Hymy Godot’n lymyssä

Marko Gylén
Godota odottaessa, Kansallisteatteri Pieni näyttämö, 28.4.2012 asti

Samuel Beckettin proosassa lauseet etsivät ja korjaavat toisiaan, epäröivät. Mutta nyt ei eksytä tähän liikaa. Jatketaan, näytelmä odottaa kritiikkiä. Siinä on ajatusta. No, ehkei ihan varsinaisesti. Jonkinlainen ajatuksen reunamerkintä, hautakumpu. Muttei voi kirjoittaa mistään, kun on aloittanut näin. Yritetään uudestaan. [Istuutuu. Yrittää uudestaan:]

Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948–1949) pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun draamoista. Se on melko pelkistetty kahden näytöksen tragikomedia, jossa parivaljakko Vladimir ja Estragon odottaa Godot-nimistä henkilöä kahtena iltana sovitussa paikassa puun lähellä ja saavat ajan vaivoin kulumaan. Ajanvietossa heitä auttaa, kun paikalle saapuu vielä karrikoidumpi kaksikko, Pozzo ja Lucky, isäntä ja kantaja. Näytelmää voi helposti pitää absurdina, eksistentialistisena tai metanäytelmällisenä, mutta oikeastaan se jättää yleisön näiden mahdollisuuksien partaalle ja on juuri siksi yhtä aikaa hauska, surullinen ja filosofinen.

Näytelmä on aiemmin suomennettu nimellä Huomenna hän tulee. Kansallisteatterissa nyt nähtävä versio perustuu ohjaajansa Arto af Hällströmin suomennokseen. Uusi suomennos ei tyydy kääntämään tekstiä kirjallisuutena vaan painottaa dialogin luontevuutta ja ennakoi näin näyttämösovitusta.

Ajan ja tilan kierto

Kuka on Godot, joka on aina tulossa muttei tule koskaan? Onko hän Jumala, kuten nimi antaisi odottaa? Jumalasta puhutaan kuitenkin erikseen näytelmässä. Beckett on myös itse kiistänyt tämän tulkinnan. Hän on sanonut kertoneensa henkilöistä kaiken, minkä tietää. Godot’n nimi on kuitenkin antanut aihetta spekulaatioihin, varsinkin kun näytelmän henkilöiden erikielisillä nimillä on oma merkityslisänsä: ”Valtias”, ”Rakuuna”, ”Kaivo” ja ”Onnekas”. Hahmot myös itse leikittelevät nimillä ja kommentoivat niitä. Ehkä on kuitenkin turha odottaa, että Godot saapuisi paljastamaan itseään tässäkään suhteessa.

Godot on yksinkertaisesti se, jota henkilöt näytelmässä odottavat, mutta joka ei kuitenkaan tule. Kummankin näytöksen lopussa paikalle saapuu poika, joka vakuuttaa hänen tulevan huomenna. Tällaisena Godot on kuitenkin myös jotakin enemmän: näytelmän raja, joka on nimetty sen sisäpuolella.

POZZO: Vaikuttaa siltä etten... (Epäröi.) ...pääse lähtemään.

Estragon ja Vladimir tajuavatkin jossain määrin oman rajallisuutensa. He ovat melkein tietoisia siitä, että ovat näytelmässä. He löytävät oman olemassaolonsa reunaehdot, näytelmähahmojen rajat. He eivät kuitenkaan voi kurkistaa niiden ulkopuolelle, nähdä olevansa teatterin lavalla, sillä silloin he eivät enää olisi sitä mitä ovat, näytelmähahmoja. He vain tietävät, että illasta toiseen heidän on ilmaannuttava hetkeksi tänne, odottamaan Godot’ta ja keksimään ajankulua, Lucky (Kuva: Stefan Bremer)

siis toimimaan hahmoina näytelmässä tajuamatta sitä itse. Eikä tästä ”mutakuopasta” mihinkään pääse. Itsemurhan ajatus käykin heidän mielessään, koska se vapauttaisi tehtävästä. Vai vapauttaisiko? Ei, sekin olisi vain ajankulua. Ainoa, mikä voi heidät vapauttaa, on sen saapuminen, jonka odotukseen näytelmä perustuu. Mutta silloin näytelmä loppuisi eikä heidän enää tarvitsisi tulla huomenna. Niinpä Godot ei tule. Ja kun hahmot päättävät lähteä pois, he eivät liiku, vaan heidän päätöksensä saa esiripun laskeutumaan.

Omalla tavallaan toiset hahmot, Pozzo ja Lucky tukevat tätä metanäytelmällisyyttä. He esitelmöivät Vladimirille ja Estragonille, tanssivat, pyytävät arvostelua esiintymisestään, suostuvat encoreen. Laajemminkin ottaen he näyttelevät koko ajan herran ja orjan/narrin/”hoksun” dialektiikkaa. Pozzo ja Lucky tuovat pääparille näiden kaipaamaa ajankulua ja samalla myös yleisölle. He ovat näytelmä näytelmässä ja kertovat näin (jälleen dialektisesti) totuuden päähenkilöistä näille itselleen. Vladimir ja Estragon toteavatkin vuorollaan, että Pozzon avunpyynnön kohteena he ja myös Pozzo itse edustavat koko ihmiskuntaa näytelmän sisäpuolisessa todellisuudessa.

VLADIMIR: Aika on pysähtynyt.

Metanäytelmällisyys tulee esille varsinkin toisessa näytöksessä. Näytösten marssijärjestys on suurin piirtein sama. Godot’ta odotetaan kuten ensimmäisessä näytöksessäkin, joka näyttäytyy hahmoille hämärästi muistettuna eilisenä. Toiston ansiosta odotus on kuitenkin selvempää, itsepintaisempaa, tietoisempaa, ja tällöin Godot näyttäytyy sinä, joka voisi muuttaa syklisen ajan lineaariseksi. Tai, jos välttämättä halutaan puhua derridalaisittain, Godot on ilmeinen transsendentaali signifioitu, joka jatkuvasti lykkäytyy tuonnemmaksi. Aika itse liikkumattomana liikuttajana. Kelloseppä. Nukahtanut suntio.

Ensimmäisessä näytöksessä hahmot ovat ruumiillisempia, inhimillisempiä. Siinä käydään läpi ihmiselämän ulottuvuuksia: työn tuska, ruumiillinen kipu, uskonto, luontosuhde, riita ja sovinto, kuolema, nälkä, sosiaaliset suhteet, väkivalta, taide, filosofia, yhteiskuntarakenteiden ylläpito.

Näytösten välillä henkilöt menettävät lähes kokonaan muistinsa edellisestä näytöksestä ja toistavat siksi samoja virheitä. Sama ilmiö näkyisi, jos katsoja kävisi katsomassa uudestaan seuraavan esityksen. On ikään kuin hahmot eivät olisi oppineet eilisestä esityksestä mitään, vaan toistavat (tietenkin) Beckettin saman kaksinäytöksisen näytelmän. Godot’ta on aina odotettava, yhä uudestaan, esityskauden loppuun asti. Tämä piirtyy esiin siinä, että hahmot ovat menettäneet muistinsa. He eivät aina edes muista odottavansa tai odota muistavansa. He eivät pääse pois näytelmästä, koska ovat olemassa vain näytelmähahmoina. Sen vuoksi Godot’kaan ei ole varsinaisesti minkään vertauskuva. Tai jos niin halutaan, Godot on kirjailija, aplodit, teatterin vahtimestari, väliajan tarjoilija, näytelmän ulkopuolinen todellisuus, sinä.

VLADIMIR: Ihan kuin olisi teatterissa.

Näytelmätekstin eri elementit kuvaavat tätä niiden ulottumattomissa olevaa asiaa monin eri keinoin, eivätkä ainoastaan dialogissa. Odotus kiteytyy lavasteissa, puussa, kengissä, henkilöiden sijainnissa. Jokaisesta oliosta näyttämöllä säteilee hahmojen liikkumatilaa, mahdollisten liikkeiden ja toimien varantoa. Näin käy myös tavallisemmissa näytelmissä: näyttämö muuttuu toiseksi, katoaa, ja näytelmä rakentaa illuusionsa, toisen maailman. Godot’n odotuksessa tilanne on kuitenkin hivenen nyrjällään. Puu tai pensas ei ole aivan ulkona luonnossa, vaan samalla myös näyttämöllä. Odottaminen tapahtuu puolittain maaseudulla, puolittain teatterissa. Katsoja tuodaan kahden vaiheille, hahmojen toiminnan ja näyttelijäntyön väliin, niiden toisikseen muuttumisen partaalle.

Näytelmä ei kuitenkaan kerro vain näytelmätaiteesta, vaan piirtää esiin hahmoina olemisen eksistenssin ja tätä kautta ihmisenä olemisen yleiset ehdot ja toisaalta todellisenkin elämän näytelmällisyyden. Jos Godot on verrattavissa Jumalaan, niin vain tätä kautta, ei nimensä vuoksi. Lucky mainitseekin monologissaan Jumalan olevan ajan ja avaruuden ulkopuolella.

Estragon (Kuva: Stefan Bremer)

Tapahtumien ja esityksen pyörtö

Tällainen hillitty metanäytelmällisyys ja sen kautta eksistenssin esiin piirtäminen on linjassa Beckettin muun tuotannon kanssa. Varsinkin Beckettin lyhytproosassa on usein, erityisesti Godot’n valmistumisen aikoihin, samankaltaista tekstin sisäistä kamppailua. Kieli epäilee itseään ja etsii sanoja samaan tapaan kuin näytelmä epäilee näytelmällisyyttään ja hahmot etsivät tapahtumia. Tyhjyys, Godot’n poissaolo tai lukijan odotukset, imevät ajatusta eteenpäin. Mutta takellellen, korjaten itseään, ontuen kuin Estragon, tanssien ja esitelmöiden vinoon kuin Lucky.

ESTRAGON: Mikä osa meillä
on tässä jutussa?

Kyse ei siis ole oikeastaan eksistenssin ongelmien kuvaamisesta tai esittämisestä. Ennemminkin näytelmässä puretaan esittämissuhdetta, kirjallisuuden ja todellisuuden välimatkaa. Kun kieli katkeilee ja epäröi, kun hahmot eivät tee mitään, tulee elävänä esiin koko se eettisten haasteiden verkko, jossa mekin olemme, vailla tarkoitusta, mutta samalla vailla mahdollisuutta hylätä tarkoituksen etsintä. Metaelementtien kautta draaman sisäinen eksistenssi samastuu katsojan ulkoiseen. Se, että hahmot itse melkein tietävät olevansa näytelmässä, on toki katharttisen hauskaa, mutta vieläkin oleellisempaa on, että metaelementit tekevät katsojan hetkeksi tietoiseksi siitä, että hän on teatterissa, eli ne rikkovat näytelmän luoman illuusion. Kun katsoja näin vieraantuu esityksestä ja juonen seuraamisesta, hän alkaa kokea kaiken tämän, muttei näytelmän ”aiheena” vaan suoremmin omassa olemassaolossaan.

Samaa rakennetta on näytelmissä aina, ja taiteessa yleensäkin. Olemme pidätettyjä todellisuuden kynnykselle, emmekä vain katso esitystä todellisuudesta. Olemme todellisuuden partaalla ja vain näytelmän suoman hetken ajan emme mene sen imuun tai arkisiin askareisiin mukaan, vaan voimme tunnustella sitä, tuntea arkisen liikkumatilan avautumisen, liikuttua. Voimme tarttua eri mahdollisuuksiin Estragonin ja Vladimirin tavoin. Näytelmää katsoessa voimme hetken pelkästään odottaa todellisuutta. Beckettin näytelmä toimii juuri tällä rajalla.

Vaikka af Hällströmin ohjaus on muuten nautittavaa seurattavaa, tämä metanäytelmällinen ja niin sanoakseni yleisöeksistentiaalinen puoli toteutuu kuitenkin vain osittain. Aluksi tuntuu siltä, että af Hällströmin ohjaus painottaa liikaa komediaa. Ensimmäisen puoliskon keskikohta kommelluksineen on korostetun hauska ja henkilöhahmot ovat alkujaankin tyypitettyjä tähän suuntaan. Eero Ahon Estragon puhuu vaikertavalla nasaalilla ja Hannu-Pekka Björkmanin Pozzo on jopa parodisen suurieleinen. Esko Salminen näyttelee Vladimiria hivenen hillitymmin. Arvokkaampi käytös sopii hahmoon ja toimii samalla kokeneen näyttelijän kunnianosoituksena mestariteokselle. Toisaalta Salminenkin kääntyy dialogin julistavissa osissa komediallisesti yleisön puoleen, kuten draaman perinteeseen kuuluu, ja esittääpä hän räppiäkin. Janne Reinikainen tiivistää näytelmän tragikoomisuuden hienosti Luckyynsa. Poika (en tiedä, oliko näkemässäni versiossa Elias Majander vai Amos Brotherus vai molemmat) näyttelee sujuvasti Salmisen ja Ahon kanssa.

POZZO: (Pysähtyy.) Ja kuitenkin te olette inhimillisiä olentoja.
(Panee silmälasit nenälleen.) Nähdäkseni.

Alun jälkeen huomaa, ettei komediallinen painotus sittenkään kata koko näytelmää vaan se on vain osa taiten harkittua rytmitystä. Yleisö vedetään mukaan naurulla, jotta eksistentialistisemmat ja traagisemmat jaksot tulevat myös esiin.

Filosofisesti haastavimmat kohdat jäävät silti hieman pimentoon. Ainakin näkemässäni esityksessä osa metafiktiivisistä elementeistä oli jätetty pois. Esimerkiksi Pozzon kysymys, ovatko he lähellä paikkaa nimeltä Lava (”la Planche”, Beckettin omassa englanninnoksessa ”the Board”), puuttui. Metaelementtejä oli toki myös mukana useita. Kun Estragon pyrkii pois näyttämöltä taustakankaan maisemaan ja törmää siihen, Vladimir huudahtaa: ”Idiootti, ei sieltä pääse mihinkään!” Kuitenkin näidenkin elementtien vilahtelu dialogissa oli monesti jätetty ilman painotusta, ilman aikaa oivaltaa, mistä on kyse. Tällöin repliikit juoksuttivat viestikapulaansa hieman mekaanisesti.

Toisaalta ohjaajan ratkaisua voi puolustaa sillä, että komediallisuus on, jos niin on lupa sanoa, usein itsessäänkin metanäytelmällisempää (ja myös päinvastoin). Katsojat tajuavat nauravansa yhdessä toisten kanssa sille, mitä näyttämöllä tapahtuu. Ja tokihan näytelmän on oltava näytelmä, yksilöllinen tarina, jotta se voisi haastaa tämän näytelmällisyytensä ja tuoda yleiset ehtonsa esille.

ESTRAGON: Aina me jotakin keksitään, Didi, eikö keksitäkin,
niin että tuntuu kuin oltaisiin olemassa?

Estragon ja Vladimir (Kuva: Stefan Bremer)

Godota odottaessa Kansallisteatterin sivuilla