25.4.2011 Kaija Kaitavuori, Anni Venäläinen
Anni: Kirjoitat Museologia tänään -kirjan artikkelissasi muutoksesta joka museoissa on tapahtunut kansakunnan arvojen rakentajasta kansalaisten avoimeksi foorumiksi, jossa yleisön aktiivinen osallistuminen museon käyttäjänä nähdään yhä tärkeämpänä. Ainakin tavoiteltu suuntaus on siis ollut tällainen, vaikkei se varmaan kaikissa museoissa ole samalla tavalla toteutunutkaan. Työskentelen parhaillani Avara museo -hankkeessa jossa keskeisenä näkökulmana on tähän pohjautuen miettiä, kuinka museoista voitaisiin rakentaa avoimia ja kiinnostavia oppimisen paikkoja aikuisille. Minkälaisia kokemuksia sinulla on onnistuneesta oppimisympäristö- ajattelusta taidemuseoissa? Miten oppimisympäristö tulisi mielestäsi ymmärtää ja määritellä, kun ajatellaan taidemuseoita?
Kaija: Aluksi haluaisin korostaa, että oppimisympäristöajatus on vain yksi tapa hahmottaa museota; itselleni kiinnostavin näkökulma tällä hetkellä on ajatella museota foorumina tai julkisena tilana. Näen nämä siis kahtena eri tapana ymmärtää museota. Tiivistäen voisi sanoa, että oppimisympäristö korostaa yksilön itsensä kehittämistä ja joko tavoitteellista tai satunnaista uuden oppimista taiteen parissa. Foorumi taas painottaa sitä, miten kävijät tai ‘käyttäjät’ ovat vastavuoroisessa suhteessa museoon, tuovat oman panoksensa sen toimintaan ja vaikuttavat siihen, mitä museossa tapahtuu; siinä korostuu kävijältä-museolle sekä kävijältä-kävijälle eikä vain museolta-kävijälle -suhde. Todellisuudessa tämä ulottuvuus on paljolti olemassa keskusteluissa, ideatasolla ja tavoitteena, mutta on myös yhä enemmän käytännön esimerkkejä siitä, miten se toteutuu konkretiassa.
Anni Avara museo –hankkeemme rakentuu, tai pyrkii rakentumaan, molemmille kuvailemillesi periaatteille. Sen pohjalta olemme miettineet miten omissa museoissamme voisimme tutkia ja toteuttaa tätä lähtökohtaa. Hankkeeseen liittyvä KoeTILA! –projektimme Porin taidemuseossa on yksi vastaus tähän haasteeseen. Siinä yleisö toimii sekä ”oppijoina” että aktiivisina käyttäjinä.
Osa ihmisistä on oikeasti tyytyväisiä silloin kun he saavat niin sanotusti istua ja ottaa vastaan. Toisia oman aktiivisen toimijan rooli jännittää, toiset ovat huonosti motivoituneita (aktiivinen tekeminen vaatii toki paljon enemmän kuin ”passiivinen” osallistuminen) jne. Ajatuksena ei siksi ole kokonaan korvata perinteisempiä tapoja tutustua näyttelyihin.
KoeTILA! on tuonut uutta omaan pedagogiseen ajatteluumme, ja osa löytämistämme toimintamalleista jää varmasti pysyvään käyttöön. Avara museo on kuitenkin vain yksittäinen hanke. Eri asia on, vakiintuvatko kaikki hankkeen tulokset edes oman museomme pysyviin käytäntöihin, ja millä tavoin muut museot mahdollisesti kiinnostuvat sen tuloksista. KoeTILAn puitteissa toteuttamamme yleisöäänestys on tietenkin aika yksioikoinen osallistamisen muoto, ja ei edes niin uusi, sillä sitä on jo aikaisemmin eri tavoin kokeiltu eri paikoissa. Äänestystä ei myöskään voi toteuttaa samassa museossa jatkuvasti, ihan vaikka jo siksi että yleisökin varmaan kyllästyisi.
Kuulisin mielelläni enemmän tuntemistasi onnistuneista tai vähintäänkin lupaavista käytännöistä ja toimintamalleista, voisitko esitellä lyhyesti joitakin?
Kaija: Osallistumisen tasoja on monia, ja täytyy korostaa, että nämä tasot eivät ole mitenkään hierarkkisessa suhteessa toisiinsa (siis että enemmän osallistumista olisi välttämättä parempi) vaan rinnakkaisia. Ihan katsominen sinänsä on arvokasta (eikä sitä paitsi mitenkään passiivista). Charles Leadbeater kuvaa erilaisia osallistumisen tapoja ja tasoja näin: Enjoy-Talk-Do (Leadbeater 2009). Myös katsominen on siten osallistumista.
Haastavinta taideinstituutioille on toiminta, jossa yleisö osallistuu ei vain valmiisiin ohjelmiin vaan suunnittelee itse näitä toimintoja. On siis eri asia tarjota nuorille valmista ohjelmaa kuin antaa talo ja resurssit nuorten ryhmän käyttöön. Tällaista tehdään monessa paikassa, yksi edelläkävijöistä on Young Tate. Kiasmassakin toimii jo muutaman vuoden nuorten ryhmä Kultut (Kulttuuritulkit), joka suunnittelee ja toteuttaa omaa Kiasmaan ja nykytaiteeseen liittyvää ohjelmaa muille nuorille ja muille yleisöille. Myös lasten kanssa on tehty paljon sellaista, missä lapset ottavat johdon ja aikuiset päästetään kuulemaan mitä lapsilla on sanottavaa nykytaiteesta. Kyse ei ole pelkästään ”jotain kivaa lapsille” –pajoista vaan lasten tulkinnat teoksista ovat myös aikuisille varsin valaisevia. Aikuisyleisöt ovat jähmeämpiä toimimaan näin, mutta erilaiset opintoryhmät voisivat paljon enemmän käyttää museoita ja niiden sisältöä omien tarpeidensa mukaan. Kiasmassa tehtiin myös kokeilu Kiasma Kivikossa, jossa kokoelmien kuratointia avattiin maallikkoyleisölle ja lähiön toimijat valitsivat teoksia omiin tiloihinsa näyttelyksi. Historiallisten museoiden puolelta voisi esimerkkinä olla Museum of London, joka aktiivisesti kerää omaa kokoelmaansa koskevaa tietoa yleisöltä. Pohjana näissä esimerkeissä on tiedon ja ideoiden jakaminen sekä asiantuntijuushierarkioiden uudelleenajattelu. Ihmisillä museoiden ulkopuolella on paljon arvokasta tietoa, jota museot eivät oikein osaa arvostaa ja ottaa käyttöön – koskee myös taidemuseoita. Tämä ei tarkoita taideammattilaisten erityisasiantuntemuksen syrjäyttämistä vaan että sen rinnalle avataan muita asiantuntemuksen alueita. Taidehan käsittelee monenlaisia asioita, joista ihmisillä on paljonkin kokemusta ja tietoa, jota voi yhdistää taiteen ’erityisyyteen’ taiteena.
Oppimisympäristökin on toki pohtimisen arvoinen asia. Sen suhteen on tärkeä muistaa, että ‘oppiminen’ käsitetään tässä hyvin laajasti, ei vain formaalisena, koulumaisena oppimisena, vaan liittyen kaikenlaiseen yksilön kehitykseen ja muutokseen. Englanninkielisessä museomaailmassa kävijöitä kutsutaan ihan luontevasti ‘oppijoiksi’ (learners), Suomessa se tuntuu vähän oudolta – ehkä juuri siksi, että mieleen nousee kuva ‘oppilaista’ jotka kuuliaisesti tankkaavat jotain muiden ennalta määrittelemää totuutta. Se ei tietenkään museossa pidä paikkaansa (eikä toivottavasti koulussakaan). Museossa oppimista on kaikenlainen oivallus, avartuminen ja muutos ajattelussa, suhtautumisessa maailmaan, itseen ja taiteeseen.
Se miten näiden oivallusten syntymistä tuetaan, onkin monimutkainen juttu… Osittain siihen liittyy ihan tiedon välittämistä, osittain omakohtaisen taidesuhteen tukemista jokaisen omista lähtökohdista käsin. Taiteen ammattilainen ei usein kaipaa mitään extraa, toiset taas vaativat paljonkin materiaalia ja rohkaisua oman suhteen tueksi.
Anni: Oppimisympäristö –ajattelu ei tosiaan sovellu ihan vaivatta varsinkaan taidemuseoympäristöön. Toki taidemuseoon voi tulla vaikkapa opiskelemaan taidesuuntauksia tai taiteilijanimiä, mutta mieluummin varmasti kaikki ajattelevat, että taiteen kokemisessa on ensisijaisesti kysymys jostakin muusta. Esimerkiksi juuri siitä, että taiteen kautta oivaltaa jotakin omasta itsestään. Taiteen kautta ja taiteen kanssa oppiminen on moniulotteinen prosessi jonka ”oppimistuloksia” on vaikea mitata. Ehkä nyt paljon puhutut taiteen hyvinvointivaikutukset voisivat olla yksi esimerkki tästä.
Kaija: Aivan, oppia taiteesta, taiteen kautta ja taiteen kanssa. Se miten oppimista yleensä ajatellaan, on todella yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Taiteen parissa tapahtuva oppiminen edistää ajatusta avoimesta, itseohjautuvasta, luovasta, kokeilevasta oppimisesta – ja irrottautuu suorituspainotteisesta, tulosohjatusta, arvosanoin arvioitavasta oppimisajatuksesta. Ken Robinson puhuu innostavasti oppimisen ja opettamisen yhteiskunnallisista merkityksistä (Robinson 2010).
Anni: Toisaalta jos mietitään näyttelysuunnittelua taidemuseoissa, onko muuttunut käsitys museoista heijastunut myös näyttelysuunnitteluun? Kenen oppimiskäsitystä, tai minkälaista oppimiskäsitystä taidenäyttelyt tänä päivänä viestittävät?
Kaija: Kyllä kai on pitkälti niin, että oppimiskäsityksiä ja oppimistyylejä pohtivat ennen kaikkea pedagogit, jotka sitten yrittävät ujuttaa näitä ajatuksia näyttelyihin. Esimerkiksi sitä, että vain pieni osa yleisöstä luontaisesti orientoituu teoksiin ja niitä koskevaan informaatioon verbaalis-analyyttisesti. Museon (sisältö)työntekijöistä taas hyvin suuri osa suhtautuu taiteeseen juuri näin (tätä on tutkittu) ja olettaa myös muiden tekevän samoin, ja niinpä taiteen katsomistilanne rakennetaan tukemaan juuri tätä tapaa. Sitten kun peda tuokin paikalle vaikka toiminnallisesti orientoituneen katsomistavan, se voi tuntua häiritsevältä. Ideaalitapauksessa kai näistä asioista keskusteltaisiin näyttelyryhmässä hyvissä ajoin, jotta eri toiminnat ja tarpeet voisi ottaa huomioon näyttelyn suunnittelussa ja rakentamisessa. Edelleen minusta kuratoriaalinen taiteen kohtaamisen dramatisoitu ideaalitilanne on yksi katsoja teoksen edessä seisomassa. Kuitenkin tiedämme, että suurin osa kävijöistä tulee näyttelyyn seurueessa, ja lisäksi että taidekokemus laajenee, kun siitä keskustelee muiden kanssa. Miksei siis pikemmin tueta tällaista vastaanottamisen tapaa ja tarjota tilaa ja tilaisuuksia rauhassa (istuen) katsella ja keskustella teosten läheisyydessä? Miten Avara museo -hankkeessa tällaisiin aspekteihin suhtaudutaan?
Anni: Minusta ongelmallista on erityisesti nykytaiteen museoiden yleisösuhteen kannalta on informaation määrällinen painottuminen ja ymmärtämisen korostaminen kokemuksellisuuden kustannuksella. Taiteilijoiden ajatukset teosten taustalla saattavat olla monimutkaisia viitteiden verkostoja, joista kuraattori on tehnyt oman kontekstiin sidotun tulkintansa, joita molempia pedagogin puolestaan täytyisi yrittää selventää yleisölle. Teokset eivät enää ikään kuin täydennykään katsomistilanteessa, dialogisessa suhteessa teoksen ja katsojan välillä, vaan oheismateriaaleja, tai ”manuaaleja” lukemalla. Tämä on tietenkin kärjistys, mutta tarkoitukseni on kiinnittää huomiota siihen, että tilanteessa oppimisympäristö-ajattelu korostuu. Taideteosten katsomisesta tulee aikamoista puurtamista.
Opastetut kierrokset, sekä yhdessä toisten ihmisten kanssa tehdyt kierrokset ovat hyviä siksi, että niissä elävälle dialogille avautuu mahdollisuus. Teokset ikään kuin toimivat impulsseina erilaisille keskusteluille ja ajatuksille, jotka voivat liikkua aika kaukanakin itse tarkasteltavana olevasta teoksesta.
Näyttelysuunnittelu usein todella palvelee mainitsemaasi verbaalis-analyyttistä katsomisen tapaa. En tiedä onko se lopulta edes sitä, mitä ns. taiteen asiantuntijayleisö todella haluaa. Minusta koko kuviossa on jotakin pielessä. Tuntuu että kontekstualisoinnista on tullut taiteen rasite, ja taide muuttuu saavuttamattomammaksi. Päinvastoin kuin tarkoitus olisi. Taiteen kontekstien ym. pohtiminen on tietenkin kiinnostavaa ja merkittävää, mutta on valitettavaa jos siitä tulee ensisijaista ja itseisarvoista sielläkin missä sitä ei oikeastaan tarvittaisi, tai paikoissa jossa se tuntuu päälle liimatulta. No, asiat eivät koskaan tietenkään ole näin yksinkertaisia, ja samaan aikaan voisi kertoa monia vastakkaisia esimerkkejä. Koetan vain kuvata omaa tuntemustani nykytaiteesta tällä hetkellä. Sikäli puhe ns. pedagogisesta käänteestä tuntuu jollain tavalla relevantilta, että taide mielletään yhä enemmän eräänlaiseksi pedagogisuuden lajiksi jo sinällään, joskin melkoisen salatieteen muodossa.
Pedagogiikan lähtökohtana on usein valmis paketti jota ryhdytään avaamaan. Hankala tilanne on erityisesti silloin, jos peda joutuu tulemaan mukaan vasta siinä vaiheessa, kun näyttely on jo ripustamista vaille valmis. Tai pahimmillaan vasta ripustuksen jälkeen. Osa pedan toiminnasta on näkyvää, mutta samalla se saattaa olla aika voimatonta näiden varsinaisten isojen kysymysten edessä. Siis sen, kuinka ja millaista näyttely-ajattelua pitäisi toteuttaa ja kenen lähtökohdista, ja millä tavoin yleisö voitaisiin tehdä osalliseksi sisällöistä.
Kaija: Osin jaan tuon huomion puurtamisesta. Toisaalta mietin, miksi olemme niin tunnollisia, että jok’ikinen teksti on pakko lukea; miksei vaan jätetä lukematta, jos ei kiinnosta, eihän se ole itseltä mitenkään pois ja ehkä joku toinen siitä tekstistä ilahtuu. Tunnollisuus tulee esiin myös siinä, että kävijät haluavat nähdä jokaisen teoksen ja kun niitä on paljon, uupuvat. Info-ähkyä lisää se, että museoissa on paljon erilaista oheisaineistoa: on tiedottavaa (näyttelyesite yms.), on ohjaavaa (opasteita), on pedagogista (esim. opasvihkonen), on kuraattoritekstiä (luettelo). Ja saleja ja teoksia on paljon. Museoväsymys iskee… On jotenkin vaikea tyytyä vain muutamaan teokseen kerrallaan – toki helpottaisi, jos sisäänpääsy olisi ilmainen, niin voisi helposti tulla usein.
Minusta on kyllä vähän hassua, että pedaa syytetään liian tekstin tunkemisesta, kun se kuitenkin on niin pieni osa pedatoimintaa, ja nimenomaan peda tuo tekstin rinnalle kaikkea muuta kokemisen tapaa. Mutta ehkä tässä on taas se tilanne, että se ”kaikki muu” on suurelle osalle tuntematonta, tai ainakin suurelle osalle ammattiyleisöistä…
Anni: Varmasti syy tähän tunnollisuuteen on koulujärjestelmässämme. Olemme oppineet että esillä oleva informaatio on tarpeellista ja hyödyllistä ja se kuuluisi lukea. Tosin sekin on todettu kävijätutkimuksissa, että todellisuudessa ihmiset lukevat vain murto-osan näyttelyteksteistä. Tietenkään kaikkia teoksiakaan ei tarkastella samalla intensiteetillä. Ihmisten on ehkä silti vaikea orientoitua ajattelemaan, että he voivat hyvällä omalla tunnolla olla valikoivia katsojia. Tietysti on se niinkin, että jos aina keskittyy vain siihen mistä jo valmiiksi tykkää, ei uusille kokemuksille avaudu tilaisuuksia. Itseohjautuvuus edellyttää motivaatiota ja ns. vastuuta katsojalta, että hän uskaltaa ja jaksaa tutkia näyttelyä, etsiä merkityksiä ja haastaa itseään taiteen kokijana.
Tekstit kiinnittävät varmaan eniten huomiota, koska ne ovat (kiinteä) visuaalinen elementti näyttelyssä, samoin kuin erilaiset vuorovaikutteiset osiot tietenkin. Muu peda-toiminta on usein vähemmän näkyvää, ja koetaan luultavasti vähemmän osaksi itse näyttelyä.
Anni: Entä mikä oppimiskäsitys omasta mielestäsi parhaiten soveltuu taidemuseopedagogiikan lähtökohdaksi? Joudutaanko soveltamaan monia eri lähtökohtia yhtä aikaa?”
Kaija: Kyllä, eräänlainen pluralismi ja valinnaisuus menetelmissä ja toiminnoissa olisi ideaali. Mutta eihän yksi museo tai yksi museolehtori mitenkään pysty kaikkea ja kaikkia ottamaan huomioon. Siksi olisikin hyvä joka museolla olla linjaus siitä, mitä pedalla juuri siinä museossa tarkoitetaan ja mihin keskitytään (ks. Pedaali ry:n ohjeistus peda-missiosta). Ja sitten siitä voisi tarvittaessa poiketa…
Hyvä museopedagogiikka mielestäni lisäksi jättää tilaa ristiriidoille ja epätäydellisyydelle. Parhaimmillaan se haastaisi myös kävijöitä pohtimaan tätä metatasoa ja taiteeseen osallistumisen eri ulottuvuuksia. Pedagogiikan mahdollisuudet toimia kriittisenä käytäntönä ovat kuitenkin rajalliset, lähinnä institutionaalisten
paineiden vuoksi (tästä kirjoittaa Carmen Mörsch valaisevasti Kasselin Documentan pedasta).
Anni: Niin, peda tosiaan joutuu tukemaan instituutionsa linjaa ja ajattelua. Parhaiten pedagogi tietenkin onnistuu silloin, kun hän vilpittömästi itsekin uskoo näyttelyyn, ja on siitä itse innoissaan.
Tietenkin on pakko koettaa hakea kaikista näyttelyistä positiivisia puolia ja vaientaa sisäinen taidekriitikkonsa silloin kun toimii pedagogin roolissa. Olisi aika vaikea selittää yleisölle, että joo minustakaan tämä näyttely ei ole kovin hyvin onnistunut, yrittäen samalla vakuuttaa heitä siitä, että hyviä ja kokemisen arvoisia näyttelyjä silti on olemassa, ja huonostakin voi saada tärkeitä kokemuksia. Silti kamalimmalta minusta tuntuu puolustaa sellaista, mistä tuntee olevansa kriittisen yleisön kanssa samaa mieltä. Voiko pedagogi olla rehellinen tai puhua omalla äänellään? Onko hän aina väistämättä instituution ääni? Millä tavoin tämä toimiminen kriittisenä käytäntönä voisi toteutua?
Kaija: En oikein osaa ajatella ”yleisö vastaan näyttely” –asetelmaa, jossa pedagogin pitäisi valita puolensa. Sen sijaan tulee kyllä mieleen jokunen näyttely, josta itse en ole pitänyt – mutta yleisö on, tai ainakin osa siitä. Tavallaanhan se on hieno tilanne: silloin voi oppia yleisöltä, kuunnella mitä he näyttelystä saavat. Pidemmän päälle kyllä tilanne, jossa ei voi seisoa ohjelmiston takana, on tietysti kestämätön. Silloin pitää alkaa katsella muita töitä.
Tarkoitin ehkä kuitenkin lähinnä sellaista kriittisyyttä, jossa peda tarkastelee yhdessä yleisön kanssa taidetta ja taideinstituutiota ja sen rakenteita, siis myös pedaa. Mainitsemassani Documentassa sitä toteutettiin opastetuilla kierroksilla, jotka rakentuivat kunkin vetäjän omaksi tutkimusprojektiksi. Kierroksilla pohdittiin mm. tiedonmuodostuksen rakenteita tai tehtiin kokeiluja siitä, miten oppaan sukupuoli, ikä tai etnisyys vaikuttavat viestiin ja sen vastaanottoon. Aiheena kaikilla oli kuitenkin esillä oleva taide.
Anni: ”Yleisö vastaan näyttely” tilanteita kuitenkin varmaan tulee vastaan kaikille jotka opastavat ja ovat vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, joskin ilmaisusi on aika raju.
Kaija: …tämä oli oikeastaan kiteytys siitä, mitä ymmärsin sinun tarkoittavan!
Anni: Voisiko mieluummin sanoa, että ainakin silloin tällöin yleisön (ei siis vain esimerkiksi kriitikoiden tai asiantuntijoiden) näyttelyyn kohdistama kritiikki on ihan perusteltua, jolloin museopedagogilla voi olla ratkaistavanaan tilanne, miten asiaa käsittelisi rakentavasti.
Taidetta vähän tunteva yleisö tosin usein kritisoi tyypillisimmillään yhä edelleen esimerkiksi sitä että teos ei näytä vaatineen taitoa toteuttamisessa, tai että kuka vain olisi voinut keksiä tuollaisen idean. Silloin keskustelua on viisainta avata toiseen suuntaan, ja ohjaamalla huomiota teoksen muihin ominaisuuksiin tuoda esiin myös esillä olevaan taiteeseen liittyvää tietoa, ja perusteluja miksi taiteilija on toteuttanut teoksensa juuri noin. Vaikkapa sen että teoksen taustalla on taidekäsitys jossa esimerkiksi huonosti maalaaminen voi olla tahallista ja sillä tavoitellaan tiettyjä asioita ja niin edelleen. Kuitenkin samaan aikaan voi itsestä tuntua, että kyseinen teos ei näistä perusteluista huolimatta oikein kohoa siivilleen, että se ei silti ole parhaita alueensa edustajia. Toki teos voi tästä huolimatta olla tarkastelun kohteena antoisa, herättää hyvää keskustelua tai koskettaa toista ihmistä jos itseä ei kosketakaan.
Tarkoitan tällä, että vaikka näyttelyjen ja yksittäisten teosten taustalla on perustelut sille, miksi ne ovat juuri sellaisia kuin ovat, ja ideat ja konsepti voivat olla todella mielenkiintoisia, aina lopputulos ei vaan kanna. Lisäksi taidemaailmassa on omat valtapelinsä, joista taidemuseot eivät ole täysin erillään, ja jotka vaikuttavat ainakin jollakin tavalla siihen millainen taide ja ketkä taiteilijat ja kuraattorit kiertävät maailman museoita. Useimmiten tällaisia asioita ei kuitenkaan jaeta yleisölle. Mutta ehkä pitäisi? Olisiko läpinäkyvyys ja avoimuus lopulta parempi sen kannalta miten yleisö haluaa olla osallisena taiteen kentällä?
Kaija: Muun muassa juuri tätä tarkoittaa tuo peda kriittisenä käytäntönä: eräänlaista meta-käsittelyä, jossa puhutaan ei pelkästään taiteesta vaan myös siitä, miten jokin tulee ’taiteeksi’ ja joku ’taiteilijaksi’ ja miten museo ja muu välittäjätaso toimii. Kiasma pedan pikku julkaisussa Nykytaide omaksi löytyy otsikolla ”Peda välittää” joskus lyhyesti kirjoittamani tiivistys siitä mitä peda käsitykseni mukaan museossa tekee: yhtenä osana on (oman kokemuksen tukemisen ja tiedon välittämisen lisäksi) itse museoympäristön tarkastelu.
Anni: Pedagogiikka kriittisenä käytäntönä on innostava lähtökohta. Yleisellä tasolla näitä asioita tietenkin tulee käsitelleeksi esimerkiksi opastaessaan. Tämä vie taas miettimään sitä että kuraattori – peda – suhteeseen liittyy taiteen ja taideinstituution (museon) merkitysten tuottamisen ja määrittelyvallan kysymyksiä, mihin yleisön mukaan ottaminen tuo vielä lisää ulottuvuuksia.
Tästä tulee myös mieleeni, että sen pohtiminen miten joku tulee taiteeksi, pitää sisällään mahdollisuuden käsitellä yleisöjen ja yksittäisten kävijöiden kanssa, myös sitä tuleeko jokin teos hänen tai heidän kokemuksessaan taiteeksi, ja jos ei/kyllä niin miksi. Siis tarkastella kysymystä muutenkin kuin vain taideinstituution, taiteen diskurssien (määrittelyvallan) tasolla. Ja näin siirtää myös pohdintoja teoksen ymmärtämisestä sitä tarkastelevaan ihmiseen ja hänen tuntemuksiinsa. Ja pohtia näitä yhdessä toisten kanssa.
Luettavaa:
Leadbeater, Charles (2009) The Art of With. Cornerhouse.
Ladattavissa
Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry, kotisivut
Mörsch, Carmen ed.: “Documenta 12 Education. Between critical practice and visitor services. Results of a research project”.
Raitmaa, Minna (toim.) Nykytaide omaksi
Robinson, Ken (2010) RSA Animate – Changing Education Paradigms
Katsottavissa YouTubessa
Avara museo –hankkeen blogi
Porin taidemuseon KoeTILA! näyttelyn tiedote