Teksti: Julia Pajunen
Kuvat: Kristiina Männistö
Teatteri Vapaa Vyöhykkeen 13. TUNTI on esitys, joka tuo immersiivisen teatterin Suomeen tässä muodossa ja laajuudessa ensimmäistä kertaa. 13. TUNNIN kontekstissa immersiivisyydellä tarkoitetaan sitä, että katsoja saa vapaasti liikkua esitystä varten lavastetussa 555 neliömetrin tilassa. Immersiivisyyden käsite on häilyvä ja epäselvä vielä teatterintutkimuksenkin kentällä. Sen suomenkieliseksi vastineeksi on ehdotettu ”upotettua”, mutta assosiatiivisella tasolla upottaminen terminä ontuu. Yleisö ei huku tai katoa esitykseen vaikkakin on vapaa asemoimaan itsensä suhteessa tilaan ja esiintyjiin. 13. TUNNISSA katsojat erotetaan esiintyjistä maskeilla, joita pidetään kasvoilla koko esityksen ajan. Katsojan ja esiintyjän roolit eivät sekoitu.
Esityksenä 13. TUNTI sijoittuu kansainvälisessä kontekstissa englantilaisen Punchdrunk -ryhmän tunnetuksi tekemän kokemuksellisen teatterin genreen. Punchdrunkin ehkäpä tunnetuin produktio, Macbethiin löyhästi perustuva Sleep No More sai ensi-iltansa jo vuonna 2003 Lontoossa. Teoksen kolmatta versiota on esitetty New Yorkissa vuodesta 2011 lähtien. Manhattanille lavastettuun hylättyyn hotelliin sijoittuvasta esityksestä ja sen oheistuotteista kuten teemailloista, konserteista ja kesäisin palvelevasta kattoravintolasta on muodostunut kokonainen elämyskeskus.
Sleep No Moren kaltaisesti 13. TUNTIA varten on lavastettu varastotila Vallilan laitamilta. Yksityiskohtainen ja rikas miljöö luo oman vinksahtaneen maailmansa, johon saa tutustua rauhassa. Leivokset ovat tarkoitettu syötäviksi, kaapit kurkisteltaviksi. Maatuskanuken lailla avautuva vaihtoehtoinen todellisuus vie mukanaan.
Esitys on fragmentaarinen ja perustuu fyysiseen ilmaisuun. Näyttelijät kannattelevat intensiivisellä läsnäolollaan esityksen rakennetta. Teoksen kohtaukset liukuvat limittäin tilasta toiseen. Katsojat sitoutuvat olemaan kommunikoimatta keskenään esityksen aikana, lisäksi kaikenlainen taltioiminen on kielletty. Katsojan tehtävä on luoda oma strategiansa esityksen seuraamiseen. Kulkeako tietyn henkilöhahmon perässä vai jäädäkö paikallensa odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu?
”Kokemus on uniikki”
13. TUNNISSA katsoja on kokija. Kukin on itse vastuussa omasta subjektiivisesta kokemuksestaan ja siitä mitä saa irti esityksestä. Parhaimmillaan voi uppoutua intensiiviseen kohtaukseen käden mitan päässä esiintyjistä. Huonoimmillaan katsoja haahuilee yksin, kuulee kohtauksen kaikuja ”jostain muualta” ja tuntee olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Ohjeistuksen puute luo pelon, että jokin olennainen jää huomaamatta. Esityksen luoma tunnerakenne vertautuu sosiaalisen median luomaan kuplaan. Viereisessä huoneessa saattaa sittenkin olla käynnissä jotain vielä kiinnostavampaa kuin se mihin itse osallistuu.
13. TUNNIN tila on kuitenkin kooltaan hallittavissa. Ensihämmennyksen jälkeen katsojana oppii navigoimaan huoneesta toiseen sekä yhdistämään miljöitä ja henkilöhahmoja toisiinsa. Esitykseen, henkilöhahmoihin ja kohtauksiin viljellyistä vihjeistä ja merkeistä saa oivaltamisen iloa. Yleisöä autetaan myös äänimaailman keinoin. Jonkin merkittävän menettämisen pelkoa lieventää kun ymmärtää, että esitys ei ole lineaarinen vaan kohtaukset toistuvat varioituina useita kertoja.
Vapaus ja vastuu
Teatterintutkimuksessa kokemuksellisen teatterin synty ja suosio on yhdistetty mm. uusliberalistiseen arvojärjestelmään. Adam Alston yhdistää sen myös osaksi laajentuvaa elämysteollisuutta. Kun esitystä leimaavaksi elementiksi muuttuu kokemus, hedonismi ja opportunismi nostavat päätään. Immersiivisen teatterin katsojuus antaa vapauden lisäksi vastuun omasta kokemuksesta. 13. TUNNISSA katsojan vapaus on sinänsä näennäistä, että katsojat eivät toiminnallaan muuta esityksen etenemistä. Katsojan kuitenkin täytyy tehdä parhaansa saadakseen esityksestä irti mahdollisimman paljon. Mitä rohkeammin ja nokkelammin ottaa tilan ja kokemuksen haltuunsa, sitä varmemmin pääsee kokemaan jotain mitä muut eivät.
Yksityiskohtia paljastamatta, tähän tendenssiin liittyvät 13. TUNNIN aikana hetket, jolloin yksittäinen katsoja saa erityishuomiota esiintyjältä. Valituksi tulemisen kokemus imartelee. Esityksen tilassa vallitsevat kuitenkin esiintyjien lait. Yleisö ei saa koskettaa esiintyjiä, mutta esiintyjiä ei rajoita samat säännöt. Katsoja ei saa samanarvoista subjektipositiota esiintyjän kanssa. He ovatkin kokijoiden lisäksi tirkistelijöitä. Ohjeistuksessa mainitaan, ettei esitys ole ”satu lapsille”. Maskiensa takaa katsojat saavat todistaa intiimejäkin kohtauksia. Yksityisen ja julkisen raja häilyy. Yksityisiin tiloihin kurkistelu kiihottaa.
Esityksen kotisivulla luvataan, että 13. TUNTI on ”hetki, joka kyseenalaistaa aiemmin kokemasi”. 13. TUNTI ei kyseenalaista kaikkea vaan tarjoaa uudenlaisen ympäristön havainnoida ja pohtia katsojuutta, esittämistä ja suhdettaan niihin. Tilaisuus koskea, haistella ja maistella muuttaa esityskokemusta. Samalla avoimeksi jäävä muoto antaa tilaa omille oivalluksille sekä ajatuskuluille. Arkitodellisuus häipyy, katsoja saa mahdollisuuden siirtyä kellotaulun imaginääriseen 13. tuntiin.
Katsojalle jätetään myös oikeus omaan tulkintaansa. Tarkoittivat mitä tarkoittivat, ajattelin mitä ajattelin. Esityshän oli minun kokemukseni.
Kirjoittaja on teatterintutkija, joka yleensä tiivistää esityskokemuksensa haikuiksi.
Teatteri Vapaa Vyöhyke: 13. TUNTI
Ensi-ilta 27.1.2017
Konsepti ja käsikirjoitus: Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen
Ohjaus ja esitysdramaturgia: Lija Fischer
Skenografia: Sanna Levo
Nukketeatteri: Maija Linturi
Valosuunnittelu: Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu: Jussi Österman
Koreografia: Leena Harjunpää
Esiintyjät: Aleksi Holkko, Leena Harjunpää, Onni Hämäläinen, Maija Linturi, Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Jussi-Pekka Parviainen, Sanna Ristaniemi, Henna Tanskanen, Kai Vaine, Heikki Mahlamäki, Katri Tihilä ja Emma Vanninen
Kirjallisuus:
Adam Alston (2013) Audience Participation and Neoliberal Value: Risk, agency and responsibility in immersive theatre, Performance Research: A Journal of the Performing Arts, 18:2, 128-138.