2.4. 2004 Mirva Sjöroos
Kiasmassa 2.5. 2004 asti esillä oleva Historiaa nopeammin -näyttely esittelee Venäjän ja Baltian maiden nykytaiteilijoiden teoksia. Ajankohta ei voisi olla kiinnostavampi. Suurin yhteiskunnallinen myllerrys on juuri takana, ja arki alkaa vähitellen muotoutua uudelleen. Murrosvaiheessa olevat yhteiskunnat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden olemisensa konkreettiseen analyysiin. Se näkyy myös taiteessa -elinvoimana ja kyselemisenä.
Teoksista näkyy tietty hämmennys. Vielä Neuvostovallan aikana väestölle jäi lähinnä passiivinen, utopian toteuttajan rooli. Arvot ja toiminnan periaatteet olivat ylhäältä annettuja. Millaisia sitten tulee ihmisistä, joilta oma ajattelu on ollut kiellettyä useiden sukupolvien ajan? Miltä maistuu “vapaus” passiivisen sivusta seuraajan roolin jälkeen? Tätä pohtii, humoristisestikin, pietarilainen Mikhail Jeleznikov videoteoksessaan Tales on the Marches (2002).
Teoksessa käydään läpi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Kollaasimaisen videon kertojana kuullaan pikkutytön naiivi, toteava ääni tämän pyrkiessä sanomaan edes jotain järjellistä historian tapahtumista. Lenin-myytti taas on lähtökohtana latvialaisen Famous Five -ryhmän hätkähdyttävässä installaatiossa Aika näyttää (2003-2004).
Moskovalaisen Alexander Petljuran asetelmallinen Tavaravaltakunta -installaatio- ja valokuvateos (2000) parodioi sosialistisen taiteen traditiota, jossa ihannoitiin useista täysin eri kansoista koostuvien neuvostoliittolaisten yhteiseloa. Installaatiossa on ripustettu näkyville valokuvissa näkyviä käytettyjä vaatteita.
Aina uusi ei viehätä. Tallinnalaisten Herkki-Erich Merilan ja Arbo Tammiksaarin Welcome to Estonia -valokuvasarja (2002) näyttää Viron tylympiä kasvoja. Tuimailmeiset uusnatsit ja heidän uhkaava olemuksensa vesittävät mainoskyltin sanoman. Oman reviirin puolustamishalu on ilmeistä.
Toinen keskeinen teema näyttelyn teoksissa on suhtautuminen markkinatalouteen. Uusi talousjärjestelmä, tavarapaljous ja jatkuvassa brändipommituksessa eläminen näkyy etenkin tallinnalaisen Mart Viljuksen installaatiossa TM (2003). Pesuaine- ruoka- ja juomapakkaukset saavat uuden, sisällön kun etikettien tekstit on sekoitettu ja yhdistelty uudelleen. Kuluttajalla onkin mahdollisuus valita itselleen OMO-mysliä, Ariel-virvoitusjuomaa, WC-ankka -Coca Colaa, Kinder-kissanruokaa tai Uncle Ben’s-Aku Ankka -hammastahnaa jne. Länsimaista statussymbolia autopolemisoi myös pietarilainen Kerim Ragimov valokuvasarjassa Tuhottu merkki (1998-2001).
Kovin kriittisiä kuluttamista, markkinataloutta ja länsimaalaista elämäntyyliä kohtaan näissä teoksissa ei yleensä olla. Jonkin verran kantaaottavaa sävyä on latvialaisen Gints Gabransin “tosi-tv” -tyyppisessä teoksessa Starix Reality Show (2001), joka pohtii median roolia. Markkinatalouskin on otettu vastaan hyvine ja huonoine puolineen melkein kyseenalaistamatta. Lisääntyvä eriarvoistuminen ja taloudellisen hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen ei taiteen tekijöitä juuri huoleta.
Poikkeavin ja toisaalta kaunein, seesteisin teoksista on rovaniemeläisten Minna Rainion ja Mark Robertsin videotriptyykki Rajamailla (2002-2003). Dokumentissa vertaillaan rajanaapureiden suhtautumista toisiinsa Suomessa ja Venäjällä. Teos pohtii myös pyhän käsitettä Kivijärven häkellyttävän kauniissa maisemissa. Teos sivuaa myös ihmisen tekojen vaikutusta ympäristöön. Ansiokasta videossa on myös sen rauhallinen tempo ja dokumentissa kuultavien iäkkäiden ihmisten levollinen ääni.
Näyttelystä voi havaita, että lännessä suhde ympäristöön ja luontoon on erilainen kuin idässä. Lännessä yleensä luonto nähdään itseisarvona, esteettisenä objektina toisin kuin vasta kulutuksen makuun päässeiden balttilaisen ja venäläisen keskiluokan piirissä, kulttuurissa – ja nykytaiteessa. Poikkeuksen tekevät Viljuksen valokuvasarja Tallinna (2002) ja vilnalaisen Laura Stasiulyten Nadetzhda eli Toivo (2003), joissa pohditaan ympäristön muuttumista ajan myötä.
Ympäristön ja elämän omakohtainen eksplisiittinen tarkkailu ovat siis vasta tulossa Venäjän ja Baltian nykytaiteeseen. Toinenkin eroavaisuus teoksista löytyy. Idässä teoksissa pohditaan vähemmän yksittäisen ihmisen identiteettiä, kuten ikää, sukupuolta, rotua, seksuaali-identiteettiä jne. eli aiheita, jotka taas lännessä ovat nykytaiteen keskiössä. Poikkeuksena tästä ovat vilnalaisen Arunas Gidaitisin Sisään päin kääntynyt raja ( 2001, 2004) ja toisaalta riikalaisen Kristaps Gelzisin kaunis videoteos nimeltään Ei mitään henkilökohtaista (2001), jossa liekehtivä ihmishahmo jatkaa kulkuaan.
Kirjoittaja opiskelee Helsingin yliopistossa estetiikkaa