Saara Hacklin 31.1.2013
Eeva-Mari Haikala Elle se sentait profondément honteuse Valokuvataiteen museossa 16.1. –10.3.2013
Valokuvataiteen museossa avautui yhtä aikaan Nelli Palomäen yksityisnäyttelyn ja Hannula & Hinkka -lahjoituskokoelman kanssa Eeva-Mari Haikalan näyttely Elle se sentait profondément honteuse. Jos Palomäen ajattomia mustavalkoisia muotokuvia luonnehditaan oudon kauniiksi, Haikalan teoksissa kukkii nolous ja häpeä. Jos Hannulan ja Hinkan teoskokoelmasta piirtyy esiin valokuvan lähihistoriaa ja matkaa kohti nykytaiteen keskiötä, Haikalan teosten äärellä voi miettiä, onko teoksissa kyse valokuvasta, videosta vai performanssista?
Dokumentaatiosta ja läsnäolosta
Filosofi ja kuraattori Boris Groysin yli kymmenen vuoden takainen teksti taidedokumentaatiosta alkaa toteamuksella, jonka mukaan ihmiset perinteisesti olettavat näkevänsä museossa taidetta. Kuitenkin viime vuosina taiteilijat ovat olleet yhä kiinnostuneempia dokumentaatiosta. Museossa nähty teos ei ehkä olekaan teos, vaan dokumentaatio. Aihe on ollut keskeinen myös performanssitaiteesta käydyssä keskustelusta, onhan performanssi yhdistetty nimenomaan välittömyyteen ja läsnäoloon.
Performanssitutkija Philip Auslander on esittänyt, että performanssidokumentaatio jakaantuu kahteen tyyppiin: dokumentaariseen ja teatterilliseen. Ensin mainittu edustaa perinteisesti tapaa, jossa dokumentaatio tallentaa (record) tapahtuman. Tässä valokuvaa ajatellaan todisteena. Tapahtuma edeltää ja auktorisoi tapahtuman. Vastaavasti teatterillisen dokumentaation tapauksessa tapahtuma on lavastettu kuvaa varten. Tästä Auslander mainitsee esimerkkinä Cindy Shermanin kuvat. Perinteisesti näitä kahta kategoriaa on pidetty toisensa poissulkevina, mutta Auslander toteaa niillä olevan paljon yhteistä. Molemmissa tapahtuma on viime kädessä lavastettu kameraa varten.
Haikalan (s. 1974) teokset ovat jo pidempään liikkuneet kuvataiteen ja performanssin välimaastossa. Valokuvataiteen museon projekti-tilan näyttely yhdistyy varhaisempaan Tableaux vivants -teossarjaan, jossa Haikala loi 3-minuutin kestoisia videoperformansseja. Nämä pienet pysähdyskuvat vertautuivat mm. hollantilaisiin asetelmamaalauksiin mutta sisälsivät aina myös esiintyjän. Tässäkin näyttelyssä liikkuvan kuvan teosten kestoa määrittää Super-8 filmikelan pituus.
Asetelmat ovat olleet maalaustaiteen hierarkiassa vähempiarvoisia kuin esimerkiksi suuret historiamaalaukset. Pienten arkisten asioiden kuvaaminen olikin siksi naisille sallittua. Myös Valokuvataiteen museossa voi miettiä teosten aiheen, tekniikan ja sukupuolen välisiä suhteita. Ainakin performanssitaiteen on sanottu kiinnostaneen naisia jo varhain, koska sillä ei ollut vielä historiaa ja kaanonia.
Nolouden anatomiaa
Haikalan näyttely tuo pintaan epäonnistumisen, torjumisen ja nöyryytyksen tunteet ja niiden esittämisen konventiot. Mieleen tulee Muu-galleriassa 2011 nähty A 54 Attempts for Sulky Face, jossa Gwen Johnin maalauksesta innoittunut Haikala yrittää löytää oikeaa hapanta ilmettä. Nyt käsillä on häpeän tunne. Näyttelyn ranskankielinen nimi löytyy itse asiassa Collinsin englanti-ranska sanakirjasta kohdasta häpeä, shame: ”She felt a deep sense of shame. Elle se sentait profondément honteuse.” Osuvasti esimerkin kautta häpeä liitetään juuri naiseen: toisen sukupuolen kontrolloimisessa häpeään vetoamisella on eri kulttuureissa pitkät perinteet.
Häpeä liittyy sosiaaliseen koodistoon ja on oudolla tavalla performatiivista. Häpeää tunteva ihminen kokee olevansa toisen – yleisön? – katseen kohteena. Mikä sitten riittää ”toisen” katseeksi? Esimerkiksi Jacques Derrida on pohtinut tilannetta, jossa eläimen katse on saanut hänet tuntemaan häpeää omasta alastomasta vartalosta. Tämä hetkellinen tilanne tuo esiin asetelman kiepautus: minä en määritäkään eläintä, vaan eläin ottaa subjektin aseman ja saa katseellaan minut tuntemaan häpeää.
Eeva-Mari Haikala, 2012
Alastomuus ja toisen katseen edessä häpeäminen ovat myös tuon tunteen historian alkujuurilla. Taidehistoria tuntee teeman, jossa paratiisista karkoitetut Aatami ja Eeva peittävät, taiteilijan tulkinnasta riippuen, kasvonsa tai häpynsä. Haikalan näyttelyssä raamatullista häpeää ja katumusta tutkii ainakin teos Elle se sentait profondément honteuse(Tuhka). Siinä taiteilija on pukeutunut säkkiin ja ripottelee päälleen tuhkaa. Raamatussa katumusta osoittava Mordokai repi vaatteensa ”… pukeutui säkkiin ja tuhkaan ja meni keskelle kaupunkia ja huuteli kovia ja katkeria valitushuutoja.” Suomalaisen luterilaisen häpeäkuvaston tunnetuimpia ilmentymiä lienevät esimerkiksi kirkon edessä häpeäpenkissä istuttaminen.
Vastaavasti anglo-amerikkalaisesta koulumaailmasta tutumpaan kuvastoon liittyy valokuva nurkassa kartionmallinen hattu päässä seisovasta naisesta. Onkin kiinnostava huomata, että teoksessa Elle se sentait profondément honteuse (Dunce’s Hat) käytetyn hatun ”D” ei liittykään aasiin (donkey) vaan skolastikko Duns Scotukseen. Hänen oppinsa tuli myöhemmin syrjäytetyksi ja niitä itsepintaisia Scotuksen seuraajia, jotka eivät suostuneet ”päivittämään” tietojaan, kutsuttiin nimellä dunce. Tässä valossa nurkassa häpeävä taiteilija näyttääkin nyt taantumukselliselta, sellaiselta, joka ei ole mukautunut oman aikamme vaatimuksiin notkeudesta ja joustavuudesta.
Eletty kokemus
Taidehistorioitsija Amelia Jones on viitannut Maurice Merleau-Pontyn kiasma-käsitteeseen (le chiasme). Tämä Merleau-Pontyn myöhäiskauden haastava käsite on yritys kuvata ihmisen suhdetta maailmaan: sitä, miten minä, toinen ja maailma voivat kietoutua yhteen kuitenkaan olematta yhtä. Minä en koskaan voi täydelleen olla tuo toinen, en voi koskaan ymmärtää täydellisesti sitä mitä kohtaan. Vastaavasti voi ajatella, että Merleau-Pontyn kuvaus koskee myös kokemusta itsestä – en voi koskaan täydellisesti tavoittaa omaa itseäni, tietty vierauden elementti säilyy aina. Jonesin mukaan tämä maailmasuhde liittyy olennaisesti performanssi- ja live art -taiteeseen.
Haikalan kohdalla ajatusta merleaupontylaisesta maailmasuhteesta voi ajatella tutkimuksena tunteista ja niiden suhteesta. Miltä häpeä tuntuu tai mitä häpeän esittäminen saa aikaan minussa? Kyse olisi siis eräänlaisesta ruumiin sovittamisesta häpeän asentoon. Häpeän tunne on yleisinhimillinen ja sille on eri kulttuureissa omat esityskonventionsa. Esittämällä sitä voi ehkä saada mahdollisuuden etääntyä omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta tutkiakseen sen toimintaa?
Näyttelyä hallitsee Elle se sentait profondément honteuse (Tomaatti) projisointi. Tämä teos kertaa teatteriin ja esitystaiteeseen liittyvää ikonista epäonnistumisen ”kuvaa”: yleisö heittää esiintyjän päälle mätiä tomaatteja. Tietenkin historia tuntee myös tilanteita, joissa tätä konventiota on hyödynnetty. Esitys itsessään voi olla provokaatio, jonka tarkoituksena on saada yleisö raivostumaan. Tristan Tzara on raportoinut dada-illan olleen menestyksekkään, kun esiintyjien päälle heitettiin munia, kaalta, pennejä… Haikalan tapauksessa yleisö ei pääse heittämään tomaatteja, vaan täällä teos ikään kuin siirtää katsojan kuvitteelliseen tilanteeseen, jossa katsomme esityksen synnyttämää reaktiota.
Vaikka Haikalan näyttely olisikin häpeän ja nolouden tutkimista, itsensä alttiiksi asettamista, avaa se mielestäni myös naurun ja itseironian mahdollisuuden. Jotain hykerryttävää on säkkiin pukeutuneessa taiteilijassa, jonka päälle sataa tuhkaa. Parhaillaan eletäänkin tuhkakeskiviikon odotuksessa. Tuo paastoon laskeutumista edeltävä päivä päättää karnevaalit. Kukapa ei juhlien jälkeisessä tilassa olisi joskus halunnut ripotella päälleen tuhkaa?
Linkit: