Marja Viitahuhta: Kuoleman puutarha, 25.10–10.11.2013 Kluuvin galleria
Saara Hacklin 5.11.2013
”Kuoleman puutarha” tuo useimmille suomalaisille mieleen Hugo Simbergin luurankohahmot puutarhanhoitajina. Yhtä aikaa kammottavat ja liikuttavat luurangot tekevät parhaansa saadakseen kuoleman puutarhan kukkimaan. Marja Viitahuhdan (s. 1979) samannimisessä lyhytelokuvassa luurankojen sijaan kasveista huolehtivat aivan tavalliset hautausmaan työntekijät – joista yksi on pieni lapsi.
Menetyksen merkitys
Marja Viitahuhta: Kuoleman puutarha (2013, kuvakaappaus lyhytelokuvasta)Marraskuussa kuoleman äärelle pysähtyminen on väistämätöntä. Marras tarkoittaa kuollutta: maa menettää vihreytensä, puut lehtensä ja pyhäinpäivänä hiljennytään muistamaan kuolleita. Viitahuhdan teoksessa marraskuun elottomuus on kuitenkin kaukana. Kuoleman puutarhassa nähdyllä hautausmaalla on vielä vihreää. Ahkerat työntekijät huolehtivat siitä, että keltaiset lehdet nypitään pois ja kasvit saavat tarpeeksi vettä. Hautausmaa kukoistaa.
Lehdistötiedotteessaan Viitahuhta kertoo teoksen lähtökohtana olleen kysymyksen siitä, kuinka puhua lapselle kuolemasta. Näyttelyä voi ajatella eräänlaisena vastausyrityksenä. Miten sitten kuolemasta puhutaan? Teoksessa on oikeastaan hyvin vähän puhetta. Lyhytelokuvassa lapsi on otettu osaksi hautausmaatyöntekijöiden yhteisöä. Tyttö osallistuu muiden lailla hautausmaan kunnossapitoon, lähtee kastelemaan hautoja ja seuraa muita arkisia hautausmaan töitä. Hiljaisen työskentelyn lomassa ehkä herää kysymys, mitä ja kenelle hautamonumentit oikeastaan ovat.
Kuolema on äärimmäinen raja, jota on mahdotonta ymmärtää. Ja samalla kuolema merkitsee meitä kaikkia. Jotta voisi olla syntymä, on oltava kuolema. Omaa kuolemaansa ei voi kokea, mutta kuten Jean-Luc Nancy on huomauttanut, keskeistä kokemuksellemme on toisen ihmisen kuolevaisuuden ymmärtäminen. Kuolema erottaa meidät toisistamme, mutta samalla kuolema muodostaa yhteisön – yhteisö jakaa kuoleman.
Viitahuhdan teoksissa on aikaisemminkin käsitelty menetystä ja kuolemaa. 99 vuotta elämästäni (2003) punoi yhteen neljän naisen elämäntarinat. Dokumentaarista ja lavastettua kuvamateriaalia yhdistävä teos kertoo elämäntarinaa vuosi vuodelta syntymästä kohti kuolemaa. Teos synnyttää hetkellisiä tunnistamisen tunteita ja on samalla pakahduttava väistämättömyydessään. Myös Kluuvin näyttelyssä hahmottuu aikajänne syntymästä kuolemaan. Pienemmän galleriatilan video Ensin ei ole mitään synnyttää assosiaatioon äidin suhteesta lapseen.
Ajasta iäisyyteen
Marja Viitahuhta: Georg (2013)Tuoreempi Viitahuhdan teos, I don’t remember this (2011, Galleria Huudon 10-vuotisjuhlanäyttely) puolestaan on kuvattu talossa, jossa Viitahuhta ei ollut käynyt sitten lapsuuden. Teos tarkastelee menetystä, muistoja, joita taiteilijalla ei ole tai jotka eivät vastaakaan todellisuutta.
Muistojen ja niiden haalistumisen teema tulee mieleen myös Kluuvin gallerian tuntemattomien ihmisten muotokuvista, jotka Viitahuhta on kollaasitekniikalla koostanut. Georg, Gertrud, Gilbert, Gregor, Greta ja Gretchel muotokuvasarjassa piirteet sekoittuvat toisiinsa: miten muistoissa kasvojen piirteet hämärtyvät tai toisaalta voivat palautua taas mieleen, kun jokin piirre ilmestyy uudestaan seuraavassa sukupolvessa.
Muistan kuulleeni haastattelun, jossa taiteilija kertoo asuneensa lapsena lentokentällä Pohjois-Suomessa. Lentokenttää ajatellaan usein lähtemisen ja läpikulun paikkana, mutta lapselle, joka asuu kentällä, asetelma on päinvastainen. Muut lähtevät, me jäämme. Jostain syystä muistikuva haastattelusta palautui mieleeni Kuoleman puutarhaa katsoessa. Ehkä teos synnyttää hetkellisen vaikutelman käännöksestä? Hautausmaa näyttäytyy pienenä, rauhallisena yhteisönä, jonka tehtävä on huolehtia viimeisestä leposijasta. Kukkien kastelu ja hautojen kunnostaminen on kaikki loppumatonta työtä aikaa vastaan.
Kuolema on ehtymätön aihe taiteilijoille, oli kyse keskiaikaisista kuolemantanssista, 1600-luvun vanitas-asetelmasta tai nykytaiteesta. Eräässä mielessä taidetta voi ajatella yrityksenä ylittää kuolemaa: muotokuva tallentaa rakastetun piirteet – tai mestariteos tekee tekijänsä kuolemattomaksi. Monet nykytaiteilijat ovat olleet kiinnostuneita tutkimaan kuolemaa. Erityisesti siinä, missä Viitahuhdan lyhytelokuva Kuoleman puutarha kuvaa kuoleman synnyttämää työtä, se tuo mieleen esimerkiksi Heta Kuchkan Tuomo ja Paavo (2008) videoteoksen. Siinä Kuchka seurasi hautaustoimiston työntekijöitä ja kuuli heidän ajatuksiaan työstä ja kuolemasta. Viitahuhdan teoksessa kuitenkin säilyy etäisyys itse rituaaliin. Kuolema on jotain paljon vähäeleisempää ja saavuttamatonta. Poissaoloa ja muistamisen työtä?
Marja Viitahuhta: Kuoleman puutarha (2013, kuvakaappaus)
Linkkejä
Marja Viitahuhta Kluuvin galleriassa
Kirsti Aapala: Kaamoskuu, Kotus
Martta Heikkilä: Jean-Luc Nancy, LOGOS-ensyklopedia
Marja Viitahuhdan kotisvut
YLE Radio 1: Musiikin Voima: Marja Viitahuhta
Heta Kuchka: Tuomoa ja Paavo