Hiphop Suomessa: puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä on laaja kirjoituskokoelma hiphop-kulttuurista, sen suomalaisesta historiasta ja nykypäivästä. Luen teosta 80-luvulla pienellä pohjoissuomalaisella paikkakunnalla kasvaneena ja räppiä teini-ikäisenä kuunnelleena. Siinä missä räppi on tänä päivänä valtavirtaa, asuinpaikasta riippuen vielä 30 vuotta sitten saattoi olla vaikea löytää muita aiheesta innostuneita. Marginaalissa olo korostui maailmassa ilman internetiä.
Hiphop on terminä vaihteleva ja jossain määrin epämääräinenkin. Kirjan toimittajat selventävät terminologista viidakkoa. Hiphop assosioituu yleisimmin rap-musiikkiin, mutta siihen liitetään myös muita kulttuurisia piirteitä vaatetuksesta graffiteihin ja breakdancesta erilaisiin musiikkityyleihin. Ennen kaikkea taustalla on kuitenkin Yhdysvaltain rodullistetun väestön kulttuuri, jonka juuret ovat 60-luvulla itsenäisenä kehittyneessä graffitissa ja joka nousi varsinaiseen kukoistukseensa kahden seuraavan vuosikymmenen aikana.
Ajan saatossa hiphop-kulttuurin eri osa-alueet ovat kehittyneet omiksi suuntauksiksiin ja niillä kaikilla on oma leimallinen historiansa. Esimerkiksi Suomessa graffitin historiaan on vaikuttanut voimakkaasti taiteenlajin kriminalisointi vuosina 1998–2008, jolloin oli voimassa Stop töhryille -kampanja. Tätä aikakautta edelsi kuitenkin lajin vapaa nuoruus, josta muun muassa Tuomas Jääskeläinen on raportoinut aiemmin Mustekalassa. Jos hiphopin eri suuntausten historiaa ajattelee, voi huomata, kuinka harrastajien kokemukset voivat olla moninaisia. Harrastuksensa vuoksi velkaantunut ajattelee todennäköisesti nuoruuttaan eri tavalla kuin c-kaseteille mixtapeja omassa rauhassaan äänitellyt pohjoissuomalainen teini.
Hiphopista tuskin voisi kirjoittaa kirjaa ilman nostalgiaa. Toimittajien johdannon jälkeen ääneen pääsee kuvataiteilija Tatu Tuominen, joka muistelee tekstissään ”Silmät, jotka näkevät vain nimiä” 80-luvun loppua Helsingissä. Tuomisen teksti on luonteva avaus kirjoituskokoelmalle: kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa hiphopin varhaisvaiheet liittyvät graffitiin. Tuominen kertoo kiinnittäneensä lapsena huomiota sähkökaappeihin, joiden pintaan hän alkoi kirjoittaa poikaporukan kanssa tussilla tekstiä: suomalainen urbaani maisema alkoi resonoida brooklyniläistä tapaa havainnoida ympäristöä. Tuomisen jälkeen äänen pääsevät katutanssin alkuaikoja muisteleva Jussi ”Focus” Sirviö sekä porvoolainen lajin nuori harrastaja, breikkaaja Ukko Niemelä.
Kirjan toimittajat Venla Sykäri, Inka Rantakallio, Elina Westinen ja Dragana Cvetanović muistuttavat, kuinka suomalaisen hiphop-kulttuurin heräämisen kannalta monet pienet mediapurot olivat tärkeitä. Erityisessä roolissa oli vuonna 1984 elokuvateattereihin tullut Stan Lathanin elokuva Beat Street, joka esitteli koko kirjan New Yorkin alakulttuurin elämää. Siinä missä yhdysvaltalainen kulttuuri muovautui pian suomalaiseksi versiokseen, kantoi se mukanaan myös alkuperäisestä kontekstista tänne rantautuvia symboleita ja merkityksiä. Monet näistä symboleista loivat identiteettiä vastarinnan kulttuurista. Vastarinta, vaihtoehtoisuus ja niin sanottu autenttisuus ovat vaikuttimina taustalla, kun vaikkapa tänä päivänä kuunnellaan räppiä mielenosoituksissa tai julistetaan identiteettiä alkujaan yhdysvaltalaisen musiikinlajin tahtiin.
Kuinka hiphop sitten on kiinnittynyt suomalaiseen kulttuuriin? Mikä on se mekanismi, joka muovaa tänne muualta tulleen kulttuurin omanlaisekseen? Tutkijat, kuten kirjaan kirjoittanut musiikkitieteilijä ja DJ Kim Ramstedt puhuvat kulttuurisesta välittämisestä. Antropologiasta ja taloussosiologasta peräisin oleva käsite kuvaa hyödykkeiden mukana kulkevia symbolisia arvoja. Käsitettä voidaankin soveltaa laajasti kaikkiin hiphopin osa-alueisiin graffitin typografiasta räpissä kierrätettäviin sämpleihin. Siinä missä kulttuurinen välittäjä, kuten DJ tai graffititaiteilija voi toimia kuraattorin tavoin ja kontekstoida välittämänsä merkin mielekkäällä tai vähemmän mielekkäällä tavalla, yleisön lukutavat voivat vaihdella voimakkaastikin. Lukutaitoon, tulkintoihin ja merkitysten välittymiseen liittyy tiiviisti verkostoituminen ja yhteisöllisyys. Tällä on myös kääntöpuolensa. Ramstedt kirjoittaa, kuinka hiphop voi olla myös ulossulkeva järjestelmä. Hiphopiin liitetyn aitouden käsite kantaa mukanaan usein etenkin rodullistettujen ja muiden marginalisoitujen ryhmien kokemusta syrjinnästä. Näin ollen hiphopin eri osa-alueisiin kuuluva crewn tai possen kulttuuri ei ole välttämättä kaikkien näkökulmasta yhteisöllinen.
Myös suomalainen hiphop on kuitenkin löytänyt väyliä omalle alakulttuurin vastaäänelle. Kirjaan kirjoittaneet Adikia eli Kirsikka Ruohonen ja Nora Horn eli Mon-Sala ovat tehneet suomalaista hiphop-historiaa olemalla mukana naisräppäreitä esiin nostaneessa Nice-räp-kollektiivissa ja tekemällä Matriarkaatti-podcastia. Naisverkostoilla on valtava merkitys. Ne ovat tehneet monelle mahdolliseksi sen, että naiset voivat olla tänä päivänä mukana hiphop-skenessä muutenkin kuin vain jonkun tyttöystävänä.
Hiphop Suomessa –kirjan toimittajat ovat laajasti aiheen tuntevia ja ovat onnistuneet kuratoimaan laajasta aiheesta monipuolisen, mutta kompaktin kirjoituskokoelman. Elina Westinen kirjoitti aikoinaan suomalaisessa kontekstissa ensimmäisen akateemisen hiphop-kulttuuria käsittelevän väitöskirjan ja hänen jälkeensä hiphopista väitelleiden tutkijoiden joukkoon on liittynyt myös Inka Rantakallio, joka puolusti suomalaisen undergroundin räpin henkisyyttä käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa aiemmin joulukuussa. Rantakallio tunnetaan myös Basso Radiolla pyörineen Rap Scholar -ohjelman toisena toimittajana sekä DJ:nä.
Hiphop Suomessa –kirja on virkistävä siten, että se ei tee keinotekoista eroa tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden välillä. Hiphop-kulttuurin harrastajien arvostuksesta kertoo muun muassa se, että johdannon jälkeen ääneen pääsevät ensimmäisenä tekijät ja vasta sen jälkeen ilmiöön omassa työssään tarttuneet tutkijat.
sini mononen
Hiphop Suomessa: Puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä
Toim. Venla Sykäri, Inka Rantakallio, Elina Westinen ja Dragana Cvetanović
Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, 2019
363 sivua