Teksti: Tuomas Tiainen 2.9.2015
Kuva: Seth
Pidän suuresti Sarjainfo-lehdessä ilmestyvästä kuvittaja ja sarjakuvantekijä Jyrki Vainion ”Keräilijän tunnustuksia” -palstasta. Sivun – aiemmin yltäkylläisesti kahden sivun – mittaisissa kolumneissaan Vainio kertoo kohtaamisistaan tunnettujen sarjakuvataiteilijoiden kanssa. Jokainen tarina kietoutuu piirrosoriginaalin ympärille, joita Vainio metsästää ympäri maailmaa. Hän ei löydä alkuperäispiirroksia ainoastaan messuilta ja alan liikkeistä, vaan koputtaa pontevasti veteraanipiirtäjän oveen ja esittää asiansa – ja saa omistuspiirroksen itseltään Charles M. Schultzilta. Ihailtavaa rohkeutta, jota minulta ei löydy.
Häveliäänä ihmisenä minusta ei ole kolkuttamaan vieraiden oviin. Eikä siksi toisekseen ole tarvekaan: omistuspiirroksien hankkimista tärkeämpänä pidän asiallisen (sarjakuva)kirjaston kartuttamista. Aiemmin saatoin jopa seistä sarjakuvatapahtuman jonossa, mikäli signeeraava taho vain oli arvostamani. Vuonna 2009 Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla jonotin täpötäydessä Gloriassa Sergio Aragonésin omistusta. Vanhempieni ohella kasvatuksestani vastaavat sarjakuvalehdet, etunenässä Suomen Mad, jonka vakiokaartiin sanattomia oivalluksiaan pikatahtiin kynäillyt Aragonés kuuluu.
Etsin kokoelmistani Aragonésin kannella varustetun lehden. Taiteilijan eteen päästyäni muistan kertoneeni, kuinka merkittäviä hänen työnsä minulle ovat, tai jotain muuta yhtä latteaa. Aragonésille tilanne oli rutiinia, minulle yhtäaikaisesti sekä verrattoman jännittävää että hikoiluttavan vaivaannuttavaa. Sain piirroksen – se on upea – ja pakenin paikalta Aragonésin ottaessa vastaan seuraavan fanin. Tallensin lehden muovitaskuun ja pahvilaatikon uumeniin. (En ole lukenut Mad-lehtiäni aikoihin. En edes tiedä, mitä niistä nykyään ajattelisin. Ehkä haluan säilyttää kaikki kauniit muistoni puhtoisina.) En ole vilkaissutkaan piirrosta tämän jälkeen. Festivaaleilla Aragonésia haastatteli, kuinkas muutenkaan, suvereeni Jyrki Vainio.
Sr. Aragonés oli ja on yhä sankarini. En siltikään juuri muistele kohtaamistamme, koska siihen ei liittynyt mitään henkilökohtaista. Jos asia sattuisi tulemaan esille esimerkiksi illanistujaisissa kotonamme, saattaisin kaivaa signeeratun Mad-lehden esiin. Tai sitten en. Kenties tapauksen herättämiin tuntemuksiin vaikuttivat mielikuvani Aragonésista lupsakkana, hulvattomana piirtäjäsetänä. Sellainen hän toki todellisuudessa onkin, jonkin verran, mutta aistin ennen kaikkea rautaista ammattitaitoa ja ankaraa työmoraalia. Mitä minä hänelle olin? Välttämätön paha, ammatin varjopuoli, yksi nimetön kasvo nimettömän kaupungin nimettömällä festivaalilla.
Kolme vuotta myöhemmin olin ujuttanut itseni sisään Helsingin sarjakuvapiireihin ja luottamustehtäviin. Kesällä 2012 olin juttu- ja sarjakuva-asiainedistämismatkalla Oslossa. Miellyttävän intiimin Oslo Comix Expon vieraina oli tukku pohjoisamerikkalaista sarjakuvan kermaa. Monoliittimaisimpana vieraana patsasteli yhtä vaatimaton kuin taiturimainenkin Chris Ware sekä upeat Marc Bell ja Jillian Tamaki – ja suuri suosikkini Seth.
Seth, oikealta nimeltään Gregory Gallant, tunnetaan klassistisista, nostalgiaa tihkuvista sarjakuvistaan ja viehtymyksestään menneiden vuosikymmenten miesten muotiin. Esikoisalbumi It’s a Good Life, If You Don’t Weaken (1996) on pseudo-omaelämäkerrallinen tarina unohdetun piirtäjän etsimisestä. Sarjakuvassaan Seth kuvaa itsensä surumielisenä mutrusuuna, jonka huono itsetunnon ylittää vain tämän taipumus tuntea itsensä totaalisen ulkopuoliseksi. Lukuunottamatta tapaamme pukeutua (lue: hän osaa sen, minä en), meitä tuntui yhdistävän kaipuu jonnekin muualle. Siksi riemastuin, kun todistin Sethin lavahaastattelua norjalaisfestivaalilla. Mikrofonin varressa oli sanavalmis, joviaali mies, joka oli puheissaan sekä informatiivinen että hauska. Hän oli läsnä.
Olin sopinut Sethin kanssa haastattelusta, kirjoittaisin idolistani artikkelin Sarjainfo-lehteen. Jo sähköpostikirjeenvaihto oli kutkuttavaa – minulle vastailee ihminen, jonka sarjakuvat ovat liikuttaneet minua aikuisiällä. On tärkeää ja virkistävää kokea suuria tunteita taiteen äärellä, yhä vain teini-iän jälkeen. Arvostanen ajatuksieni kanssa resonoivaa taidetta kenties enemmän kuin nuorukaisena. Kun on elänyt, on pohjaa verrata. Kun kolmikymppisen silmät saa kostumaan muukin kuin takavuosien nostalgia, on käsillä jotain erityistä. (Nostalgia on, yhtä kaikki, enimmäkseen sairasta, vaikka tunnenkin ajoittain suurta tarvetta muisteluun, vaimoni suureksi harmiksi.)
Tapasin Sethin lauantaipäivänä autiossa The Inky Crow -festivaalikuppilassa. Siitä huolimatta, että olin maahan saavuttuani kadottanut reppuni kameroineen junaan sekä tuhlannut matkakassani (Norja on kallis maa), halusin tarjota Sethille lasin viiniä (tiesin hänen pitävän viinistä). Hän kieltäytyi – kenties festivaalibaarin valikoima ei miellyttänyt connoisseuria – mutta itse kruunasin hetken lasillisella. Juttuhetki oli erittäin miellyttävä, ihailemani sarjakuvataiteilija oli edessänikin puhelias, valloittava ja läsnä.
Pyysin haastattelutuokion päätteeksi piirroksen festivaalin alla julkaistuun ja Drawn & Quarterlyn pöydästä kinuamaani The Great Northern Brotherhood of Canadian Cartoonists -sarjakuvakirjaan. Hän toteutti auliisti toiveeni ja piirsi kuvan mustekalasta ja perunasta (älkää kysykö). Luullakseni hikoilin kuin sika hermostuneena ja viinin punoittaessa poskia, ja toljotin idioottimainen virne kasvoillani mestarin toteuttaessa idioottimaista toivettani. Kuvasta tuli hieno, ja kaivan kirjan – lempiteoksiani Sethiltä, muuten – silloin tällöin esiin vain ihaillakseni piirrosta. Lukiessani fiktiivisen sarjakuvaklubin historiasta muistan aina paskaisen oslolaisen hostellin, jossa sen ensi kertaa luin. Kondomin suihkun lattialla ja mielenvikaisen hotellivieraan itsekseen huutamisen yöllä.
Seth: Mustekala ja peruna
Kuten tiedämme, Seth oli eräs viime sunnuntaina päätökseen saatujen Helsingin 30. Sarjakuvefestivaalien päävieraista. Riemuitsin, kun sain kuukausia aiemmin kuulla Sethin vierailun varmistumisesta. Emmin ja kieltäydyin, kun minulle myöhemmin ehdoteltiin mahdollisuutta lavahaastatteluun. Selkärangattomuuttani annoin periksi, kun asiaa taas tiedusteltiin muutamaa päivää ennen festivaalin alkua. Mikäpäs siinä, mehän tunnemme jo – niin varmaan!
Ilo oli suuri, kun ennen yleisön eteen astumista kättelimme, ja Seth kertoi muistavansa minut ja Norjan. Niin, meillä on aina Norja, minulla ja Sethillä, ja nyt jaoin hänet kymmenien haastattelua varta vasten katsomaan tulleiden festivaalikävijöiden kanssa. Näin sen pitikin mennä, katkeransuloisesti, vaikka halusin potkia vastaan ja huutaa: Minun, minun, minun! Hikoilin lavalla kuin sika, takeltelin, ja virnistelin idioottimaisesti idioottikysymyksiäni tankatessani. Onneksi Seth oli, taas kerran sen totesin, ulospäinsuuntautunutta sorttia.
Haastattelun jälkeen leijailin jalat irti maasta, kuten eräs rakas festivaaliorganisaation jäsen keventyneen olemukseni havaittuaan huomautti. Mikä piirros, mistä Norjasta? Hänhän muisti minut! Sellainen kunnia tekee sisäänpäinkääntyneelle hikoilijalle aivan erityisen hyvää.