudelle: sille kuinka itsensä löytäminen tapahtuu valintaprosessin kautta suhteessa moninaisiin päällekkäisiin ja loputtomiin luokitteluihin. Luokittelun sisällä tiedostuneisuus on arvokasta, kuten tämän osoittaminen muille, heijastuen arkiseen elämiseen, pukeutumiseen ja persoonallisuuteen saakka.
Luokittelun tarve syntyy rakentaessa kuvaa: omaa maailmaa. Miten oma on suhteessa toiseen tai yleiseen? Yksilöllinen tulkinta asettuu tyylien sisällä erityiseksi, omaksi ajatteluksi, jossa jokainen valinta tekee sen erityiseksi juuri itselleen. Tämä näyttäytyy mahdollisuutena eriyttää omaa ajattelua stereotypiasta, joka ulkoisesti paistaa katsojan silmään: Ahaa!, taas yksi hevari, yksi fubujätkä, nörtti jne. Ja kovin kaukana näistä valinnoista ei ole todeta “olen taiteilija”.
Taidekouluihin mentäessä ja etenkin niistä valmistuttaessa monille taiteilijanaluille tuntuu muodostuvan tärkeäksi kehittää oma tyyli. Tämän oman erityistaidon kehittäminen juontanee jälkensä siitä opitusta mallista, jota myös menestyvät taiteilijat ja opettajat tuntuvan monasti toteuttavan. Taiteilija on persoona vain jos hänen tekemisensä edustavat jotain tiettyä tyylisuuntaa, mutta omalaatuisella ja jalostuneemmalla tavalla. Jos tyyli on kontekstissa opitun kanssa, mutta ottaa siihen kontaktia, niin se toimii. Ainakin teoriassa. Ja se on “brändi”.
Ja sama luokittelu jatkuu: Ahaa! tyttöenergiamaalausta, abstraktia ekspressionismia, poptaidetta jne. Sisällöt hukkuvat helposti yleistysten verkkoon. Taidehistoriassa tyylisuunta-ajattelusta on onnistuttu irtautumaan vaihtelevasti. Vaikka monille nämä yleistykset ovat tarpeettomia, niiden viljely taidepuheessa lipsahtaa herkästi asiaksi itsekseen. Muistan elävästi, kuinka lopputyön tarkastajani kysyi “Oletko jonkin sortin ekspressionisti?”. Nämä kaikki yleistykset ovat vääriä profetioita, eivätkä ne kerro koskaan koko totuutta! Vastaukseni kuului: “Yhtä hyvin kuin vaikka impressionisti, tyylillä ei ole väliä, kun vain maalaa”.
Mahdollisimman keskinkertaisesti
Olin hiljattain auttamassa erästä taidemaalariystävää näyttelyn ripustuksessa. Kun kysyin onko hänellä ajatusta ripustuksen suunnasta, hän vastasi: “mahdollisimman keskinkertaisesti”.
Miksi ihmeessä juuri keskinkertaisesti? Jos taiteilija luottaa teoksiinsa, ripustus ei tarvitse ihmeitä. En ehtinyt auttaa ripustusta loppuun vaan lähdin puolessa välissä, ihmetellen mielessäni tätä keskinkertaisuutta. Se jopa provosoi minua ajatuksena: miksi valita tehdä jotain, joka ei ole erityistä? Eikö näyttelyssä kuulu antaa parhaansa ja laittaa se esille niin, että se erityisesti houkuttaa katsomaan?
Seuraavana päivänä palasin näyttelyn avajaisiin ja ihmisten paljouden keskellä katselin sitä helppoutta, joka ripustukseen liittyi. En halunnut katsoa mitään sen enempää kuin muutakaan. Ja tämä vapaus oli mielestäni parasta, mitä minulle olisi voinut antaa. Palatessani vielä myöhemmin uudestaan paikalle ja ihmisten poistuttua paikalta, minulla oli mahdollisuus katsoa vielä tuota tasapäisyyden vahvuutta. Ajatus kokonaisuudesta ei ole luokiteltu ja jäsennelty, vaan se jäsentää itsensä.
Olen monesti huomannut, kuinka helposti ihminen sortuu pinnalliseen tulkintaan, siihen kuinka antaa ennalta määritteleville ajatuksellisille vaihtoehdoille vallan toimia “totuutena”, ja mahdollisuutena sokeuttaa syvemmän merkityksen. En missään mielessä väitä, että näkeminen on helppoa, mutta ennakkoluulojen hylkääminen on tässä välttämätöntä. Historia, teoria tai tyylit eivät jouda roskakoppaan, mutta niiden lokeroinnin itsestään selvänä tai oikeana pitäminen pysäyttää ajattelun.
Kun alkaa uskoa johonkin kuin varmuuteen, se enteilee loppua.
Yhtälailla olennaista on se, että kyseessä oli juuri maalari. Hän on mielestäni myös rehellinen maalari. Tämän ajatuksen vastaanottaminen edellyttää sen ajatuksen ymmärtämistä, että kyseessä on päässäni elävä abstraktio vapaasta ja yhteiskunnallisesti sitoutumattomasta kuvataiteilijasta, eräänlaisesta vapaa-ajattelijasta. Vapaa ei tarkoita vastuutonta, vaan tiedostavaa ja rohkeaa. Kyseessä oleva abstraktio on näkemys taiteilijasta, joka toimii henkisesti ideaalisessa tilassa.
Maalarin mielenlaadun ymmärtäminen ei tapahdu sanallisen prosessin muodossa, vaan kyse on hiljaisesta tietämisen tavasta, jossa draaman tajun niin edellyttäessä taiteilija tekee maalarimaisen ratkaisun. Hän ajattelee ja toimii suhteessa vallalla oleviin normeihin ja tapoihin, pyrkien löytämään vaihtoehtoisia lähestymistapoja. Maalaamisen prosessuaalisen luonteen monimuotoisuus altistaa lukemattoman monille erilaisille lähestymistavoille: Rakentaminen, purkaminen, työstäminen tai vaikkapa improvisointi ovat kaikki pyrkimystä asettua tarvittavaan mielentilaan suhteessa maalaukseen ja todellisuuteen.
Läsnä oleva rauhallisuus tuo tunteen varmuudesta, pysyvyydestä.
Kikka kolmonen
Taiteilijan tehtävä nykytaiteen kentällä on vaikea tie. Maalaamisen suhteuttaminen muuhun ympäröivään taiteeseen ja laajemmin visuaaliseen- ja populaarikulttuuriin on vähintäänkin haastavaa, jos sen haluaa tehdä hyvin. Maalaamisessa on kyse taiteenlajista, jonka perinne asettaa maalaamiselle omat erityiset haasteensa. Niin paljon on maalattu ja maalataan, että oman ja yksilöllisen ilmaisun etsiminen muodostuu erityisen tärkeäksi. Samalla maalaria vie eteenpäin pohjimmainen halu toteuttaa jotain aitoa, itselleen rehellistä.
Perinteisen maalauksellisen ajattelun kyseenalaistaminen ja sovittaminen nykytaiteeksi ei voi tapahtua vain itsetarkoituksellisen teknisen kikkailun kautta, mutta toisaalta maalauksellisen ajattelun rajoittuneisuus perinteisessä mielessä johtaa taiteellisesti latteaan ilmaisuun. Kun haluaa irtautua kahleista, uuden etsiminen ja kokeileminen muodostuu taiteilijan tehtäväksi. Kolikon kääntöpuolella piilee vaara eksyä itsetarkoitukselliseen kyseenalaistamisprosessiin taiteesta vain teoreettisena ilmiönä.
Avantgardistinen pyrkimys kumota taiteen pelisäännöt ei voi tapahtua ennustamalla tai arvailemalla tulevaa. Taide on tässä hetkessä ja siksi se elää myös tulevaisuudessa ollen yhteydessä historiaan. Maalauksen hillitty avantgarde edellyttää paitsi halun liikkua eteenpäin, myös voimakkaan henkisen yhteyden menneeseen ja olevaan. Maalauksen on elettävä kaikissa aikamuodoissa yhtä aikaa toimiakseen näin. Muutoin se sortuu vain oman aikansa kuvaksi tai ilmiöksi, itsetarkoitukselliseksi taiteelliseksi kokeiluksi tai taannehtivaksi nostalgian purskahdukseksi.
Maalarin taistelu irti maalauksen rajoittuneisuudesta on välttämätön osa taiteilijan työtä, tämän työn viisastenkivi. Tietoisuus olevasta, todellisesta, valheesta, tunteesta ja tiedosta johdattelevat tutkimaan maalaamisen rajoja. Maalausprosessissa maalari on läsnä, improvisoiden, suunnitellen, rakentaen ja tuhoten rajoja. Maalaus toimii avaimena aistiseen yhteyteen katsojan alitajunnalle. Tuloksena esittävä ja abstrakti risteytyvät, sisäisen kokemus sulautuu ulkoiseen havaintoon, rakenne hajoaa ja muoto syntyy uudelleen.
Hajatus
Haluan tässä yhteydessä esittää itseäni viitisen vuotta sitten kuohuttaneen ajatuksen, jonka taustalla on satunnainen tiedonripe Ylen klassisenmusiikin kuunteluhetkeltä. tutustuin Bernd Alois Zimmermannin (1918¬-1970) musiikkiin (1). Tämä käännös toimii mielessäni hajatuksen taustana, sillä en usko esittäneeni mitään ajatusta.
Zimmermannin monitasoisuuteen pohjautuvassa säveltämisen menetelmässä käsite “aika” on ensiarvoisen tärkeässä roolissa. Tämä puolestaan on läheisesti sidoksissa Zimmermannin yleisempään näkemykseen maailmasta, sekä hänen henkiseen taustaansa ja ajatteluunsa. Hänen monitasoiset taiteelliset rakennelmansa kehittyivät halusta voittaa “aika” – koska alitajunnan kokemus on ajassa mitaton. Hän löysi rinnakkaisuuksia ajatuksilleen monista eri taiteen lajeista, myös kirjallisuudesta, filosofiasta ja uskonnosta.
Zimmermann siteeraa lähteitä kuten Kirkkoisä Augustinusta (400-luvulta), James Joycea, Ezra Poundia, Immanuel Kantia ja maalareita Max Ernstia ja Paul Kleetä. Hän viittasi myös usein Vanhaan testamenttiin ja Salomon kolmanteen kirjaan: “Omnius tempus habent – kaikella on aikansa”. Hänelle kaikessa on kysymys laajasta suhtautumisesta länsimaisen kulttuuriin. Zimmermann teki tavoitteekseen saada ihmiset tietoisiksi ajan käsitteen ongelmallisuudesta, menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, sillä hänen musiikissaan musiikki on hänelle ennen kaikkea “ajan taidetta”. Hän keksi käsitteen Kugelgestalt der Zeit (pallomaisen ajan muodon), aika on kuin pallo, jossa kaikki on aina läsnä yhtä kaukaisesti – halusi tai ei. Säveltäjän tietoisuus ja kuulija, jotka ovat tämän tapahtuman keskellä, mahdollistavat kokemuksen kaikissa kolmessa aikamuodossa yhdellä kertaa samanaikaisesti: samalla intensiteetillä, yhtä lähellä ja yhtä kaukana.
Zimmermann nimittää monitasoisuudessaan “kokemuksen hetkeä” vastaavaksi kuin samanaikaisuuden monikerroksisuus on. Alitajunta, kaikkien kolmen aikamuodon läsnä oleminen nostaa pintaan “avointa tilaa”, joka syntyy sarjallisuuden varaan – kerroksittaisuuden eri osat muistuttavat eripituisine musikaalisine viittauksineen toisaalle. Kun useita lainauksia on kuultavana samanaikaisesti tai jos useampia kerroksia on päällekkäin, Zimmermann kutsuu näitä kollaaseiksi – käsite joka on toki pitkään ollut tuttu taiteessa, montaasina ennestään olleesta materiaalia. Sekä tuntemattomat, että arkiset asiat ympäröivästä maailmasta altistetaan taiteelle, synnyttäen uusia yhdistelmiä. Kollaasit ovat yhtä hyvin tunnettuja kirjallisuudessa, jolloin mielivaltaisesti kerätyt materiaalit muodostavat kirjallisia sommitelmia. Zimmermannin ajatukset viittaamisesta ja kollaasista ovat enemmänkin tekemisissä “aika” -käsitteen kanssa: viittaukset yhdistetään kollaasissa kuin “todistajina kaikkien eri aikakausien musiikin historiasta”, jotka “ovat läsnä kuin arkistokaappeina tietoisuudellemme, kuten mikro-filmi” ja nämä henkilökohtaistavat ajan eri ulottuvuudet.
Mahdollisia maailmoja
Kuriositeetit näyttäytyvät ihmisille usein kiinnostavina. Vieraus ja uutuuden viehätys kutsuu tutustumaan ja asettumaan ottamaan kantansa tätä maailmaa kohtaan. Maailma on se todellisuus, jonka jaamme ja se jäsentyy sellaisena, kuin sen suhteuttaa yhteiseen luokitteluun. Mutta todellisuus on kummallisempaa kuin fiktio. Kompleksisuudessaan kaikki luokittelut kaatuvat riittämättömyyteensä. Lopulta on vain ihminen, joka elää näiden mahdollisten maailman selitysten keskellä.
Tiedon ja tunteen välinen problematiikka, kuten kysymys uskostakin, on rinnakkainen taiteilijan painille ideaalien parissa: se synnyttää todellisuuden. Kuten maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka uskovat henkiseen, samoin tieteen parissa on voimakas usko tieteen kaikkivoipuuteen. Tieteessä saavutettavin tiedoin voidaan luoda uskottava “maailman kuva”, joka perustuu lopulta kuitenkin uskoon. Taiteilijalle tieto, tunne ja esimerkiksi myytit ovat yhtäläisiä taiteen ja todellisuuden rakennusaineita.
JA: Taide on taidetta myös vain taiteen itsensä vuosi. Taiteen suhde elämään on idealistinen ja se on näin vain sen ollessa suhteessa elämään. Se mitä sitten “uskoo” on abstraktisuudessaan liian monimutkaista selvittää, yhtäläisesti kuin selvittää se mitä “on”. Oli miten oli, tällä välittömyydessään on keskeinen merkitys taiteessa: Taideteos muodostaa tietoisuuden itsessään, tai se ei ole mitään.
1. Zimmermann-lainaus sekä musiikkinäyte: ubu.com. Käännös kirjoittajan.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko, sekä aloitteleva patafyysikko.