Gloria Anzaldúa: Rajaseutu/La Frontera. Uuden mestizan kutsu.
Suom. Heta Rundgren ja Oscar Ortiz-Nieminen. 306 s. Tutkijaliitto 2021.
Alkuteos: Borderlands/La Frontera: The New Mestiza, 1987.
Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraarinen oleminen
Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. 270 s. Tutkijaliitto 2021.
Alkuteos: Être singulier pluriel, 1996.
Chican@-tutkimukseen, LBGTI-tutkimukseen, naistutkimukseen ja jälkikolonialistiseen ajatteluun pohjautuva Gloria Anzaldúan Rajaseutu on kiehtova teos. Se kuvaa erilaisia rajaseudun vastakkaisuuksia, jotka eivät kumoa vastakohtaisuuksiaan, vaan alkavat yhdistyä uudella, kiinnostavalla tavalla. Tästä seuraa hybridi-identiteetti, joka Anzaldúan näkemyksen mukaan on sisäisen rikkauden lähde. Rajaseudulla, anglo- ja meksikolaisen kulttuurin, valtavirtaisen ja vähemmistöseksuaalisuuden, ylemmän keskiluokan ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien meksikaanojen, yleisen ja Meksikon esihistorian risteyskohtien kulumapisteissä syntyy uudenlainen hybridi-identiteetti ja kieli, jonka Anzaldúa käytännössä esittää.
Tässä kritiikissä esiteltävä Jean-Luc Nancyn vuonna 1996 julkaistu pääteos Singulaarinen pluraalinen oleminen muotoilee nähdäkseni kielitieteilijöiden sanallistaman sosiokulttuurisen ja -lingvistisen mielen ja sen edellytykset. 1900-luvun alussa venäläiset kielitieteilijät Mihail Bahtin (1895–1795) ja Valentin Vološinov (1895–1936) hahmottelivat jo dialogisuuden ja vuorovaikutuksen edellytyksiä. Dialogisuus toteutuu monenkeskisessä vuorovaikutuksessa, erilaisten yksilötajuntojen tullessa yhteen.
Samalla tavalla Anzaldúa sanallistaa moniin marginaaleihin ja sortoasemiin sysätyn chicana-ja mestitsi-identiteetin sekä oman esikolumbiaanisen perinnön vaikutuksia identiteetin, kielen ja mielen rakentumiseen. Eikä pelkästään sanallista, vaan muuttaa mielensä kirjan loppuosassa kieleksi, tarinoiksi, joissa yhdistyvät todelliset tai fiktiiviset henkilöt, oman perimän villiinnyttämä mieli ja villiys, joka ilmenee todentakaisen arvoon nostamisena.
Anzaldúa tuntuu väittävän, että omasta idistään tietoinen, monen jakolinjan, sukupuolen, seksuaalisuuden halkaisema mieli ja kieli antautuu helpommin oman luovuutensa, oman alitajuntansa ja myös järjen vietäväksi. Hän muuttaa sanoiksi sen teoreettisen asian, jota Nancy teoksessaan kuvaa. Mieli muuttuu luovaksi kieleksi, jossa hybridin identiteetin kaikki osaset ovat yhtenä kokonaisuutena. Anzaldúan kieli esittää konkreettisesti sen sekoituksen tai sekamelskan, jota Nancy teoksensa lopun esseessä niin kovin arvostaa.
Anzaldúa kuuluu niihin ajattelijoihin, joiden ajattelu kumpuaa pohjimmiltaan omista kokemuksista ja käytännöstä, Anzaldúan tapauksessa varhaisista syrjimiskokemuksista. Varmasti Anzaldúan ajattelu on imenyt voimaa myös monenlaisilla rajoilla sijaitsemisesta. Hän tarkastelee maailmaa vähemmistönäkökulmasta vaihtoehtoisen seksuaali-identiteetin edustajana sekä Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla, äärimmäisessä köyhyydessä Etelä-Texasissa eläneiden maanviljelijävanhempien korkeakoulutettuna tyttärenä. Valkoiset antropologit ovat perinteisesti luoneet arvoasetelmia, joissa meksikolainen kulttuuri esitetään aina toisen asemassa. Anzaldúan tavoitteena on nostaa vähemmistöön sysätty.
Anzaldúa sukeltaa aluksi esikolumbiaanisen ajan historiaan ja uskomuksiin, nostaen esiin “ulkopuolisen lännen” tähän kohdistaman rakenteellisen väkivallan. Valkoiset antropologit ovat saaneet intiaanit uskomaan, että heidän ajattelunsa on taikauskoa, villiä alkeellista. Anzaldúan päämääränä on kirjan lopun runoissa nostaa uudelleen arvoon oman kulttuuriperimänsä uskomuksiin perustuva maailmankuvansa.
Anzaldúan Rajaseutu ilmestyi aikana, jolloin intersektionaalisuus ja kulttuurienvälisyys olivat vielä varsin tuntemattomia termejä. Naistutkimus ja jälkikolonialistinen tutkimus eivät olleet vakiinnuttaneet asemiaan varteenotettavina kriittisinä tieteenaloina. Rajaseutu sai kuitenkin jo ilmestyessään laajaa tunnustusta ja se on kulunut monien yliopistojen humanististen ja yhteiskuntatieteiden lukemistossa. Sen hybridimäiset, tekstilajien rajoja rikkovat tekstit, ammentavat omaelämäkerrallisuudesta, ja ne muistuttavat myöhempien naistutkimuksen klassikoiden, kuten Hélène Cixous´n ja Julia Kristevan omakohtaista kokemusta, fiktiota ja filosofiaa yhdistäviä ja “écriture feminineä” käytännössä tyylissään toteuttavia kirjoja. Myös Cixous´lla ja Kristevalla on hybridi etninen tausta alun perin Algeriasta ja Bulgariasta Ranskaan saapuneina maahanmuuttajina.
Kun ranskalaistuneet ajattelijakollegat ovat kryptisiä, poeettisia ja tulkinnanvaraisia, Anzaldúa perustaa kirjoituksensa suureen rehellisyyteen ja tunnustuksellisuuteen, eikä häntä voi varsinaisesti pitää suurena filosofina. Hänen ansionsa on sanallistaa stigmatisoitujen identiteettien erilaisia toiseuskokemuksia ja niiden yhteentörmäyksiä valtakulttuuriin kuuluvien alkeellisiin ennakkoluuloihin. Hän tekee sen pamflettimaisen julistavaan sävyyn. Jokainen, joka kuuluu jonkin vähemmistöintersektionaalisuuden piiriin, kykenee samaistumaan Anzaldúan esille tuomaan kokemukseen. Tämä on hänen kirjansa suurin ansio.
Self-help-kirjaksi Anzaldúan kirja on kuitenkin kaunokirjallisesti liian vaativa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kaunokirjallisemmaksi ja poeettisemmaksi se muuttuu. Julistavuus vähenee. Fakta kääntyy enenevässä määrin fiktioksi, todellinen etninen identiteetti fragmentoituu ja muuttuu yhä kuvitteellisemmaksi. Tapahtuu käytännössä se, mitä vaikkapa dekonstruktionistit Derridan jalanjäljillä tavoittelivat: dikotomioiden kuolema, minän epäminäksi muuntuminen, vankan perustan hajoaminen, minuuden sirpaloituminen.
Hybridiys merkitsee Anzaldúalla myös monikielisyyttä. Hän hyödyntää tekstissään toista äidinkieltään, espanjaa. Mestitza ei konnotoidu hänelle negatiivisesti, vaan se mestitsi-identiteetti on hänelle ylpeyden aihe. Uusi mestitsi edustaa Anzaldúalle rikkautta: tämä kosmopoliittisesti suuntautunut mestitsi pystyy vaivatta sukkuloimaan anglo- ja meksikolaisen maailman välillä ilman mitään ongelmia. Hän on selättänyt aiempien sukupolvien kokemat sortoasetelmat onnistuneesti.
Anzaldúa lähtee liikkeelle muinaisesta atsteekkikulttuurista ja espanjalaisista valloittajista. Rajaseudun historiallinen osuus ei ole sen parasta antia, koska se on kovin lyhyt ja ulottuu conquistadorien ajoista 1800-lukujen suuren muuton Texasiin. Historian avulla Anzaldúa tuo esiin meksikolaisten vuosisatojen mittaisen sorron historian, mutta myös heidän halunsa parantaa omaa asemaansa.
Kulttuurisesti arkkityyppisten symbolien, kuten Virgen de Guadalupen käyttö monenlaisiin tarkoituksiin erirotuisten, -uskonnollisten ja -kielisten chicanoprotestanttien suojelupyhimyksenä tai esikolumbiaanisen ajan käärmesymboliikan (Coatl) avaa aivan uusia ikkunoita meksikolaisuuden ytimeen. Meksikolaisen kulttuurin perinteiden avaaminen atsteekkimenneisyydestä lähtien onkin Rajaseudun avartavinta antia. Se osoittaa, miten uskolla tämän maailman takaiseen on ollut vahva jalansija meksikolaisessa kulttuurissa ja psyykessä, vastakohtana ja mahdollisesti jopa vastarintana järjestäytyneille uskonnoille ja niiden ylivallalle.
Singulaarisesti monimuotoista maailmaa kokemassa
Jos Anzaldúa kirjassaan nostaa arvoon hybridisen kulttuuri- ja kieli-identiteetin, omien kokemustensakin pohjalta, emeritusprofessori Nancy kenties erittelee samansukuista ilmiötä teoreettishenkisen filosofian avulla, filosofisiin käsitteisiin nojautuen, Anzaldúaa paljon abstraktimmalla tasolla liikkuen.
Vuonna 1996 kirjoitettu Singulaarinen pluraalinen oleminen on edelleen ajankohtainen. Se tarjoaa ratkaisun välineitä sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen jaetussa kognitiossa, mutta auttaa pohtimaan myös globalisaation ajaksi kutsutun kansainvälisen politiikan tilannetta. ”Sota, laki, suvereenius – tekhnȇ” -esseessään Nancy väittää, että globalisaation aikakaudella “suvereeni” ja samalla kansallisvaltio ovat menettäneet arvonsa. Sota on nähty suvereenin tekniikan ylimpänä ilmenemismuotona. Sitä on käytetty perinteisesti rauhan turvaamiseen. Tekhnȇn perustuva suvereeni on muuttunut taloustekniikaksi, joka tavoittelee uutta suvereenin asemaa. Sen vastapainoksi olisi löydettävä globaali ihmisten mieli, ei-suvereeni. Nancyn sotaa koskeva pohdinta antaa ratkaisun avaimia siis myös yhteiskuntatieteilijöille.
Nancyläisiä käsitteitä on vaikkapa exposition, näytteille asettuminen, joka on jonkinlaista asettumista toisten yhteyteen. Tämä ulos astuminen avaa mahdollisuuden mielelle. Mieli on keskeinen käsite Nancyllä. Nimenomaan mieli mahdollistaa singulaarisen pluraalisen olemisen, monena-olemisen, ruumiina-olemisen, joka ilman altistumista toisille, toisten mielille, olisi mahdotonta.
Jaettu mieli on käsite, jonka ovat omineet käyttöönsä myös kielitieteilijät. Ilman jaettua kognitiota ei syntyisi aitoa vuorovaikutusta, jossa jokainen antaa ja ottaa. Maailman kokeminen edellyttää tietynlaista monikollisuutta, yhteyteen tulemista toisten kanssa. Olemme singulaarisia paitsi sisältä, myös ulkopuolelta. Filosofian perustaminen edellyttää ontologiaa. Ontologia edellyttää heideggeriläistä Daseinia, jonka edellytyksenä on kanssaoleminen. Singulaarisuus toteutuu aina monenkeskisesti. Tässä mielessä se on pluraalista. Yhdessä singulaarit muodostavat yhteiskunnan, joka on ontologian perusta. Keskenään-oleminen aiheuttaa samalla modernin ahdistuksen, kun joudumme yhteyteen toisten, itsestämme ja ajattelustamme olennaisella tavalla erilaisten yksilöiden ja ulkoisen todellisuuden kanssa.
Kun singulaarisuus on pluraarista, se on monenkeskisen vuorovaikutuksen tulosta ja siitä syntyy lisäarvoa singulaarin itsensä lisäksi myös muille. Kaikki singulaarit ilmenevät vasta yhdessä-olemisessa, sosiolingvistisesti maailmaa lähestyvien kielitieteilijöiden terminologiaa hyödyntääkseni: jaettuna tajuntana, kognitiona. Jaettua kognitiota ilmenee kaikkialla, missä on useamman kuin yhden ihmisen välistä kielellistä tai sanatonta vuorovaikutusta.
Kirjan lopettava, vuonna 1993 julkaistu essee ”Sekamelskan ylistys” kuvaa hybridiä sekamelskaa, joka rinnastuu Anzaldúan kirjassaan esittelemään intersektionaaliseen identiteettiin, jossa etnisyys, luokka-asema, sukupuoli, seksuaalisuus ja henkilökohtainen historia risteytyvät hedelmällisellä tavalla, synnyttäen yksilöllistä puhuntaa, täysin oman idiolektin.
Suomentajat huomauttavat Nancyn käsitteitä hyvin avaavassa esipuheessaan, että nancyläinen filosofia voi vaikuttaa abstraktilta, mutta se tarjoaa pohdinnan välineitä monikulttuurisuuden ja identiteettipolitiikan kaltaisiin aiheisiin. Nancyn ajattelu auttaa ymmärtämään vaikkapa monia toiseuden tunteitaan sanoittaneen Julia Kristevan tavoin millaista on elää kulttuurien rajalla, toisen asemassa, mitä rikkautta ja oivalluksen ja ajattelun runsautta tähän marginalisoituun asemaan liittyy. Anzaldúa antaa Kristevan tavoin arvon toisen asemaan sysätylle. Hybridi-identiteetti on kaikilla näillä ajattelijoilla voimavara, ei rasite, kuten monokulttuurisuuden nationalistiset kannattajat saattavat usein esittää.
Samalla Nancy vahvistaa kielitieteilijöiden näkemystä todellisuuden rakentumisesta vuorovaikutuksessa, yhteydessä toisten kanssa. Monologinen maailmasuhde merkitsisi paluuta kartesiolaiseen yksilöjärkeen, dialogisuuden kautta avautuu ajatus moniulotteisesta maailmasuhteesta. Todellisuutta rakennetaan monien yksilötajuntojen, monien mielten kohtaamisessa.
Nancyläinen singulaarinen pluraalinen mieli on yllättävän lähellä atsteekkijuuristaan tietoisen Anzaldúan risteävää chicana- ja amerikkalais-meksikolaista hybridiä identiteettipohdintaa. Nancy lähestyy asiaa teoreettisesti, kun taas Anzaldúa esittää aiheen paljon konkreettisemmin, omaa kokemusta, historiallista tietoa ja perinnettä sekä faktaa ja fiktiota yhdistävänä genrehybriditekstinä. Anzaldúan teksti muuntaa Nancyn teorian konkreettiseksi kieleksi. Luovaksi hybridikokemukseksi.