Teksti: Hanna Lamnaouer 27.2.2016?
Kuvat: Turun Taidemuseo
Miikka Vaskolan teosten lähtökohtana on usein vanha arkistokuva. Muotokuvien lisäksi hän maalaa abstrakteja sekä maisemallisia viittauksia sisältäviä töitä. Abstrakteissa maalauksissaan taiteilija kuvaa samoja visuaalisia elementtejä kuin muotokuvien taustoissa, mutta painokkaammin. Läpikuultavat kerrokset, lämpimät seepian sävyt, ilmava ääriviiva ja ketjumaiset rakenteet luovat huljuvan ja vaimennetun oloisen menneisyyden atmosfäärin. Muotokuvissa käytetty lievä sammakkoperspektiivi, metallin vivahteet ja säntillinen piirrosjälki tuovat mieleen setelirahojen rintakuvat.
Untitled, 2013
Surrealistisessa taiteessa kaksoiskuva syntyy kahden tai useamman toisilleen vastakkaisen ja etäisen realiteetin kohtaamisesta. Tätä visuaalista tehokeinoa on käyttänyt mm. Salvador Dali. Vaskola ei kuitenkaan yhdistä dalimaisesti norsun keskiruumista kirahvin jalkoihin, hän ei luo toisistaan fyysisesti poikkeavien kuvien häkellyttäviä metamorfooseja. Kaksoiskuvat näkyvät sen sijaan kasvojen tai niiden osien toistumina sekä mittasuhteiden muutoksina. Ne vaikuttavat viittaavan ajallisiin venymiin sekä termin lääketieteelliseen merkitykseen. Diplopia eli kaksoiskuva tarkoittaa kahtena näkemistä, eli silmien välittämien kuvien näkemistä erillisinä. Tervekin ihminen voi nähdä kahtena. Tällöin kaukana olevat kohteet näkyvät kahtena lähietäisyydelle katsottaessa tai lähellä olevat kohteet näkyvät kahtena kauas katsottaessa. Ehkäpä Vaskolan teokset vihjaavat menneisyyden olevan joko liian lähellä tai liian kaukana ilmentyäkseen vääristymättömänä. Taiteilijan maalauksissa on lisäksi varsinaisia näköhäiriöitä muistuttavia elementtejä. Lasiaisen irtautuessa oireita ovat tummat varjot näkökentän laidalla, katseen mukana karkaavat, harsomaiset samentumat, tummat, yhtenäiset varjot näkökentässä (Blue Woman), sekä salamanomaiset välähdykset näkökentän laidoilla (Untitled).
Historiallinen katse hillityn ja brutaalin vastavuoroisuutena
Tekniikkana on akryyli, hiili, liitu, muste ja rautaoksidi pohjustamattomalle kankaalle. Teosten säilyvyyden kannalta tämä onkin öljyvärin käyttöä parempi ratkaisu, koska öljyiset aineet vaurioittaisivat kangasta ajan mittaan. Vaskola maalaa pohjustamattomalle kankaalle siksi, että teos menisi sisälle päin, ei katsojaa päin. Imeytetty maali ja hohtavan ylevä vaikutelma tuovat mieleen Mark Rothkon maalausten mietiskelevän mentaliteetin. Myös tummennetut reunat ja pehmeinä leijuvat, usvaiset värikentät ovat sukua Rothkon maalausten huomaansa imaisevalle tenholle.
Cotton Duck -puuvillakangas korostaa varjojen samettista pehmeyttä, pellava taustan kuivankarua rouheutta. Kankaan tekstuuri toimii vastapainona samennetuille ja siksi loittonevan oloisille figuureille. Katse syventyy hienovaraisiin valööreihin, herkästi kuvattuihin uurteisiin suurmiesten kasvoilla, mutta jää myös tutkimaan raakaa pinnan käsittelyä. Pinta ei limity kuvaan, korosta todellisuusvaikutelmaa, vaan toimii ajan kulkua ilmentävänä vastavoimana. Johtoajatuksena vaikuttaisi olevan, että elämässä kuuluu ryvettyä, hioutua, etsiä ja yrittää uudelleen. Tätä ajatusta vastaa myös Vaskolan syklinen työskentelytapa.
Listener, 2013
Maalaustekniikka on sekä arvokkaan hillittyä että brutaalia. Hillittyä on figuurien levollinen piirustuksellisuus himmeän utuisine valoineen. Brutaalia on tapa, jolla taiteilija ikään kuin karaisee kaiken muun maalauksissaan, korostaen kokkareisia rapistumia, maitomaisia lasuureita, vettyneen möyheitä reunoja, yhtenäisyyden rikkovia kangaspaloja, ronskeja kuvan rajauksia, ryppyisyyttä, naarmuisuutta sekä kiilapuihin pingottamattomien kankaiden repaleisuutta. Hienostuneen ja brutaalin vastavuoroisuus kuvastaa Vaskolan historiallista katsetta erityisesti pastoraalimaisemaan ja paratiisilliseen kulta-aikaan häivähtävissä abstrakteissa maalauksissa.
Two Selves ja Listener poikkeavat kokonaisuudesta. Kuvatut ovat naisia, tunnelma varautunut. Kiinteä, kompakti pinta on raskaan jähmeä verrattuna muutoin kuulaan eteerisiin teoksiin. Naiset kuitenkin ilmentävät omanlaistaan terästymistä sekä parkkiintuneesta sitkeydestä huokuvaa arvovaltaa.
Maalauksessa Man with a broken horizon miehen kuva jakaantuu silmien kohdalta kahteen, lievästi erilleen nytkähtäneeseen osaan. Myös monissa muissa teoksissa katse on rajattu pois, kahdennettu tai sumennettu. Viittaavatko nämä eleet visionääriseen kykyyn nähdä mahdollisuuksia siellä missä muut eivät niitä näe – yli horisontin – vai inhimilliseen erehtyväisyyteen, vaikutusvallan murenemiseen, itsepetokseen? Figuurit vaikuttavat seisovan vakaasti sanojensa takana, mutta millä hinnalla? Ovatko nämä hiljaista lujuutta ja sitkeää tulevaisuususkoa huokuvat visionäärit vain kunnianhimonsa uhreja?
Miikka Vaskola
Turun Taidemuseo
8.5.2016 asti