Teksti: Sini Mononen 19.2.2015
Kuva: Toisissa tiloissa -kollektiivi
Toisissa tiloissa –kollektiivi juhlii 10-vuotista taivaltaan Humanoidihypoteesilla. Esa Kirkkopellon koolle kutsuma ja vetämä kollektiivi on tunnettu kokeilevista esitystaiteen projekteistaan, joissa teetetään yleisöä osallistavia harjoitteita ”toisiin tiloihin” pääsemiseksi. Harjoitteet ovat luonteeltaan selvää kaavaa seuraavia ja helposti toistettavia. Yhteisöllisyys on niissä tärkeää. Toiseen tilaan siirtymiseen kuuluu aina yhdessä suoritettava harjoitus, tilaan siirtyminen, tilassa oleskelu, tilan purkaminen ja keskustelu. Kollektiivi hakeutuu usein sellaisiin tiloihin, joissa vierailu paljastaa jotain oleellista ihmisyydestä yleensä. Tämä tekee Toisissa tiloissa –kollektiivin esityksistä tutkimusmatkoja eettisyyteen, joissa kysytään miten näemme itsemme ja muut. Aikaisemmin kollektiivi on asettunut muun muassa poron ja suden asemaan. Tällä kertaa otetaan askel kauemmaksi, ulkoavaruuteen, ja asetutaan humanoidin olomuotoon.
Osa Humanoidihypoteesista suoritetaan Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksessa. Paikka on erinomainen valinta, ja se tuo sopivaa tunnelmaa tiedettä, taidetta ja spekulaatiota sekoittavalle projektille. Tieteellisyyden tuntua on lisätty tuomalla tilaan avaruutta ja maailmankaikkeutta käsittelevää kirjallisuutta, johon hypoteesiin osallistuva voi tutustua odotellessaan esityksen alkua. Hypoteesin työryhmä, Antti Halonen, Timo Jokitalo, Esa Kirkkopelto, Kati Korosuo, Mikko Lehtonen, Minja Mertanen, Jaakko Ruuska ja Paula Tella, ovat asettuneet tilaan yleisön sekaan. Vaikuttaakin siltä, että olemme saapuneet esityksen sijaan jonkinlaiseen seminaariin tai kokoukseen.
Tilaisuus käynnistyy Esa Kirkkopellon lyhyellä luennolla. Kirkkopelto esittelee humanoidihypoteesin, joka tässä on ennakko-oletus siitä, että on olemassa ihmisenkaltaista tai ihmistä korkeampaa elämää muuallakin kuin Maapallolla. Ulos rajataan näin eläinten olomuodon pohtiminen – toki myönnetään, että ”ihmisen kaltaisuus” ja ”ihmistä korkeampi olomuoto”, ovat spekulatiivisia ja sopimuksenvaraisia asioita. Myös jumaluus rajataan keskustelun ulkopuolelle vaikka jumalan tai jumalien pohtiminen humanoidi-näkökulmasta voisi olla erityisen herkullista. Näkökulma onkin asiallisen tieteellinen. Kysymystä lähestytään filosofisena, ei niinkään luonnontieteellisenä tai avaruustähtitieteen ongelmana. Kirkkopelto tuo luennossaan esiin erilaisia tapoja suhtautua humanoidi-kysymykseen. Yksinäisyyshypoteesi olettaa, että ihminen on maailmankaikkeudessa yksin. Tämä näkökulma asettaa ihmisen ei vain Maan, vaan koko universumin hallitsijaksi, imperialistiseksi valloittajaksi. Vitalistinen hypoteesi uskoo maailmankaikkeuden olevan elämää. Tämä hypoteesi ylittää ihmisen ensiarvoisuuden oletuksen ja katsoo ihmisen olevan vain yksi mahdollinen elämän ilmentymä, jonka tehtävänä ei ole levittäytyä kaikkialle vaan vaalia erilaisia elämänmuotoja evoluution mahdollisimman suotuisan kehityksen varmistamiseksi. Humanoidihypoteesi on vastakkainen yksinäisyyshypoteesille. Sen mukaan emme ole maailmankaikkeudessa yksin. Tätä hypoteesia tukevat empiiriset havainnot ja kokemukset humanoidien kohtaamisista.
Luentoa tukee asiaan kuuluva PowerPoint-esitys, jolle kysymyksenasettelu, mahdolliset diskurssit ja valittu metodologia on aseteltu esiin mallikkaasti. Humanoiditutkimuksen metodina voidaan hahmottaa etnografia, joka kääntyy autoetnografiaksi siinä vaiheessa, kun tutkimusmatkailuun osallistujat ovat oppineet käymään läpi humanoidiksi muuntautumisen ja alkavat tarkkailla omaa olemistaan ihmisten maailmassa.
Ennen varsinaista humanoidiksi muuttumista saamme kuulla otteita humanoiditutkimuksen varrella kirjoitetuista raporteista, jotka valottavat humanoidien vierailua vapaaehtoisten tarkkailtavien luona. Lisäksi meille kuvaillaan huomanoidiksi muuttumisen kokemusta, ja saamme yrittää tunnistaa humanoidin ihmisten seasta. Viimeksi mainittu on yllättävän vaikeaa: humanoidihan voi olla kuka tahansa!
Itse humanoidiksi muuttumisen metodi on varsin selkeä ja helposti toistettavissa. Metodin kautta löydämme uudet aivolohkomme, korotamme tietoisuutemme eräänlaiseen astraalitilaan, joka leijailee kehomme ulkopuolella. Harjoitus vaatii jonkin verran keskittymistä, mutta siitä suoriutuminen ei ole lainkaan ylivoimasta. Jokainen hypoteesiin osallistuja tuntuukin tavoittavan suhteellisen nopeasti huomanoidin olomuodon. Voimme muuntua näkymättömiksi humanoideiksi tai esiintyä näkyvinä. Harjoittelujaksossa kokeilemme molempia humanoidina olemisen tapoja.
Humanoidihypoteesin kohokohta koetaan vaelluksella, joka suoritetaan humanoidiksi muuntuneena luentosalin ulkopuolella. Matkalla tarkkailemme itseämme, ympäristöämme ja kohtaamiamme ihmisiä. Näkökulma on siis humanoidin, joka on tullut vierailemaan Maassa ihmisen olomuotoon muuntuneena. Muutosprosessi on näin ollen kaksinkertainen. Humanoidina liikkuessani huomaan pian, että ihmisenä on raskasta liikkua. Ihminen käyttää kehostaan vain pientä osaa kulloisenkin toiminnan suorittamiseen. Mieleni tekee ottaa käteni ja selkäni käyttöön liikkumisen tehostamiseksi. Syystä tai toisesta ihminen ei voi kuitenkaan hyödyntää näitä kehonsa osia, vaan hän liikkuu vaivalloisesti kahdella jalalla, kannattaen niiden varassa koko muuta kehoaan. Maan painovoima on suhteellisen voimakas, mikä tekee liikkumisesta entistä raskaampaa. Keho sietää vain huonosti lämpötilan vaihteluja. Vaatetus estää kehoa kankeuttavan nesteen tehokkaan haihtumisen, mutta se auttaa tasaamaan kehon lämpötilaa. Jano, jota ihminen kokee suhteellisen usein, tekee kehosta edelleen raskaamman. Humanoidina yritän vältellä juomista keveyttä tavoitellakseni, mutta huomaan sen lähes mahdottomaksi. Juomista kokeiltuani yllätyn siitä, että kehon nesteytys suoritetaan yksinomaan suun kautta, iho ei pysty imemään vettä tarpeeksi tehokkaasti elimistöön. Kehon rajoitukset tekevät muutenkin ihmiselämän vaivalloiseksi. Ihminen ei ole evoluutionsa aikana oppinut kevyempää tapaa liikkua. Hän tarvitsee paljon apuvälineitä ja erilaisia arkkitehtorisia ratkaisuja, jotka auttava ihmistä kiipeämään tilassa tasolta toiselle.
Kun harjoitus päättyy ja huomanoiditila on purettu, käymme läpi loppukeskustelun. Ilmenee, että huomanoiditila on herättänyt eri osallistujissa varsin rikkaan skaalan tuntemuksia ja huomioita. Ihmisten kommunikointi ja merkkijärjestelmä kirvoittaa vilkasta keskustelua. Moni havainnoi humanoiditilassa ihmispuhetta musiikkina. Myös ihmisen tiedollisuuden rajat käyvät ilmeisiksi. Ihmisenä oleminen on monien rajoitteiden sanelemaa, kapeiden näkökulmien elämää. Harjoituksen kautta osallistujien suhde ihmiskehoon, tietoisuuteen ja ympäristöön muuttui nopeasti ja vaivattomasti. Usea katseli ihmistä empaattisin silmin. Tuotako on olla ihminen?
Humanoidihypoteesin nerokkuus piilee sen tavassa tuoda nykyfilosofia luontevaksi osaksi taiteellista prosessia. Jälki-humanistisen ajattelun vaikutus näkyy ja kuuluu selvästi Kirkkopellon luennossa. Kirkkopelto on julkaisut kollektiivin verkkosivuilla Humanoidihypoteesiin liittyvän esseen, jossa hän käy varsin kattavasti läpi humanoidikysymyksen eri puolia. Esityksen muotojen purkaminen niin esitystilan, yleisö-esittäjä –suhteen kuin esityksen fiktiivisyyden osalta laajentaa hypoteesin paljon kolmetuntista esitystä laajemmaksi kokonaisuudeksi. Kirkkopellon esseeseen paneutuminen ja humanoidiharjoitteiden toistamien esityksen jälkeen on vahvasti suositeltava kokemus, jolla hypoteesiharjoitetta voi toistaa ja syventää itsenäisesti pitkään esityksen jälkeenkin.
Toisissa tiloissa -kollektiivi
Humanoidihypoteesi
esitykset: to 19.2. ti 24.2. ke 25.2. pe 27.2. ke 4.3. to 5.3. klo 17-20.
Vapaa pääsy, ilmoittautuminen: laurikontula (at) hotmail.com tai 0505278422.
Esa Kirkkopellon essee: Humanoidihypoteesi. Posthumanismia pelkän järjen rajoissa.