Teksti: Katja Matikainen 22.3.2017
Kuvat: PVF2017
Yksi vaikuttavimmista näkemistäni dokumenteista on Katja Gauriloffin ohjaama Säilöttyjä unelmia (2012). Se kertoo aivan tavallisen säilykepurkin uskomattomasta matkasta maailman ympäri suomalaisen marketin hyllyyn. Elokuva herätti kysymyksiä ruoantuotannon globaaleista ulottuvuuksista ja ruoantuotannon eettisyydestä. Nykyään jokainen suupala vaikuttaa enemmän kuin haluamme uskoakaan: ruoan tuotannon monimutkaisuus on erittäin poliittista. Tietoa ruoan puhtaudesta, työntekijöiden oloista tai eläinten kohtelusta on vaikea välttää. Toisaalta arkemme on tulvillaan visuaalisesti näyttäviä ruokakuvia. Ravintola-annoksista napataan kuvat Instagramiin, lehdet ovat täynnä kauniita reseptikuvituksia. Ruoka on esteettinen asia, sitä syödään myös silmillä. Globaalissa pohjoisessa meillä on siihen varaa.
Tämänvuotinen Poliittisen valokuvan festivaali laajentaa Gauriloffin dokumentin aihepiiriä ja pyrkii valokuvan keinoin näyttämään kauniiden ruokakuvien toisen puolen. Näyttelyn teoksia on Valokuvataiteen museon ohella esillä Itäkeskuksen Stoassa ja Sofiankadun Virka-galleriassa. Painopiste on ruoan tuotannon ongelmakohdissa: ryöstökalastuksessa, torjunta-aineiden vaikutuksessa ihmisiin, eläinten tehotuotannossa ja viljelyssä suurkaupunkien liepeillä. Tehotuotantoon tai ruokahävikkiin liittyvät kysymykset tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä, mutta kuvilla on asioiden kertomisessa oma esteettinen ja dokumentaarinen voimansa.
Pablo Piovano, The Human Cost of Agrotoxins, 2015
Yksi kuvaamisen tehtävistä on todistaa ja tuoda eteemme asioita, joilta mieluummin sulkisimme silmämme. Argentiinalainen Pablo Piovano on kuvannut vaarallisille kemikaaleille altistuneita ihmisiä kotimaansa maaseudulla. Argentiinassa on jo 20 vuotta saanut kasvattaa geenimuunneltua soijapapua ja käyttää glyfosaattia, biokemiajätti Monsanton kehittämää torjunta-ainetta. Monsanto luonnollisesti kieltää aineen vaarallisuuden, mutta monet tutkijat ja luonnonsuojelijat ovat eri mieltä. Joka tapauksessa Argentiinan maaseudulla syövät, ihosairaudet ja lasten epämuodostumat ovat lisääntyneet valtavasti. Piovano kuvaa kemikaalien uhreja kauniisti ja kunnioittavasti klassisen mustavalkokuvauksen keinoin.
Monsanton tapaisten suuryhtiöiden strategiana on painostaa viljelijät käyttämään perinteisten lajien sijaan yhtiön itsensä jalostamia ja jakelemia siemeniä. Viljelykasvien monimuotoisuus on uhattuna. Myös luonnonkatastrofit ja lajien kiihtynyt sukupuutto on johtanut tarpeeseen kerätä siemen- ja DNA-pankkeja. Yann Mingard on Deposit-sarjassaan kuvannut muun muassa Huippuvuorilla sijaitsevaa siemenholvia ja spermankeruuta valioeläimiltä. Kyse on ihmiskunnan yhteisestä omaisuudesta, jonka hallitseminen tulee luultavasti olemaan tulevaisuudessa suuryhtiön intresseissä.
Yann Mingard, Deposit, 2011
Myös ruoantuotannon ja elintarvikekaupan markkinat alkavat olla yhä harvempien suuryritysten käsissä. Monsanton tavoin ne voivat vaikuttaa terveyteemme ja hallita ruoan hintaa ja saatavuutta. Asunción Molinos Gordo käsittelee installaatiossaan Hunger – A Man-made Object ruoan alkutuotannon taloudellisia ehtoja ja maailmanmarkkinoiden vaikutusta pienviljelijöihin. ”Buy the rumour, sell the news”, julistavat neonvalot seinällä: suuryritykset manipuloivat tuotteiden hintaa levittämällä väärää tietoa satojen määristä tai vientikielloista. Kansainvälisillä vesillä piilotellaan viljalasteja, jotta viljasta syntyisi hetkeksi pulaa ja hinnat nousisivat. Likaisesta pelistä kärsivät pahimmin kehitysmaiden ihmiset. Molinos Gordon toinen teoskokonaisuus on esillä Stoan galleriassa. El Matam El Mish Mashry, ei-egyptiläinen ravintola, dokumentoi valokuvan ja videon avulla Kairossa toteutetun mainion yhteisötaideteoksen. Taiteilija rakensi katukeittiön, joka tarjoili neljän viikon ajan erilaisia annoksia: vientiin tuotetuista raaka-aineista valmistettuja annoksia, paikallisten tyypillisesti syömää ruokaa, lähikortteleissa kasvatettua ruokaa (ts. roskia, koska alueella ei voinut kasvattaa mitään) sekä arkeologisissa kaivauksissa löytyneitä jälkiä maanviljelysmenneisyydestä (multaa ja roskia). Teos muistuttaa Egyptin ruokaomavaraisuuden kehnosta tilasta: parhaat raaka-aineet menevät vientiin, kansa saa tyytyä tuontiviljaan tai paikalliseen tuotantoon, jonka puhtaus ja turvallisuus on kyseenalaista. Molinos Gordon installaatiot ovat kiinnostava lisä valokuvanäyttelyyn.
Myös liikakalastuksen seuraukset jäävät kehitysmaiden asukkaiden kannettaviksi. Kukka Ranta on dokumentoinut kalastajien elämää Senegalissa. Siellä kalastus on ollut miljoonien ihmisten pääelinkeino ja kala tärkein proteiininlähde. Nykyään kalaa ei tahdo riittää paikallisille kalastajille, sillä eurooppalaiset ja kiinalaiset troolarit tyhjentävät rannikkovedet kalasta. Upean värikylläisissä kuvissa näemme paratiisin, josta on lähdettävä: tuhannet länsiafrikkalaiset pyrkivät joka vuosi Eurooppaan toimeentulon ehdyttyä kotimaassa. Turkoosista merestä, elämän lähteestä, tulee monelle hauta. Liikakalastus horjuttaa myös meren ekosysteemiä. Greenpeacen kuvaraportti kertoo surullista tarinaa Barentsinmeren kohtalosta. Pohjoisessa myös alkuperäiskansojen asema on uhattuna: öljyn etsintä häiritsee eläimiä ja vaikeuttaa perinteisen elämäntavan jatkamista. Kalastus ja muu ihmisen toiminta vaikuttaa lähempänäkin uhanalaisiin eläimiin: Paula Humbergin naturalistisissa kuvissa on dokumentoitu Itämeren pyöriäisten ja saimaannorppien ruumiinavauksia.
Paula Humberg, Causes of Death, 2016
Kaupunkiviljelystä on tullut länsimaissa muotia viime vuosina. Suurimmalle osalle länsimaisista ihmisistä kasvimaiden pito ei kuitenkaan ole taloudellisesti välttämätöntä. Toisin on esimerkiksi Kiinassa. Kaupungit kasvavat hurjaa vauhtia ja niihin siirretään väestöä maaseudulta. Kaikki eivät kuitenkaan löydä työtä kaupungista ja pyrkivät jatkamaan viljelyä suurkaupungeissakin. Tim Franco on usean vuoden ajan dokumentoinut muutosta kuuden miljoonan asukkaan Chonqingissa. Hänen kuvissaan ihmiset viljelevät peltotilkkujaan perinteisin menetelmin, taustalla häämöttävät tornitalot. Tunnelma on surrealistinen. Viljelyn ollessa välttämättömyys sitä on jatkettava myös sodan keskellä. Jošt Frankon kauniissa, perinteisen mustavalkokuvauksen traditioon liittyvissä kuvissa kerrotaan Gazan maanviljelijöiden elämästä. Vaikka elämä on konfliktien sävyttämää, Franko keskittyy yksityiskohtiin ja pieniin tarinoihin.
Tim Franco, Metamorpolis
Länsimaissa kuluttaja on tottunut vaatimaan: haluamme tuoreita ja edullisia kasviksia ja hedelmiä ympäri vuoden. Freya Najade on kuvannut niiden kasvatusta valtavissa, teknologia-avusteisissa kasvihuoneissa. Tomaatteja ei enää välttämättä viljellä mullassa, vaan ravintoliuoksessa tai muussa steriilissä materiaalissa. Kasvuolosuhteita ja siten satojen laatua pystytään hallitsemaan lähes täydellisesti. Najade on pyrkinyt kuvaamaan teknologian hyödyntämistä mahdollisimman neutraalisti, kantaa ottamatta. Samaan puolueettomuuteen pyrkii Hendrik Wildschut, joka on myös kuvannut teknologisesti kehittyneitä ruoantuotantolaitoksia. Kumpikin kuvaaja kertoo kuvausprojektien muuttaneen heidän ennakkokäsityksiään myönteisemmäksi suuria yksiköitä kohtaan. Tehotuotanto voi säästää energiaa ja parantaa tuoteturvallisuutta. Aina tomaatista ei kuitenkaan kasva täydellistä. Koska kauppoihin kelpaavan ruoan on oltava esteettisesti tietyt kriteerit täyttävää, päätyy suuri määrä syötäviä kasviksia roskiin suoraan tiloilta. Najade on sarjassaan ”Misfits” kuvannut hedelmiä ja vihanneksia, joiden hiukan väärä koko, muoto tai pintaviat tekevät niistä roskaa tai korkeintaan sopivia mehuaineksiksi.
Virka-galleriassa on esillä muitakin ruokahävikkiä kuvaavia teoksia. Videotaiteilija to kosien teoksessa on kaksi rinnakkaista kuvaa: hän on kuvannut ravintoloissa syömättä jäänyttä ruokaa sekä omia dyykkausretkiään. Syömäkelpoisen ruoan pois heittäminen sekä ravintolassa että kaupoista on itsestään selvää ja tavallista, dyykkaaminen taas nykyäänkin hämäräpuuhaa, jota kauppiaat yrittävät vaikeuttaa. Filippo Zambonin valokuvat ovat näyttelyn esteettisesti herkullisinta antia. Hän on kuvannut kauppojen roska-astioiden sisältöä taskulampun valossa. Musta tausta ja kauniin väriset hedelmät ja vihannekset viittaavat alankomaalaiseen asetelmamaalaukseen, joka oli runsauden kulttuurin ja vauraan yhteiskunnan tuote kuten ruokahävikkikin.
Filippo Zampon, Into the Bin
Ruoantuotannosta ei voi puhua puhumatta eläinten oikeuksista. Tehotuotannossa eläinten asema on tunnetusti huono. Siitä todistavat Jo-Anne McArthurin kuvat tiloilta ja teuraskuljetuksista. Näyttelyssä on myös kahden suomalaisen eläinoikeusjärjestön (Animalia ja Oikeutta eläimille) aktivistien ottamia kuvia samoista aiheista. Kuten Animalian Veikka Lahtinen toteaa, kuvilla on sekä affektiivinen että informatiivinen tehtävä: ne sekä herättävät tunteita että antavat realistista tietoa eläinten olosuhteista. Kuvien tavoite on tietenkin herättää ihmiset toimimaan eläinten puolesta tai vähintäänkin herättää kognitiivista dissonanssia eläinperäisiä tuotteita käyttävissä katsojissa. Kuinka voimme antaa tämän jatkua oman mukavuutemme takia? Toisaalta, kuten Oikeutta eläimille -järjestölle kuvannut Kristo Muurimaa toteaa, kuvien tarkoitus on muistuttaa, että kukin eläin on ollut olemassa myös yksilönä.
Ruoka tuo kaikesta huolimatta ihmisiä yhteen. Ruoanlaiton ja yhdessä syömisen yhteisöllisyys on aiheena vain yhdessä teoksessa: Laura Cuchin Spiritual Flavours koostuu elokuvasta ja valokuvista, jotka kuvaavat eri uskontokuntiin kuuluvien lontoolaisten ruoanvalmistusta ja yhdessä ateriointia. Kolme päähenkilöä (muslimi, juutalainen ja katolilainen) kuvataan myös harjoittamassa uskontoaan. Teos muistuttaa ruoan hengellisestä ulottuvuudesta – ruoka on pyhää. Liian usein sitä kuitenkin pidetään itsestäänselvyytenä.
Poliittisen valokuvan festivaali 2017: Ruoka
Näyttely esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 29.4.2017 saakka
Itäkeskuksen Stoassa 30.3.2017 saakka
Virka-galleriassa (Sofiankatu 1) 28.5.2017 saakka
Näyttelyyn liittyy runsas oheisohjelma: pvf.fi/tapahtumat
Katja Gauriloffin dokumenttielokuva Säilöttyjä unelmia esitetään Stoassa 28.3.2017 klo 18.