Henrik Vibskov, Designmuseo 24.1–11.5.2014
Joni Kling 6.5.2014
Henrik Vibskov: Neck-plus-ultra (Kuva Alastair Phili Wiper)
Kulunut talvi oli Designmuseolta kiistaton voimannäyttö. Se osoittaa, että museo lukeutuu tämän hetken kiinnostavimpiin nykytaidefoorumeihin Helsingissä. Graafiseen suunnitteluun tuoreella, radikaalillakin otteella tarttunut Don’t Shoot the Messenger -näyttely oli keskustelunavaus, jota varmasti tullaan vielä muistelemaan uuden tekijäpolven ja uusien mediaympäristöjen esiinmarssina kotimaiselle taidekentälle. Kevätkauden päänäyttelynä puolestaan on hätkähdyttänyt laaja kattaus vaatesuunnittelija Henrik Vibskovin tuotantoa, jossa muodin, installaation, käsitteellisyyden ja prosessin rajat risteävät.
Vibskovin uraa esittelevää materiaalia on esillä runsaasti, jopa ahtaasti sijoitettuna, ja valikoiman spektri on räikeä. Yleisilmeeltään kokonaisuus kuvaa Vibskovin tapaa vaikuttaa yleisöönsä: se tarjoaa miellyttävää sensorista härnäämistä. Museoarkkitehtuurin valkoinen kuutio tuntuu taas astetta arkaaisemmalta – näiden teosten keskellä siitä ei tunnu näkyvän jälkeäkään.
Tanskalainen Vibskov (s. 1972) kuuluu niihin nykymuodin uudistajiin, joille irtiotot huomioväreillä ja erikoisten teemojen törmäyttäminen eivät ole mahdottomuus. Hän on samaa ikäluokkaa räikeän Bernhard Willhelmin ja Diorilla seestyneen Raf Simonsin kanssa, mutta selkeimmät Vibskovin hengenheimolaiset ovat belgialaiseksentrikko Dries van Noten ja niin ikään Antwerpin oppien kasvatti Walter Van Beirendonck.
Henrik Vibskov (kuva: Designmuseo, Paavo Lehtonen)
Vibskov kuitenkin vie ekspressiivisyyden pidemmälle. Hänen ilmaisunsa ei rajoitu kankaalle, vaan muotinäytös kokonaisuudessaan toimii performanssina. Itse näytevaatekappaleet mallistoista ovat voimakkaissa väreissäänkin mykän graafisia ja sijoitettu kohteliaasti sivummalle, kuin kantajaa itselleen odottaen. Tilaa hallitsevat asuja varten luodut monipuoliset kulissit. Muotinäytöksissä käytetyt lavasterakennelmat toimivat näyttelytilaan sijoitettuna omalla painollaan. Näistä kokonaisuuksista vaikuttavin on aiemmin Pariisin muotiviikoilla nähty Spaghetti Hand Job (2014). Suurikokoinen, pyörivä kineettinen rakennelma kuljettaa mukanaan roikkuvaa, vihreästä puuvillasta valmistettua fettuccine-nauhaa niin ylevän seesteisenä, että katsoja unohtaa siinä perimmäisenä piilevän monotonisen koomisuuden.
Tällaisissa unohduksen hetkissä on Vibskovin vahvuus. Eihän hän itse pidä itseään taiteilijana – ehkä hänen tarkoituksensa on enemmänkin hypnotisoida katsojansa hetkeksi, uskomaan hieman kahjoihinkin ideoihin. Volyymi, kontrasti, liike, op-taiteen illusorisuus ja visuaalinen ärsytys ovat harhauttamiskeinoja, jotka ovat teoksissa toistuvasti läsnä. Ne ovat myös nykytaiteen käypää valuuttaa, sen välitöntä pintaa. Kun näiden taktiikoitten vaikutukselta ensihämmennykseltään havahtuu, etenee etsimään tulkintaa tai miettimään alkuperäistä käyttötarkoitusta, on olennaisin jo ohitettu. Ylösalaisin roikkuvista Bird Kite Necks – teoksen (2013) flamingonkauloista muodostuvaa metsää tarkastellessa ensimmäinen ajatus ei ole kuolleiden lintujen tarjoamissa konnotaatioissa tai kerran niiden lomassa kulkeneissa malleissa, vaan siinä hämmentävässä havainnossa, että katosta näyttää tihkuvan – niin – venyväkaulaisia flamingoja.
Vibskovin työt syntyvätkin pikaisia, konstailemattomia assosiaatioketjuja pitkin ja sellaisia ne myös välittävät. Mint-teos (2009) on saanut alkunsa väristä, edeten tuoksuun, ääneen ja lopulta crème de menthen makuun. Prosessin tulos on veistokseksi tullut miellekartta. Vieressä Spaghetti Hand Jobin ja Wind Tunnel Plusin (2013) mobiilirakennelmat jatkavat pyörimistään näkymättömän voiman ajamina. Muotinäytöksen hälystä poistettuna niissä on yhtäkkiä jotain oma-arvoista ja itsensä selittävää. Niiden liikettä voisi seurata loputtomiin.
Henrik Vibskov: Wind Tunnel Plus. (Kuva: Torben Stroyer)
Pitkältä ajalta materiaalia kokoavassa näyttelyssä on läsnä tietty rikkonaisuus, joka kuitenkin kääntyy eduksi, korostamaan taiteilijan arvaamattomuutta. Osa töistä jää kuitenkin materiaalitutkielmien ja tekniikkaharjoituksien tasolle. Niiden kiinnostavuus tuntuu lähinnä dokumentaristiselta: pursotettua vaahtomuovia, saippualinssin läpi kuvattuja valokuvia Richard Wintherin tyyliin. Pienempään rooliin jäävistä teoksista toisaalta Knitted Tapestry -ryijyt (2013) edustavat perinteikkään aiheen omaleimaista haltuunottoa ja Fringe Projects -sarja (2007–2009) taas vähäpätöisen lähtökohdan yltäkylläiseksi paisuttamista, kun tuhansille ja taas tuhansille paperisilppusuikaleille on löydetty mitä mielikuvituksellisimpia käyttötarkoituksia.
Designmuseolta nuoren suunnittelijan esilletuominen on rohkea teko. Palais de Tokyon ja MoMA:n noteerauksista huolimatta Vibskov ei nimittäin vielä ole Suomessa välittömästi tunnistettava nimi, eikä hänen työllään ole taustalla suuren muotitalon tuomaa näkyvyyttä. Vibskovin monipuolinen kädenjälki on kuitenkin omiaan kuromaan muoti- ja taidemaailman välistä kuilua kapeammaksi ja osoittamaan päällekkäisyyksiä epäilevästikin toisiinsa suhtautuvien alojen välillä. Erityisesti käy kiittäminen tapaa, jolla töiden on annettu vallata itselleen tilaa, jopa toistensa kanssa kepeästi riidellen. Yhteistä muodin ja näyttelytilaestetiikan ikitrendien välillä on keskittyminen vähäeleiseen vahvapiirteisyyteen, minimalismin chiciin. Vibskov osoittaa ettei näin tarvitse aina olla. Taiteilijaansa kuvastaen näyttely tuntuu spontaanisti rönsyilevältä, jokaiseen suuntaan kasvavalta illuusiolta.
Kirjoittaja on taidehistoriaa pääaineenaan opiskeleva helsinkiläinen vapaa toimittaja.