Hakusanoittain ollen – Henriikka Tavin Sanakirja

7.10.2010 Marko Gylén

Henriikka Tavi: Sanakirja, poEsia 2010

Sanakirjoissa sanojen merkitysvoima on karsinoitu. Se on puristettu palstoihin, ahdettu lyhenteisiin, määritelmiin ja käyttöyhteyksiin. Sanakirjoihin on tallennettu ne ajattelun tilaisuudet, jotka yhteisö jakaa. Ne esiintyvät institutionalisoituina, mutta mahdollisuuksina. Formaatti on vakiintunut ja tuttu: sanakirjoja ei lueta, niiltä kysytään.

Henriikka Tavin Sanakirja levittää lukijansa eteen sanakirjojen toiminnan – sekä kirjojen, sanojen ja asioiden keskinäisyyden. Runoilija ei vain leiki, tutki tai representoi, vaan avaa tutun uudelleen. Mikään merkityspolku ei esiinny runoilijan ainutkertaisena mielleyhtymänä tai subjektiivisena intentiona, vaan mahdollisuutena, jolloin se tulee kartoittaneeksi myös muiden, lausumatta jäävien mahdollisuuksien kenttää.

Tavallisessa sanakirjassa on sanan kohdalla merkitysselitys tai käännös, esimerkki tai muu vastaava. Nyt Tavi pysäyttää tämän liikkeen äärelle. Millä oikeudella jokin sana tai ilmaus latistetaan kliseiseen viralliseen merkitykseen? Miksei ole kokonainen muiden ajattelumahdollisuuksien salo? Tavalliset sanakirjat eivät kerro totuutta kielestä tai sanasta. Ne eivät puhu ajatuksen liikkeestä, liikkumatilan avautumisesta.

”Vapaa kuin taivaan lintu. Vanha kuin taivas hyvin vanha. Näyttää jklle taivaan merkit. Tavoitella kuuta taivaalta jtk työläästi saavutettavaa, mahdotonta.”

Tavalliset sanakirjat ovat täynnä diskursseja ja esimerkkejä sekä niiden kielikuvallisuutta neutraloivia selityksiä. Sanakirjat vakiinnuttavat norminmukaisen yleiskielen, mutta eivät vain sanoina ja merkityksinä, vaan vallitsevina ajatuskulkuina, tavanomaisina käyttöyhteyksinä, käsitteiden merkitysalueina, merkityksien liikkumavaroina. Tämä kaikki näkyy runossa ”taivas”. Tavi karnevalisoi merkityskenttää ja tuo sen vallan esille. Kaikki mikä sanotaan, sanotaan suhteessa tällaisiin merkityskenttiin, mutta juuri siksi niitä muokkaamalla voi taivuttaa myös ajattelua ja valtaa.

Tavin Sanakirja vie kysymään. Kun annettu sanaselitys on outo, liian harva tai sitkeä, se alkaa kuhista. Schwärmen-sanan kohdalla näin käy sananmukaisesti ja lukeminen tavoittaa oman liikkeensä. Pitkin kirjaa kysyminen puikahtaa rivien uloskäynneistä valkoiselle alueelle, kielen päälle. Ilmaus jää hampaankoloon, nauruhermoihin kutittelemaan, verkkokalvoihin kiintopisteeksi, jonka ympärille ajatus kutsuu muita sanoja tanssimaan. Lausumattomat määritelmät, viittaukset ja esimerkit ryntäilevät pitkin sivuja. Luettelot ja listat viskovat näkymättömiä iskuhakojaan takaisin sanaan, sen päätteisiin ja käännöksiin.

Z-runo ja sieltä täältä löytyvät l-kirjaimiin päättyvät yhden tavun sanat sitovat sivut toisiinsa. Ne tuovat ilmi, miten sanakirjaa selataan, miten katsotaan toisia sanoja toisten kautta, miten lukeminen pomppii. Koko kirja kietoo itsensä tekstiesineeksi, eleteokseksi, olioksi. Sanoja, käsitteitä ja merkityksiä penkoessaan se itse asiassa osuu käsitetaiteen ytimeen, vaikka tämä onkin mielletty kuvataiteen suuntaukseksi. Tavin Sanakirjasta saattaisi itsestäänkin tulla käsite, hakusana. Onko se peräti käsiteveistos?

Se liikkumatila, jossa tavallinen sanakirjateksti toimii, alkaa näkyä – ja juuri siinä missä näyttää olevan vain tyhjää paperia. Vaellamme pitkin sanakirjaa, me, yhteisönä kielessämme. Kirjoitus ajaa ja ajattaa meitä, on ajatusta. Maurice Merleau-Pontyn ajatusta kärjistäen: jos olen lukeva olento, olen vastavuoroisesti aina jo luettavana, sillä muuten lukeminen ei liikuttaisi minua. Olen olemassa sillä tavoin, että olen aina jo ruumiistani lähtien, ulos kirjautuen, sanojen ruumiisiin. Liha tulee sanaksi. Sanassa on alku.

Sanojen muodostama ympäristö on luonnollinen maailmamme. Meidän metsämme, maamme, taivaamme. Tavi ryhtyykin välillä luontolyyrikoksi ja näyttää, miten erilaisia merkityskahlauksia, vaelluksia ja ryteikköjen ylityksiä teemme luonnon käsitteiden parissa. Luonto tarjoaa metaforat, vaikka on kielelle aina muotopuoli, mahdoton.

Selkeää lyyrisyyttä ilmenee esimerkiksi sellaisissa runoissa kuin ”ich”, ”luoda” ja ”on”. Ne muistuttavat myös Tavin edellisestä Esim. Esa -teoksesta, joka oli henkilökohtaisempaa hersytystä, mutta samalla jo selvää kielen verkkojen kokemista. Sanakirjan lyriikat eivät hylkää sanakirjamaisuuttaan, vaan valtaavat sen, omaksuvat rytmikseen. On-runo alkaa taivutuskaavamaisesti: ”on, -ne, -ni”, ja tutkii eri tavoin näiden tavujen mahdollisia merkityksiä. Lopuksi runo kiteyttää ne – olla-verbin, pronominin ja omistusilmaisun – riipaisevaksi parahdukseksi itse asiasta: ”Kenen se on? Ei kenenkään / Älä ota sitä. / Se on minun.

Jotkin yksittäiset sanarunot tai leikittelyt vaikuttavat tosin hieman ohuemmilta kuin toiset. Mikäli lukija ei ole aiemmin törmännyt vastaaviin, löydös saattaa toki olla oivalluttava. Kielestä saa iloita mutkattomasti.

Tavi hoitelee E-kirjaimen matemaattisesti, merkistökoodiensa ja EU-käyttöjensä kautta (mukana on tosin yksi lyöntivirhe). Luen sen myös tragediana: Ekho-nymfi jää kaikuna harhailemaan äärettömiin, toistelemaan sitä mitä instituutiot sanovat. Todellisuus on merkkien kauppaa. Tavin Sanakirja vastustaa tätä jarruttamalla merkkien vaihtoa ja virallisten merkitysten hyllykköjä. Runoilija varjelee sanomisen mahdollisuuksia ja vapautta kielessä, elementissä, jossa ajatellaan yhdessä toisten kanssa.

Sanakirjassa vilahtaa muutakin yhteiskuntakritiikkiä – sitä olisi voinut olla enemmänkin ilman ”saarnakirjaksi” tulon vaaraa. Runon ”f” voi nähdä ulottuvan musiikin kautta Man Rayn valokuvaan asti ja käärivän näin auki valtakulttuurin kaikkia muotoja.

Tavin teos ei jää kokeilevan nykyrunouden, uusdadan tai muiden valmiiden kategorioiden sisälle. Sen sanat eivät liioin ole assosiaatioita eivätkä loruarvoituksia. Ne juhlivat sanomisen ihmettä, sitä, että merkitys ei mahdu mutta liikuttaa. Eikä oikeastaan olekaan olemassa sanoja ja sitten niiden käyttömerkityksiä, vaan liikuttimia ja liikutuksia. Pysähtykäämme niiden temmattaviksi.

Linkit:

Sanakirja verkkokauppa Kirjantamon sivulla

Sanakirja poEsian sivulla