IHME-teos 2011 SUPERFLEX: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) 23.3.-2.4.2011
Marko Gylén, Irmeli Hautamäki, Pirkko Holmberg, Jenna Jauhiainen, Nuppu Koivisto ja Veli-Matti Saarinen 5.4.2011
Monien helsinkiläisten tavoin Mustekalan kriitikot tutustuivat vuoden 2011 IHME-teokseen, tanskalaisen Superflexin elokuvaan Eläköön nykyaika, jota esitettiin Kauppatorilla 23.3.-2.4.. Teos on kuvitelma siitä, mitä Alvar Aallon suunnittelemalle Stora Enson pääkonttorille voisi tapahtua seuraavien vuosituhansien aikana. Elokuvan 240 tunnin keston aikana rakennus rapistuu hiljalleen. Torilla näkyä saattoi verrata taustalla siintävään todelliseen Stora Enson taloon.
Koska maailman pisimmän elokuvan arvioiminen olisi yhdelle kriitikolle kohtuuton tehtävä, päätimme jakaa työn. Alla on kuuden kriitikon huomioita, kysymyksiä ja säkeitä teoksen ääreltä. Esille nousevat tulevaisuusvisioiden lisäksi maailman akuutit ongelmat.
SUPERFLEX: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), 23.3.2011. Kuva: Veikko Somerpuro
Pirkko Holmberg
Eläköön nykyaika lupaa viedä kauas tulevaisuuteen, parin tuhannen vuoden päähän. Kun saavun paikalle, led screenillä näkyvän Stora Enson päärakennuksen raunioituminen on jo edistynyt pitkälle. Talon alkuperäinen rakenne on vielä aavistuksenomaisesti tavoitettavissa, vaikka tuuli ja sää ovat kovertaneet sen jykevät muodot hauraammiksi ja orgaanisemmiksi, paremmin yhteensopiviksi taustalla (oikeassa elämässä) häämöttävän Uspenskin katedraalin kanssa. Marmori on saanut nöyrtyä.
Tulevaisuudennäkymissä on usein jotain vierasta, utooppista tai dystooppista. Tällä kertaa ympäröivä todellisuus kuitenkin tuntuu melkein utopistisemmalta. Valtava, tyhjä Kauppatorin aukio, lahdella kääntyilevien risteilyalusten teräsmassat… Itse Stora Enson pitkään kiistelty ja parjattu rakennus, joka tuskin enää on suurin kaupunkilaisten huolenaiheista, paistaa liioittelevan valkoisena ympäröivän maiseman keskellä.
Mitä videolla näkyvään raunioon tulee, samanlaisia on tänäkin päivänä Bagdadissa, tai niinkin lähellä kuin Balkanin niemimaalla, Sarajevossa tai Belgradissa. Tulevaisuuden sijasta video näyttääkin oikeastaan menneisyyden, tai ikuisen nykyhetken: sotia ja luonnonmullistuksia on aina ollut. Toisen maailmansodan jälkeen monet Suomenkin kaupungeista olivat raunioina. Mutta mitä tässä tulevaisuusvisiossa on tapahtunut? Mikä on saanut kaikki ihmiset katoamaan? Onko maaperä niin saastunut, etteivät puut enää kasva raunioiden ympärille?
SUPERFLEX: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), 24.3.2011. Kuva: Veikko Somerpuro.
Irmeli Hautamäki
Nähdessäni teoksen lauantaina 26.3.2011, siinä tapahtui nopea dramaattinen muutos. Kun saavuin Kauppatorille iltapäivällä, talo näytti olevan vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, eikä juuri kukaan ohikulkija reagoinut teokseen. Kun tulin paikalle illalla 5-6 tuntia myöhemmin, ”katastrofi” oli tapahtunut. Ikkunat olivat rikki ja talon hajoaminen sisältä päin oli alkanut. Teräsbetoniset tukirakenteet eli talon luuranko olivat paikoitellen näkyvissä. Muutos oli järkyttävä ja väistämätön ja nyt monia ihmisiä oli seuraamassa sitä. Nykytilanteessa, jossa ydinvoimala vuotaa Japanissa ja seuraavaa maanjäristystä odotellaan entisille kotinurkilleni Kaliforniaan, teos herättää pelkästään ahdistusta. Sen kaupunkisuunnitteluun liittyvä sanoma ei minua tavoittanut ainakaan juuri nyt. Onko historian ironiaa, että meidän pitää kuvitella täällä katastrofia, kun niitä tapahtuu oikeasti muualla?
Jenna Jauhiainen
Modern Times Forever is the sort of work I would not wish to see in these crucial times of ours. The electricity and security services required to show a slow decay of a building for 240 hours, tells an interesting story about how our culture uses resources. It also tells something about the values behind the work itself. For me, art should aim at showing how things ought to be, so I couldn’t be thrilled by the decay I saw at work at Market Square. That is why I want to use this short comment to give word for restorative design. Instead of making uninteresting documentaries about modernist buildings, we could focus our energy and attention to people like Michael Pawlyn, who works with sustainable architecture. Therefore I recommend this video.
SUPERFLEX: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), 27.3.2011. Kuva: Veikko Somerpuro.
Nuppu Koivisto
Eläköön nykyaika –elokuvaa kuvaillaan esittelytekstissä osuvasti nykyaikaiseksi vanitas-asetelmaksi. Teos nostaa kuvallisen staattisuutensa sekä laajan kestonsa kautta oivallisesti esille sitä mikroskooppisen pientä muutosta – hajoamista – jonka kohteena kaiken aikaa olemme. Tapa, jolla teos pakottaa katsojan vertaamaan ympäristöään sekä sen mahdollista rappiotilaa tuo voimakkaasti mieleen saksalaisen W. G. Sebaldin romaanit. Myös niissä lukijan tai kokijan on kohdattava paikkojen, rakennusten ja kokonaisten kaupunkien degeneraatio valokuvien, luonnonkuvausten sekä yksityiskohtaisen kerrontaperspektiivin kautta. Ei siis liene sattumaa, että elokuvankin kohteeksi on valittu juuri mielipiteitä jakava, Stora Enson oman aikansa optimismia hehkuva pääkonttori, joka moderniudessaan riitelee ympäröivän empirekeskustan kanssa.
Marko Gylén: Eläköön raunio
Alamme kysyä todellisuutta, vasta kun se suistuu soraksi kadulle.
Riemuissaan tanssivat Aallon kriitikot Kauppatorilla.
Jokainen raunio vaikeroi jumalten ja markkinavoimien pakoa.
Nykyaika elää siinä, missä oikeus vielä lymyilee.
Ensimmäinen ja viimeinen kuva on taivas itse.
Taivaaseen ei voi astua.
Kuvassa äärettömyys voi viipyillä, pysähtyä miltei.
Romantiikan maisemamaalauksen ylevöi tämä paradoksi.
Alamme kysyä tulevaisuutta hetken päästä. Ihan kohta.
Elokuva jouduttaa maiseman ajan, mutta on silti kaikkein pisin.
Jokainen liikeyritys perustetaan ikuisiksi ajoiksi.
Näin paiskataan pois Babylon, tuo suuri kaupunki.
Tai ainakin toistaiseksi.
Veli-Matti Saarinen: Ei enää huolta tulevaisuudesta
”Eläköön nykyaika!” -videon herättämä ”Mitä jää jäljelle ihmisen jälkeen?” -kysymys on outo, kummallinen, ehkä hieman mahdoton. Kysymyksen kummitusmaisuus johtuu siitä, että ainoastaan ihminen esittää tällaisia – juuri ihmisille niin tyypillisiä – kysymyksiä. Kun ihminen häviää planeetalta, Enso-Gutzeitin talon hyvin nopean häviämisen lisäksi katoavat olemiseen, aikaan ja tilaan liittyvät kysymykset – puhumattakaan arvoihin ja merkityksiin liittyvistä kysymyksistä. Ei enää hyviä aikoja tai huonoja aikoja. Ei enää huolta tulevaisuudesta tai ajatusta esineistä huolehtimisesta. Ei enää siivoamista.
SUPERFLEX: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), 29.3.2011. Kuva: Veikko Somerpuro.