Marko Gylén 22.8.2011
Istuudun keskelle Pohjoisesplanadin ajorataa ja otan läppärini repusta. Kirjoitan muutaman tekstikappaleen ja lähetän kuvan facebookiin. Pakkaan tavarat reppuuni ja nyökyttelen musiikin tahdissa. En ole yksin.
Osallistun Reclaim the Streets -tapahtumaan Helsingin keskustassa 7. elokuuta 2011.
Kadun valtaamisia kohtaa silloin tällöin, etenkin kesäpoudalla. Tempausten julkilausuttuna ajatuksena on osoittaa mieltä sen puolesta, että erityisesti kaupunkien keskustoja suunniteltaisiin enemmän ihmisten yhdessäolon kuin autovirtojen ehdoilla. Tavoitteena on muun muassa yksityisautoilun vähentäminen, mitä siivittää yleisempi huoli ilmaston lämpenemisestä, öljyn loppumisesta sekä luonnon ja muun ympäristön tuhoutumisesta.
Kritiikin osoitteena on koko kiireen, kaupallisuuden ja kulutuksen kulttuuri.
Ajoväylä vallataan pois autoilta, takaisin ihmisille. Ihmisethän toki myös ajavat autoja, mutta peltikuplan sisällä, erossa toisistaan, sulkeutuneina omaan yksityiseen sfääriinsä. He ovat menossa paikasta A paikkaan B – tai eivät ”he”, vaan ” minä olisin, kunhan vain nuo urpot oppisivat liikennesäännöt!”
Kadunvaltaus kehottaa autoilijaa huomaamaan, ettemme ole pelkkiä esteitä toisillemme. Vaikka olisi kiireinen, voisi huomata, että voi hidastaa. Voisi huomata, että kadun liikkumatila on ihmisten ja toisten liikkumatilaa, ei vain autojen liikevirran kulkureitti.
Vaikka kadunvaltauksesta ilmoitettaisiin poliisille etukäteen, lupia mielenosoitukseen ei yleensä haeta, sillä halutaan korostaa kansalaistottelemattomuutta. Itse asiassa kyse ei ole mielenosoituksesta perinteisessä mielessä. Asia ei tyhjene kannanotoksi autottoman keskustan puolesta.
Onko valtaus kiusantekoa, ilkivaltaa, tarkoitusperiltään hämärää rähinöintiä, järjetöntä mellakointia? Ehkä pitäisi ennemmin kysyä: järjetöntä suhteessa mihin. Samaa voi kysyä paitsi kaiken järjettömältä näyttävän toiminnan äärellä, myös järjelliseltä näyttävän. Juuri tätä kadunvaltaajat ovat kysyneet. Mihin nähden kulutuskilpaileva nykyarki on järjellistä? Kestääkö se lähempää tarkastelua? Jos ei, eikö sitä pidä haastaa, vaikka haaste väistämättä uhmaakin vallitsevia järjellisyysvaatimuksia.
Kadunvaltaus pidättää inhimillisen liikkumatilan äärelle: tässä, meidän keskinäisyytemme ja osallistuvuutemme reitit. Kulkureittiemme ja tarkoitustemme hapsut kuroutuvat jalkakäytävältä toiselle puolelle katua ja matavat kuhisten ajoradan peittoonsa. Samalla jalkakäytävän yhteisöllisyys alkaa tuntua ja kutsua. Astuisinko autoista tyhjentyneeseen uomaan. Onkohan se edes laillista? Nyt mennään. Hihhih!
Ja yhtäkkiä, kaikki on toisin, koska mikään ei ole muuttunut.
Kadunvaltaus on suoraa taidetoimintaa. Se ei ole performanssia tai muuta helposti liian korkeataiteellisen stigman leimaamaa, vaan taiteesta vapautettua taidetta, urbaania, osallistuvaa. Keskelle arkea pystytetään kynnys, jonka partaalla katutilan ilmeiset merkityspolut otetaan uusiksi. Autojen ja kiireisten askeleiden hallitsema liikkumatila tulee ilon paikaksi ja juhlaksi. Se tulee ja on koko ajan tuloillaan.
Rytmikkään musiikin ja DJ:iden on tarkoitus kirvoittaa karkeloa. Tanssi, paikallaan polkevana ja siis “hyödyttömänä” liikuntana, tekee näkyväksi, miten katharttinen vapaus tai eudaimonia on omaan liikkeeseensä keskittyvää vapautumista, ruumiin ja aika-tilan itsetietoisuutta. Musiikki tempaa mukaansa, ajoradalle, kattamaan katua tanssille, mahdollisuuteen olla toisin.
Kuitenkin tällä kertaa Reclaim the Streets -tapahtuman alussa kovin harva nuori uskalsi tanssia vapautta henkivällä kadulla. Jengi hengaili enemmän jalkakäytävän reunalla, puiston nurmikolla ja Leino-sedän patsaan jalustalla. Mikähän tätä nykynuorisoa vaivaa? Missä ovat b-girlit ja -boyt, missä kreisibailaajat? Varmaankin he kuoriutuivat esiin myöhemmin.
Kadunvaltaukseen liittyy myös erilaisia ideologisia suuntauksia, jotka solmiutuvat uudelleen bileiden tuoksinassa. Tilan täyttää rytmin anarkia, pasifistiset reivit, karnevalistinen aktivismi. Ei ehkä olekaan niin, että bailubarrikadi on jossain rajatussa mielessä taidetta, vaan taide on ytimeltään julkisen tilan valtausta, tilaisuuksien uudelleen avausta. Nuoruus ja taide eivät halua kuluttaa ainutkertaista tapahtumistaan valmiiksi pureksituissa diskursseissa.
Näin myös koko kaupunkitilan ja kulutuskulttuurin kietoma merkitysverkko silmikoituu auki. Taide löytää paikan toimia, irrallaan instituutioista ja elitistisen viihteen kaavusta. Taide olemuksessaan. Kuin kreikkalainen temppeli säiden ja jumalten armoilla. Kuin myöhäisantiikin basilika, joka muuttui kauppakeskuksesta ilosanoman areenaksi. Kuin van Goghin ja sen saksalaisfilosofin omimat maalaisnaisen kengät ei-minkään ympäröiminä. Jacques Derridan tuonnemmaksi lykkäämä jarrutusjälki. Rihmastoisesti ajateltu, immanentti katu. Sijoiltaan luiskahtanut. Me tanssivat.
