24.10.2005 Joonas Siren
Tennispalatsin taidemuseon Japan pop -näyttelyn manga-osuus jättää jotain japanilaisesta kulttuurista tietävälle vieraan olon. On erikoista, että yksi Helsingin isoimmista taidemuseoista keskittyy näin laajaan ilmiöön näin pintapuolisesti. Vähän samanlainen olo tulisi yhdysvaltalaista sarjakuvaa käsittelevässä näyttelyssä, jossa esillä olisi pelkkää Aku Ankkaa.
Museon manga-osuus alkaa Edo-kauden puupiirrostöillä, joilla sidotaan manga maalaustaiteen kehitykseen. Mielestäni tämä on kyseenalainen tapa. Puupiirroksille voi vallan hyvin järjestää omia näyttelyjä, mutta jos teemana on nimenomaan manga taiteenmuotona, ne voisi jättää pois. Pidettäessä taidenäyttelyä ranskalaisesta sarjakuvasta, siellä tuskin sidottaisiin sitä historialliseen kontekstiin tarjoamalla kuvia Lascaux’n luolamaalauksista vuodelta 140 eKr.
Tämä erityinen ongelma liittyy erityisesti länsimaiseen suhtautumiseen Japanin taiteisiin, jossa on taipumusta korostaa kulttuurin klassisia piirteitä. Hyvin useat tietävät mitä tarkoittavat sanat ikebana, nô, kimono, geisha, kabuki, sumo, mutta kovin moni ei varmaankaan osaa mainita yhtään japanilaista nykykuvataiteilijaa nimeltä. Samanlainen ongelma vaivaa suhtautumista japanilaiseen elokuvaan. Yhä uudestaan nostetaan jalustalle Kurosawa, Ozu ja Mizoguchi, mutta unohdetaan vaikkapa 90-luvun tärkeimmät humaanin draamaelokuvan auteurit Shunji Iwai ja Hirokazu Koreeda.
Esillä oleva manga on pääasiassa lapsille suunnattua mangaa. Jo näyttelyn nimessä esiintyvä Dragon Ball on pojille suunnattu toimintapainotteinen manga, jota löytää jopa suomalaisista R-kioskeista. Tarkemmin katsottuna huomaa, että suurin osa näyttelyssä esillä olevista isoista originaalipiirroksista ovat sellaista mangaa, jota on jo käännetty suomeksi, kuten Ranma 1/2, Time Stranger Kyoko ja One Piece.
Selkeästi manga-näyttelyä on haluttu pitää pääasiallisesti kaupallisena lastenkulttuurina ja edistää sen myyntiä kotimaisesti. Taiteellisesti korkealaatuista mangaa museo ei juuri esitä, mutta on näyttelyyn päätynyt nyt sentään muutama Hideshi Hinon groteskia tyyliä esittelevää manga-originaalia. Myös kaikki pornograafinen ja väkivaltainen materiaali loistaa poissaolollaan, ja mangan eri lajeja käsittelevässä huoneessa sellaisia ei mainita edes olevan olemassa.
Tämä johtuu mitä luultavimmin siitä kohusta, minkä Helsingin Sanomien artikkeli Dragon Ball -sarjakuvan “pornograafisuudesta” laukaisi. Keskustelu päättyi surkuhupaisasti Päivi Räsäsen (kd) lakiesitykseen, joka esitti kiellettäväksi “myös sellaisen lapsipornografisen materiaalin levittäminen, joka esitetään piirretyssä muodossa sekä äänitteinä” .
Esimerkkeinä tästä oli siis edellä mainittu nuorille pojille suunnattu Dragon Ball, jossa vanha mies kysyy nuorelta tytöltä, onko tällä pikkuhousut jalassa vai ei. Tämä on erikoislaatuista japanilaista huumorintajua, mutta pornografiasta ei voida sentään puhua. Mielenkiintoista tässä on huomata, että Helsingin Sanomat on myös näyttelyn pääsponsori.