Amerikkalaisen feministisen tieteen- ja teknologiantutkijan Donna Harawayn mukaan elämme kahdennenkymmenen vuosisadan lopulta lähtien uudessa maailmassa, jossa “tieteiskuvitelman ja sosiaalisen todellisuuden välinen raja on optinen harha”. Jos tämä väite otetaan vakavasti, mitkä ovat sen seuraukset? Toisin sanoen, mitä tapahtuu tieteen ja tutkimuksen epistemologisille ja ontologisille edellytyksille, jos ei ainoastaan todellisen ja fiktiivisen välinen ero ole hävinnyt, vaan myös teoriaa ja fiktiota ei voi enää erottaa toisistaan?
Filosofian kandidaatti, taiteen lisensiaatti Hannu Eerikäisen laaja-alaisessa, kaksiosaisessa, runsaasti kuvitetussa teoriahistoriallisessa väitöskirjassa Cybersex and Prosthetic God. “Sex,” Desire and the Posthuman Body in Cyber Discourse tarkastellaan kyberavaruutta ja kyborgia koskevien tieteiskuvitelmien muuttumista teknologiaa juhlivaksi postmoderniksi teoriaksi, jonka uskotaan kuvaavan posthumaanin, ihmisen “jälkeisen” ihmisen maailmaantuloa. Tällaista futuristista, “kalifornialaisesta ideologiasta” peräisin olevaa teoretisointia kutsutaan työssä kyberdiskurssiksi. Monipuoliseen esimerkkiaineistoon ja pitkään historialliseen perspektiiviin perustuvassa tutkimuksessa osoitetaan, että postmoderni teoria puhuu teorian tuottamien harhojen vallassa. Kyberharhan luonut kyberdiskurssi on postmodernin teoriaharhan teknoutopistinen huipentuma.
Futurologian tavoin kyberdiskurssi liikkuu kuvitellussa tulevaisuudesssa, se kiiruhtaa asioiden edelle eli elää jatkuvassa teknoeuforian luomassa futuurissa, mistä johtuen se ei ymmärrä nykyisyyttä, eikä siten näe myöskään tulevaisuutta. Tässä suhteessa tutkimuksen kantava ajatus on, että nykyisyys muodostuu menneisyydestä, joka on myös tulevaisuuden edellytys. Siksi työssä ei kysytä, millaiseen tulevaisuuteen uusi teknologia johtaa, vaan sen lähtökohtana on kysymys, mistä johtuu että tietokoneteknologiasta alettiin viime vuosituhannen lopulla puhua ikään kuin tulevaisuus olisi jo alkanut.
Kyberdiskurssin synty sijoitetaan tutkimuksessa 1970- ja 1980-luvun vaihteessa alkaneen, erityisesti Amerikassa esiinnousseen postmodernia koskevan akateemisen keskustelun yhteyteen. Jäsentämällä tämän teoriakeskustelun vaiheita ja teemoja työssä osoitetaan, miten samoihin aikoihin Ranskassa kehittynyt, poststrukturalismiksi ja myöhemmin “ranskalaiseksi teoriaksi” kutsuttu kieltä ja kirjoitusta koskeva teoreettinen suuntaus antoi postmodernille teorialle uuden luonteen: 1960-luvulta lähtien keskustelua herättänyt linguistic turn, “kielellinen käänne”, valtasi postmodernin ja siten postmoderni teoria “kielellistyi” ja “kirjoituksellistui”. Tätä uutta, kielen ja kirjoituksen sisäsyntyiseen, niistä itsestään lähtöisin olevaan teorian “teoreettisen” tuotantoon perustuvaa eli itseensä viittaavaa, ei-representationaalista teorian muotoa kutsutaan tutkimuksessa “post-teoriaksi”.
“Kielellisen käänteen” aiheuttaman teorian “postifioitumisen” muodostamaa taustana vasten tutkimuksessa tarkastellaan 1980-luvulla Amerikassa esiinnousseen uuden aallon science fiction -kirjallisuuden alalajina syntyneen kyberpunkin ja siihen liittyvän alakulttuurisen liikehdinnän huomattavaa vaikutusta postmoderniin teoriaan. Kyberpunkin merkittävin edustaja, William Gibson, loi 1984 julkaisemassaan futuristisessa, tietokoneen ja tietoverkkojen luomassa maailmassa liikkuvassa romaanissaan Neuromancer koko lajia kuvaavan metaforan cyberspace, “kyberavaruus”, josta pian tuli akateemisen teorian uudentyyppinen, fiktiota ja postmodernia teoriaa sekoittava teoriaobjekti. Tämän tuloksena sekä 1990-luvun alussa kokeilun asteella ollutta virtuaalitodellisuutta että samaan aikaan kehittynyttä Internetin verkkomaailmaa alettiin kutsua “kyberavaruudeksi”. Siten utooppiset toivekuvat hävittivät näkyvistä tietoverkkojen todellisuuden.
Tutkimuksessa osoitetaan, että kyberdiskurssin esiinnousu perustuu toisaalta Gibsonin kirjallisen metaforan aiheuttamaan virtuaalitodellisuutta ja verkkomaailmaa koskevien mielikuvien toisiinsa sekoittumiseen, ja toisaalta Harawayn “kyborgimanifestissaan” 1985 luoman “kyborgi”-myytin saamaan laajaan suosioon postmodernin teorian piirissä. Itsessään merkityksettömästä etuliitteestä “kyber” tuli hetkessä populaarikulttuurisia fantasioita ja akateemista teoriaa yhä uusiin visioihin innoitava avainsana. Tästä “kyberavaruuden” ja “kyborgin” kuvitteellisesta toisiinsa kytkeytymisestä ja siihen liittyvästä kielen metaforisoitumisesta alkunsa saanutta kyberdiskurssia kuvataan tutkimuksessa termeillä “teoriafiktio” ja “kielen virtuaalitodellisuus”, jotka ovat luoneet postmodernin teorian lumoissa elävien tutkijoiden keskuudessa Gibsonin scifi-teoksessaan kuvaamaan “konsensuaalisen hallusinaation”, teoriaksi muuttuneen uskon fiktiivisen todellisuuteen.
On pelkästään johdonmukaista, että edellä kuvatun kaltainen todellisuuden ja kielen sekä populaarikulttuurin ja teorian estoton toisiinsa sekoittaminen loi edellytykset “kyberseksiä” koskevien teknoeuforisten ja futurististen mielikuvien, fantasioiden ja fiktioiden leviämiselle tietoverkkojen globalisoimassa postmodernissa kulttuurissa. Työn kantava ajatus on, että “kyberseksin” hämmästyttävä nousu mitä villeimmän teoretisoinnin kohteeksi 1990-luvulla ei olisi ollut mahdollista ilman postmodernin teoriakielen “kybersaatiota” ja sen perustana olevaa postmodernille ominaista todellisuuden ja teorian “hyperisaatiota”. Tämän edellytyksenä puolestaan oli, kuten työssä osoitetaan, poststruktralismin ja postmodernin risteytymisestä muodostuneen “ranskalaisen teorian” ja LSD:stä ja psykedeliasta alkunsa saaneen “kalifornialaisen ideologian” toisiinsa sekoittuminen kyberdiskurssin teoriamaailmassa.
Seksuaalisuuden teknologisoiminen ja teknologian seksualisoiminen eivät kuitenkaan ole pelkästään postmodernille ominaisia ilmiöitä. Tutkimuksen perusteellisessa historiallisessa tarkastelussa osoitetaan, että 1700-luvulta 1900-luvun alkuun kaikkea “seksuaalista” ja itse seksuaalisen käsitteen muodostumista myötäilivät uskonnollisista käsityksistä lähtöisin olevat mielikuvat ja pyrkimykset seksuaalisuuden rationalisoimiseksi myös teknisin keinoin, erilaisten ruumiiseen kytkettävien apuvälineiden ja laitteiden avulla. Valistuksen terveysajattelusta alkunsa saanut masturbaatiokielto “onaniasairauden” nimissä ja 1800-luvun lopulla esiinnousseet tieteelliset käsitykset naisruumiin alttiudesta hysterialle toivat mukanaan myös erilaisia keksintöjä, joiden tarkoituksena oli hillitä seksuaalisuuden ei-suotavia ilmauksia alistamalla ne järjen kontrolliin.
Vaikka seksuaalisuuden ilmaukset näyttävät nykykultuurissa vapautuneen kaikista kielloista ja estoista, tutkimuksessa osoitetaan, että 1960-luvulla Amerikasta lähtöisin ollut “seksuaalinen vallankumous” ei johtanut “vapaan seksin” aikakauteen vaan seksuaalisuuden uudenlaiseen, talouden tehokkuutta edistävään rationalisointiin. Seksuaalisen halun ja nautinnon muodot on kulutusyhteiskunnan maailmanlaajuisen voittokulun myötä mukautettu osaksi tavaroituneen kulttuurin, myynnin, markkinoinnin ja mainonnan toimintatapaa. Se mitä amerikkalaiseen tyyliin kutsutaan länsimaisessa kulttuurissa “seksiksi” on tavaramuodon hallitseman elämäntavan tuote. Koskaan aikaisemmin ei ihmisruumista ole kytketty niin monitahoisesti palvelemaan talouden kiertokulkua kuin nykyisessä vapautta juhlivassa tavarakulttuurissa. Tätä seksuaalisen ruumiin instrumentalisointia kuvataan työssä termillä “post-seksi”.
Tutkimuksessa osoitetaan, miten “post-seksi” toimii kulutusyhteiskunnassa halun rakenteen muutoksen eli kaikkien halun ilmausten ja muotojen seksualisointia edistävänä tekijänä. “Post-seksi” on kulttuuristen mielikuvien konstruktio, joka palvelee laajennetun kulutuksen eli tuotannon ja kulutuksen keskinäiseen niveltämiseen perustuvan tuottavan kulutuksen ja sen perustana olevan uusfordistisen työ- ja tuontantoyhteiskunnan ylläpitämistä ja tehostamista. Tällainen yhteiskunnan läpiseksualisoiminen yksilön hyvinvoinnin, menestyksen ja onnen nimissä ihannoi seksuaalista vetovoimaa ja suorituskykyä ihmisen “vapautumisen” tunnuskuvana. Seksuaalisuudesta on tehty osa postmodernin subjektin itseoptimoinnin projektia, osa yksilön “todellista” toteutumista uusliberalismin poliittisen talouden oloissa. Amerikkalaisperäisestä sanasta “seksikäs” on tullut itseään markkinoivan minän puoleensavetävyyden ja urallaan edistymisen tunnus. Tätä elämäntavan tavaroitumisen muovaamaa uutta subjektimuotoa kuvataan tutkimuksessa termillä “post-subjekti”, subjekti vailla minää.
“Post-seksin” ja kyberdiskurssin kohtaamisen tuloksena esiinnoussut fantasia “kyberseksistä” eli teknologisoidusta “seksistä” virtuaalitodellisuudessa tietokoneohjattujen keinoelinten avulla kertoo tutkimuksen mukaan kyberkulttuurin futuristisen puhetavan ja postmodernin teorian vuorovaikutuksen tuloksena syntyneestä “uuden ruumiin” utopiasta, joka samalla myötäilee uusliberalistisen talouden pyrkimystä tehostaa ruumiin tuotanto- ja kulutuskykyä, tehdä ihmisestä markkinarationalismin mukaisesti toimiva haluruumis, virikkeille altis, elämyksille avoin, minäkeskeinen ruumis, jonka halu palvelee talouskasvun ja koko elämän ekonomisoimisen logiikkaa.
Keskeisen merkityksen kyberdiskurssin ruumiin teknologisointia juhlivissa teoriafiktiossa on saanut proteesin teknofetisistinen uudelleentulkinta, joka kontrastoidaan historiallisesta perspektiivistä Freudin 1930 luoman metaforan Prothesengott, “proteesijumala”, kanssa. Postmodernia proteesiteoriaa koskevan tarkastelun lähtökohtana on Harawayn väite, jonka mukaan teknologian kehityksen seurauksena elämme nykyisin maailmassa, jossa “proteesista tulee kaikkein läheisimmän itseytemme ymmärtämisen perustava kategoria”. Harawayn väitettä tarkastellaan tutkimuksessa toisaalta kyberteorian kyborgia koskevien teknoeuforisten toivekuvien yhteydessä, ja toisaalta tuodaan esiin postmodernin teorian proteesista tekemän fetissin fantasmaattinen luonne suhteuttamalla se proteesin reaalitodellisuuteen lääketieteellisen rehabilitaation yhteydessä. Tässä suhteessa laajan teoreettis-historiallisen tarkastelun työssä muodostaa proteesin käsitteellisen muutoksen tematisointi ensimmäisen maailmansodan ajoilta postmoderniin teknoteoriaan. Samalla työssä osoitetaan, että proteesin ja kyborgin teoreettinen mystifiointi on omalta osaltaan edistänyt posthumaania eli ihmisen “jälkeistä” ihmistä koskevan postmodernin teorian esiinnousua.
Monitahoiseen esimerkkiaineistoon perustuen tutkimuksessa havainnollistetaan, miten kyborgi, proteesi ja posthumaani ovat Derridan “spektralisaatioksi” kutsumaan “aavemaistumiseen” perustuvia teoriafiktioita, teoreettisia fantomeita, kielellisiä “aaveolioita”, jotka näyttäytyvät todellisina teorian läpikotaisen postmodernisoitumisen tuloksena. Samalla tavalla kyberdiskurssin fantasioiman seksuaalisuuden “seksuaalinen” käy ymmärrettäväksi, kun se nähdään spektraalina ilmiönä, postmodernille ominaisen seksuaalisuuden kaikkialle tunkeutuvan “aavemaisen” läsnäolon ilmauksena. Tässä mielessä kyberseksi on kyberdiskurssin tuottama seksuaalis-teknologinen fantasma, jonka kaikkein spektraalein muoto on post-teorian kielellisen leikin luoma teoriaeuforiaa tuottava teoriaobjekti, jota työssä kuvataan termillä “teoria-seksi”.
Tutkimus on teoriahistoriallinen tarkastelu, joka pyrkii vastaamaan kysymykseen, mistä johtuu ja miten on mahdollista, että niin epätodellisia asioita kuin kyberdiskursissa puheena olevat asiat ovatkin, niistä on tullut teorian todellisuutta. Tätä kysymystä lähestystään postmodernille teorialle erityisen teoriahalun käsitteen kautta, halun joka noudattaa postmodernin tuottamien teoriamarkkinoiden logiikkaa eli ylläpitää ja edistää spektraalia teoriatuotantoa, jonka perustana on post-teorian tuottamalla lisäarvolla spekuloiminen. Metodiltaan tutkimus on kyberdiskurssin science fiction -visioita ja postmodernia teoriaa sekoittavan teknoeuforisen, futuristisen kielen kriittinen luenta immanentin kritiikin keinoin lähtökohtanaan Baudrillardin “objektiivisen ironian” käsite.
Työn kantavana ajatuksena on, että “kalifornialaisen ideologian” ja “ranskalaisen teorian” risteytyksenä muodostunut kyberdiskurssi on luonut kielen virtuaalitodellisuuteen perustuvan todellisuusharhan eli teorian paratodellisuuden. Omalta osaltaan sekä post-teoria että kyberdiskurssi ilmentävät järjen postmodernisoitumisen tuloksena esiinnoussutta, uusliberalistiselle kapitalismille ominaista rationaalisuusmuotoa, imaginaarista järkeä, jota työssä kuvataan termillä “surrationaalinen”, ylevästä nouseva ja sen ylittävä “ylijärjellinen”. Surrationaalisen maailmassa kaikki on mahdollista, mahdoton mukaanlukien.
Tietoja väitöstilaisuudesta:
FK, TaL Hannu Eerikäisen väitöstutkimus Cybersex and Proshetic God. “Sex,” Desire and the Posthuman Body in Cyber Discourse tarkastetaan perjantaina 28. marraskuuta 2014 klo 12.00 alkaen Lapin yliopiston luentosalissa 2, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi. Vastaväittäjänä toimii professori Altti Kuusamo Turun yliopistosta ja kustoksena professori Eija Timonen Lapin yliopistosta.
Taustatietoja väittelijästä:
FK, TaL Hannu Eerikäinen (s. 1.11.1947 Kuopiossa) on kirjoittanut ylioppilaaksi Kuopion Klassillisesta Lyseosta vuonna 1967. Hän on suorittanut filosofian, sosiologian ja valtio-opin opintoja Turun yliopistossa vuosina 1967-1970, elokuvaopintoja Taideteollisessa Oppilaitoksessa vuosina 1970-1972, tiedotusopin opintoja Tampereen yliopistossa vuosina 1974-1976 ja 1988-1990 sekä kirjallisuustieteen opintoja Tampereen yliopistossa 1977-1979. Eerikäinen on valmistunut filosofian kandidaatiksi Turun yliopistosta vuonna 1991 pääaineenaan kirjallisuustiede ja taiteen lisensiaatiksi Lapin yliopistosta vuonna 1994 pääaineenaan mediatiede. Hän on toiminut elokuva-aktivistina ja dokumenttiohjaajana vuosina 1974-1981. Hän on työskennellyyt urallaan freelance-toimittajana vuosina 1974-1979 ja 1984-1988 sekä televisiotoimittajana YLE TV-1:ssä vuosina 1979-1984. Eerikäinen on työskennellyt tuntiopettajana Taideteollisessa Korkeakoulussa, Taideakatemiassa ja Lahden Muotoiluinstituutissa sekä luennoitsijana Suomen eri yliopistoissa vuosina 1978-1990. Hän on toiminut assistenttina ja erikoissuunnittelijana Lapin yliopistossa vuosina 1992-1994 sekä tutkija-luennoitsijana Europa Universität Viadrinassa Frankfurt an der Oderissa Saksassa vuosina 1994-1999. Tällä hetkellä hän työskentelee vapaana kulttuurintutkijana Berliinissä.
Julkaisun myynti:
Lapin yliopistokustannus, Lapin yliopiston pääkirjasto, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi, puh. 040 821 4242, julkaisu@ulapland.fi, verkkotilaukset: www.ulapland.fi/lup