8.5.2009 Janne Vanhanen
Jonathan Littell: Hyväntahtoiset
suomentanut Ville Keynäs (WSOY, 2008)
Jonathan Littellin vuonna 2006 ranskaksi ilmestynyt Les bienveillantes kohahdutti voittamalla peräkkäin sekä Ranskan Akatemian kirjallisuuspalkinnon että Goncourt-palkinnon. Teos on herättänyt keskustelua ympäri maailmaa sitä mukaa kuin käännöksiä on ilmestynyt. Myös vuonna 2008 ilmestynyt suomalainen painos huomioitiin sanomalehdissämme laajalti. Hyväntahtoiset on jakanut mielipiteitä: toista maailmansotaa saksalaisnäkökulmasta käsittelevää kirjaa on juhlittu vaikuttavimpana natseista kirjoitettuna teoksena. Se on myös tuomittu sensaationhakuiseksi roskaksi.
”Ihmiset, veljeni”, kutsuu kertojahahmo Maximilian Aue lukijaa romaanin alussa. Aue on toisesta maailmansodasta ja sen seurauksista selvinnyt entinen SS-upseeri, joka haluaa nyt kertoa tarinansa ”meille”, lähimmäisilleen, ilman selittelyjä ja anteeksipyyntöjä. Tarinaa riittää. Lähes 900-sivuinen kirja on ”synkkä […] mutta myös opettavainen, oikea moraalikertomus”, kuten Aue lukijoilleen vakuuttaa.
Holokaustista on kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta harvoin murhaajien näkökulmasta. Littellin teoksen kiistanalaisuus kiteytyy kysymykseen, voimmeko lukijoina asettua päähenkilö Auen asemaan, hänen ”veljekseen”. Onko kirjailijalla oikeus kehottaa lukijaansa eläytymään sodan joukkotuhoja toteuttaneeseen henkilöön? Aue ei osoita katumusta tekojaan kohtaan. Myöskään Littell ei ota kriittistä etäisyyttä kertojaansa, vaan rakentaa kirjan yksinpuheluksi.
Kirjailija heittää päähenkilönsä katumattomuuden ja ylimielisyyden haasteeksi lukijalle. Anteeksipyytelemätön asenne tulee selväksi heti teoksen johdantoluvussa. Aue kertoo muistelevansa selvittääkseen asioita lähinnä itselleen eikä kaipaa synninpäästöä. Itse asiassa kertoja väittää, että halumme tuomita natsien hirmuteot on silkkaa tekopyhyyttä: samassa tilanteessa olisimme toimineet todennäköisesti hänen laillaan.
Sitä paitsi sota-ajan kansanmurhat olivat kollektiivista toimintaa, Auen sanoin ”massojen massoille määräämä toimenpide, massojen hyväksi”. Näin syyllisiä esimerkiksi juutalaisten joukkotuhoon keskitysleireillä ovat lähes kaikki jotka ottivat osaa tapahtumaketjuun, naapurinsa ilmiantajista rautateiden vaihdemieheen.
Jos on vaikeaa kuvitella, että olisimme olleet vaikkapa keskitysleirin komentajan Rudolf Hössin tai joukkotuhon logistiikan suunnitelleen Adolf Eichmannin asemassa, on sitä vastoin mahdollista eläytyä esimerkiksi vankeja kuljettaneen kuorma-autonkuljettajan osaan. Hän vain hoiti tehtävänsä, ajoi autoa ja sai siitä kenties palkkansa, mutta oli silti yksi lenkki Auschwitzin krematorioihin johtavassa ketjussa. Kertojan väitteen mukaan jokainen meistä on tosipaikan tullen mieluummin kuormurin ohjaamossa kuin sen lavalla.
Littellin tarjoama näkökulma muistuttaa filosofi Hannah Arendtin teesiä ”pahan banaaliudesta”, jonka tämä esitteli Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevässä kirjassaan Eichmann in Jerusalem (1963). Arendt korostaa analyysissään Eichmannin virkamiesmäisyyttä: tämä ei ollut kiihkeän juutalaisvastainen eikä fanaattinen natsi, vaan ainoastaan kiinnostunut urakehityksestään ja halusi hoitaa hänelle uskotut tehtävät tehokkaasti. Kun tottelee vain käskyjä, vastuu siirtyy toisaalle.
Tuhon käsittämättömät mittasuhteet tekevät jokaisesta sekä syyllisen että syyttömän. On sama vedänkö liipaisimesta minä vai joku muu: teloittaja on aina vaihdettavissa. Tappajan henkilökohtaiset vaikuttimet – pelkuruus, tottelunhalu, kunnianhimo ja jopa sadismi – häviävät koneiston vastaansanomattomuuteen ja valtavuuteen.
Littell aloittaa kirjan konkretisoimalla tuhon mittakaavan. Itärintamalla käydyn sodan ja sen yhteydessä toimeenpannun rotuohjelman uhrien määrä, käsittämättömät 26,6 miljoonaa ihmistä, merkitsee kirjailijan laskelmien mukaan 13,04 kuollutta minuutissa kesäkuusta 1941 sodan loppuun toukokuussa 1945. Yksittäinen kuolema on murha, miljoona kuollutta merkitsee pelkkiä tilastoja. ”Elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa”, Aue julistaa. Hän toteaa, että sota riistää ihmiseltä – myös teloittajalta – sekä oikeuden omaan henkeensä että oikeuden olla tappamatta.
Jos kirja jatkuisi alun uhmakkaaseen tyyliin, se olisi varsinainen natsien apologia. Näin ei kuitenkaan ole: pitkä ja monipolvinen kertomus kuljettaa lukijan läpi itärintaman pahamaineisimpien paikkojen ja päätyy Berliiniin kolmannen valtakunnan raunioihin. Päähenkilö palvelee sodan alkupuolen SS-upseerina Krimin ja Kaukasuksen alueen tuhoamisryhmissä, jotka etenevät rintaman jäljessä ja ”puhdistavat” vallatut alueet eri väestöryhmistä.
Vaikka Auen tehtävät liittyvät lähinnä tiedon keräämiseen ja luokitteluun, hän todistaa lukuisia joukkomurhia. Pahin näistä on Babi Yarin operaatio Kiovan liepeillä, missä myös Aue joutuu tarttumaan aseeseen. Hetkessä abstrakti byrokraattis-logistinen ongelma seudun juutalaisväestön tunnistamisesta, eristämisestä ja tuhoamisesta muuttuu konkreettiseksi tilanteeksi, jossa kymmenet tuhannet ruumiit kasautuvat joukkohautana toimivan rotkon pohjalle. Antaessaan armonlaukauksia haavoittuneille Aue joutuu kasvokkain tapettavien kanssa ja kokee ensimmäisen romahduksensa: hän tuntee pistoolia pitelevän kätensä erkanevan ruumiistaan ja toteuttavan tehtäväänsä itsenäisesti. Uhrien kohtaaminen kanssaihmisinä on hänelle liikaa.
Tuhoamisleirien liukuhihnamainen ja persoonaton järjestelmä kehitettiinkin yhtä lailla uhrien valtavan määrän kuin tappajien henkisen rasituksen vuoksi. Kiovan kokemusten jälkeen Aue välttelee vierailuja teloituspaikoille ja keskittyy paperitöihin. Hän kärsii kuitenkin monista psykosomaattisista ja mielenterveydellisistä vaivoista koko loppuelämänsä eikä onnistu sovittamaan yhteen toisaalta tehtäväänsä tappokoneiston virkamiehenä ja toisaalta tuon koneiston tulosta, yksilöllistä kärsimystä. Hän toimii kyselemättä, kokoaa tietoja ja laatii raportteja joiden perusteella tuhannet ihmiset päätyvät teloitettaviksi. Tästä huolimatta hän turhautuu uhrien tarpeettoman huonosta kohtelusta – ikään kuin olisi olemassa ”sivistynyt” tapa murhata.
Aue ei ole fanaatikko eikä urakiipijä, vaan oppinut ja kultivoitunut ihminen. Hän keskustelee sujuvasti antiikin klassikoista ja perustelee Saksan alistumisen Führerinsä tahtoon Kantin kategorisella imperatiivilla. Itärintamalta selvittyään hän kehittelee Berliinissä keskitysleirien ”hyötysuhdetta”: Saksan sotaonnen kääntyessä tappioksi leirien tarjoama työvoima käy ase- ja kemianteollisuudelle elintärkeäksi.
Juutalaisten ja muiden rotuohjelmien uhrien käyttö työvoimana on kuitenkin ristiriidassa natsi-ideologian vaatiman joukkotuhon kanssa. Kirjan ehkä hyytävimmät keskustelut käydäänkin kokouksissa, joissa työryhmä selvittää, minkälaisilla ruoka-annoksilla vanki elää optimaalisen ajan työskennelläkseen tehokkaasti ja samalla nääntyy.
Aue tuntee sympatiaa leirivierailuilla kohtaamiaan vankeja kohtaan. Hän ei silti kyseenalaista romahtavaa järjestelmää. Sodan loppua kohden Saksan sotahallinnon eri tahojen, armeijan, turvallisuusjoukkojen, varusteluministeriön ja natsipuolueen välit kiristyvät, kun tappioksi kääntynyt sota ja hupenevat resurssit tuovat eri tahojen risteävät intressit esiin.
Historiantutkija Ian Kershaw on teoksessaan Hitler 1936–1945: Nemesis (2000) nimennyt kansallissosialistisen Saksan hallintomallin – tai sen puutteen – ”working towards the Führer” -periaatteen mukaan toimivaksi pyrkyreiden viidakoksi. Siinä jokainen yritti todistaa vakaumustaan ylemmälle taholle, jonka tahtoa sai usein vain arvuutella. Päättäjien kilpailu Führerin huomiosta johti yhä radikaalimpiin ratkaisuihin.
Aue, joka yrittää pysytellä kilpailuasetelman ulkopuolella, murtuu ristiriitojen paineessa ja pakenee liittoutuneiden pommitusten raunioittamasta Berliinistä nuoruudenrakkautensa – sisarensa – tyhjään taloon maaseudulla. Jo Stalingradin piirityksen aikana Auen kerronnan ajoittain vallanneet hourailut ryöpsähtävät jälleen esiin. Kirjan loppupuoli onkin kuumehoureinen kuvaus hyödyttömästi jatketun, jo hävityn sodan tapahtumista ja kertojan omasta tilinteosta insestisen rakkautensa kanssa.
Hyväntahtoiset etenee kuin vuolas virta. Teos tulvii henkilöhahmoja, paikannimiä, hallintokieltä ja sotilastermejä. On hyvä pitää mielessä, että Hyväntahtoiset on historiallinen fiktio. Kertoja on kuvitteellinen luomus: natsi, joka ”kerrankin” puhuu tekemisistään ja ajatusmaailmastaan avoimesti.
Saksalaisten sodan jälkeen kirjoittamat todelliset muistelmat kun ovat lähinnä puolustuspuheenvuoroja ja asioiden selittelyä parhain päin. Littellin päähenkilö Aue sen sijaan on halukas kertomaan kaiken, mutta eeppisestä perspektiivistä: hän kulkee halki Saksan itäisen rintaman kuin Dante läpi Helvetin ja kohtaa monet sodan keskeisistä hahmoista, Eichmannin, Hössin, Albert Speerin, Heinrich Himmlerin, jopa Hitlerin. Näiden lähes uskomattomien yhteensattumien ja paikoin yliampuvan groteskien kuvailujen vuoksi kirjaa ei voi lukea realistisena sotakuvauksena, vaan alussa mainittuna moraalikertomuksena.
Danten lailla Auen suhtautuminen helvetillisiin tapahtumiin on sekoitus sivustaseuraajan sääliä ja etäistä välinpitämättömyyttä. Onpa Auella oma Vergiliuksensakin – nimittäin hänen ystävänsä Thomas, joka alun perin rekrytoi päähenkilön SS:n palvelukseen ja jakaa neuvojaan natsihierarkiassa etenemisen saloista. Thomas on myös läsnä kaikissa Auen komennuskohteissa ja usein pelastaa hänet.
Kirjaa voi verrata 1800-luvun suurromaaneihin, joissa yritetään kuvata kokonaista aikakautta, kansakuntaa tai aatetta. Aue pohtii usein sitä, mikä sai saksalaiset valitsemaan natsiaatteen myötä niin äärimmäisen tien, ettei siltä voi enää perääntyä. Päähenkilössä tiivistyy kansallissosialismin ristiriitainen olemus, jossa tieteellis-rationaalinen maailmankuva sekoittuu uskonnollis-mystiseen fanaattisuuteen. Sivistynyt Aue vajoaa sadomasokistisiin ja insestisiin fantasioihin.
Miksi lukea tämä kirja? Se ei tarjoa katharsista, mutta opettavainen se ehkä on, kuten kertoja alussa lupaa. Aue ei tunnu oppivan kokemuksistaan, vaan kirjasta tulee moraalikertomus vasta lukijan oman pohdinnan myötä. Päähenkilö ei ole yksiulotteinen pahuuden kuva, vaan ennemminkin markiisi de Saden tai Georges Bataillen kaltainen provokaattori, joka ravistelee lukijansa tutkimaan omaa moraalista ylemmyydentunnettaan. Kertoja haastaa lukijan: olisitko toiminut samoin? Tunnistamme natsien uhreissa kanssaihmisemme, veljemme. Olemmeko myös murhaajien sukua?
Kirjoittaja on estetiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa