Teksti: Maaria Niemi 18.6.2015
Kuva: GalleriaKONE
Taideteoksen tekijyyden yksilökeskeisyys on jäänyt ja löytänyt yhden uudenlaisen version taiteilijapari Henna Ahon (s. 1977) ja Ville Värin (s. 1978) työskentelyssä. Kun modernistinen yksilökeskeisyys tukeutuu yhden taiteilijan kehityskaareen oman tuotannon sisällä, lähtee kollektiivisuus tai parityöskentely pikemminkin prosessista ja sen tuomasta dialogista liikkeelle. Näin tapahtuu Aho & Väri –taiteilijaparin näyttelyssä, joka tuo mukaan tilallisen prosessinomaisuuden sekä lopputuotoksina, että liikkuvan kuvan, äänimaailman ja oikeastaan koko näyttelytilan kautta. Tämä näkyy erityisesti tuoreessa Folie à deux (2015) – installaatiossa.
Henna Aho & Ville Väri: Folie à deux
Miten päästään sisään taiteilijoiden prosessiin ja ymmärretään sitä tietynlaista hulluutta, jota tässä nimenomaisessa taiteellisessa työskentelyssä ainakin osittain alleviivataan?
Parasta pureutua maalauksiin, joiden fyysinen koko sallii taiteilijoiden parityöskentelyn – tai ainakin aivan pienikokoisten teosten kanssa työskentely olisi hankalampaa ilmaisun ja performatiivisen aspektin näkemisessä ja esiintuomisessa. Suurikokoiset maalaukset kuten Perhejuhla (2013) paljastavat eleen ja taiteilijoiden kehojen lähestymisen kohti maalausta kerta toisensa jälkeen, vuorotellen. Tapahtumia maalauksissa on runsaasti, ne viestivät yhtäältä narratiivista kuvailmaisua, jonka tarinat ryöppyävät hieman villeinä, järjestymättöminä tai vapaina kulkemaan. Toisaalta kerronnallisuuden ohessa maalaukset ovat myös jotain muuta kuin pelkkää tarinaa. Niiden visuaalisuus kunnioittaa samanaikaisesti myös maalauksellista traditiota. Kukin voi etsiä silmiinsä viittauksia monistakin maalareista klassikko Mondrianista lähtien.
Teosten subjektiivisuus on konkreettista, silmiinpistävää ja fyysistä – ilman negatiivista tunnelmaa. Omakuvallisuus on aina läsnäolevaa kuvataiteessa tavalla tai toisella, miksei sitten suoraan ja selvästi esitettynä? Näyttelyn nimiteoksina voidaan pitää moniakin hulluuteen kielellisesti viittaavia teoksia, joista piirustuksellisuuteen luottava sekatekniikkateos Lunatics (2014) on tajunnanvirtaista visuaalisuutta. Keskinäisen hulluttelun ja dialogisen tekemisen esittäminen ja välittäminen myös katsojalle on haaste; miten saada prosessin henki puhallettua myös näyttelyyn ilman taiteilijoiden läsnäoloa tai katsojien pääsyä prosessin sisälle? Taiteilijapari on pyrkinyt konkretisoimaan työskentelyään sekä screeningillä että ääni- ja tilainstallaatiolla. Keskustelu kirstuista on hulluttelun makaaberein ilmentymä, mutta valaisee taiteilijoiden ajattelua.
Onko näyttelyssä kyse hulluudesta sen positiivisessa merkityksessä? Tavallaan se välittyy kokonaisuudesta, mutta näen kyllä Henna Ahon ja Ville Värin vakavuudenkin; kyse on itsen alttiiksi asettamisesta ja taiteilijuuden laajentamisesta yksilöstä dialogiseen prosessiin. Kuvien kerronnallisesta ja kollektiivisesta luonteesta peilautuu teemumäkeläinen visuaalisuus, mutta sen sisältöä leimaa pikemminkin taiteilijoiden keskinäinen suhde kuin maailmankatsomuksellinen ote. Visuaallisesti kuvallinen ilmaisu korostaa viivaa ja muotoa, joka jättää värin hienoisesti toiseksi. Näin käy esimerkiksi suurikokoisessa maalauksessa Tragikomedia (2013) , jonka värillisyys ei ole aivan pariskunnan parasta. Kuvataiteilijuuden yksinäisyys teoksensa edessä on löytänyt parityöskentelystä jotakin uudenlaista hauskuutta hulluttelun nimikkeellä. Myös mykän kuvan ongelman Aho & Väri ovat ääniteoksessaan ja dokumentaarisessa screeningissä tuoneet ulos maalauksen pinnasta ojentaen sitä moniaistisesti kohti näyttelyvierasta.
Henna Aho ja Ville Väri
Folie à deux
GalleriaKONE 22.5.–16.6.2015