Saara Hacklin 19.2.2013
Osallistuin tovi sitten Kuvataideakatemiassa järjestettyyn Art Criticism Online tilaisuuteen. Aiheena oli verkossa ilmestyvän taidekritiikin tila Pohjoismaissa ja Virossa. Virolaisen Artishok lehden Liisa Kaljula oli ensimmäinen meistä, joka viittasi Alix Rulen ja David Levinen esseeseen ”International Art English”. Artikkelissa analysoitiin e-fluxissa julkaistuja näyttelytiedotteita – analyysin perusteella tutkijat pystyivät kertomaan, miten kansainvälinen taidepuhe rakentuu. IAE artikkeli ja sitä kommentoinut Andy Beckettin Guardianin kolumni ”A user’s guide to artspeak” ovat levinneet vilkkaasti sosiaalisessa mediassa.
IAE:n aakkoset
Rule ja Levine tutkivat tiedotteiden rakenteita ja sanastoa. Heidän mukaansa näille teksteille on tyypillistä muun muassa pitkät, polveilevat lauseet. Tiedotteiden kieli vaikuttaa huonosti käännetyltä ranskalta. Tässä syyttävä sormi osoittaa amerikkalaiseen October-lehteen, joka on kirjoittajien mukaan tuonut angloamerikkalaiseen keskusteluun ranskalaisen poststrukturalismin ja sen myötä ranskan lauserakenteen ja sanaston. Artikkelissa visioidaan, miten galleriaharjoittelijat ympäri maailman matkivat tätä huonoa englantia synnyttäen entisestään huonontuvan taidepuheen ketjun. Artikkeli tuo esiin englannin ylivallan – paras kielikorva taide-englannille on natiivipuhujilla. Levine ja Rule kommentoivat myös pohjoismaista kielenkäyttöä:
”Scandinavian IAE, on the other hand, tends to be lousy. Presumably its writers are hampered by false confidence—with their complacent non-native fluency in English, they have no ear for IAE.”
Rulen ja Levinen artikkelin johtopäätös on, että taidepuheen tarkoitus on ennen kaikkea erottautumisessa: kansainvälistä taide-englantia on osattava, jos haluaa osoittaa kuuluvansa taidemaailman sisäpiiriin. Valitettavasti sitä osaamattomalle puhe kuulostaa munkkilatinalta.
Myös The Independentin Christina Patterson on kirjoittanut hiljan samasta aiheesta kolumnissaan ”Why it’s time for galleries to dump the jargon”. Patterson ironisoi kieltä, jota taidemaailmassa edelleen käytetään. Miksi pitää puhua kokeellisesta kongressista eikä tapahtumasta, tai käsitteestä idean sijaan, hän kysyy. Taidepuheen kyseenalaistaminen on tuttua myös Suomessa. Helsingin Sanomat käsitteli aihetta muutama vuosi sitten artikkelissa, jossa mm. analysoitiin tiedotetekstejä ja pyrittiin selkokielistämään niitä (”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”, HS 7.9.2010).
On helppo tervehtiä puheenvuoroa taidejargonista vapauttavana, ellei hilpeänä. Taidemaailman toimijat voivat tuntea itsensä yhtä aikaa sekä sisäpiiriläiseksi että kriittisiksi paremmin tietäjiksi. Kuka ei ole joskus pyöritellyt silmiään törmätessään erityisen kryptiseen tai pompöösiin tiedotteeseen? Jos olet säästynyt taidepuheelta, niin krumeluurisen tiedotetekstin kirjoittamista voi harjoitella esimerkiksi tarttumalla Raymond Queneaun Tyyliharjoituksiin (1947) ja kokeilemalla yhdistää sieltä eri tyylejä. Suosittelen ainakin lukuja Kahdentaen, Metaforisesti, Takakansiteksti, Filosofisesti, Svetisismejä ja Hienosteleva.
Vakavasti puhuen: koko taidemaailmalle tekisi varmasti hyvää, jos kiinnostus kielenhuoltoon kasvaisi ja ontto mainospuhe – IAE artikkelin kirjoittajien materiaalina olivat nimenomaan näyttelytiedotteet – vähenisi. Kuten Kunstkritikk lehden Jonas Ekeberg totesi Kuvataideakatemian tilaisuudessa IAE artikkelista: ”Loistava kirjoitus, kaikkien pitäisi lukea se.” Avaimia parempaan kirjoittamiseen onkin ehtinyt julkaisemaan mm. IdeasTap-sivusto. Sen ”Five Common Mistakes: Artspeak” vinkkilistauksessa erityishuomioita saavat ainakin sanavalinnat (vältä hittisanoja) ja viittaukset (älä rinnasta itseäsi koko taidehistorian kaanoniin).
EVVK – kenen ongelma jargon on?
Taidepuheella tarkoitetaan usein kaikkea mahdollista taiteeseen liittyvää puhetta. Eri tekstityyppejä, niiden kirjoittajia ja teksteille kuviteltuja lukijoita on kuitenkin valtava määrä. Ammattilainen voi kohauttaa huvittuneena olkapäitään turhan kikkailevaksi kokemansa tiedotteen äärellä. Sama teksti voi saada harrastajan tuntemaan itsensä torjutuksi – tai sitten hän vain marssii tekstin ohi suoraan teoksen luo. IAE-artikkelin kohteena on tietyntyyppinen kirjoittaminen. Kuten Liisa Kaljula totesi, ”IAE ei kritisoi teoreettista kirjoittamista vaan pseudoteoreettista kirjoittamista.”
Tämä ero on tärkeä muistaa. Oma huolenaiheeni onkin, että rajat hämärtyvät ja hyökkäys taidepuhetta kohtaan muuttuu ylipäätään hyökkäykseksi kaikkea vaikeaa ja hidasta kohtaan. Aikana, jona ajatuksen pituussuositus on yksi twiitti eli 140 merkkiä, mutkikas ja moniselitteinen on vaikeuksissa.
Taidepuheessa on kyse monisyisestä ongelmasta. Käytännössä kysymys on siitä, osaammeko erottaa kohdan, jossa kieli muuttuu turhaksi kuorrutukseksi, kirjoittajan oman aseman pönkittämiseksi ja tietämättömien lukijoiden torjunnaksi ja toisaalta sen, milloin kieli koskettelee oikeita asioita niiden vaatimalla tarkkuudella? Laajassa mielessä kyse on siitä, miten ymmärrämme kielen ja taiteen suhteen tai kielen ja sen rajat.
Vaikka löysä kirjoittaminen ja lukijan sumuttaminen tarpeettoman vaikealla sanastolla on pääsääntöisesti raivostuttavaa, on mielestäni silti tärkeää puolustaa taiteesta kirjoittamisen ilmaisuvapautta. Joskus tarkkuus tarkoittaa vaikeaa. Aina näin ei ole. Negatiivisimmillaan selkokielisyyden vaatimus voi kuitenkin peittää alleen sellaista moniselitteisyyttä ja hitautta, jota ei voi ilmaista kuin …moniselitteisesti ja hitaasti.
En sano tätä puolustaakseni ”onko tukka hyvin, näkyykö kello?” -tiedotteita, vaan sen takia, että uskon taiteessa olevan jotain, jonka kyky haastaa katsojaa on itsessään arvokasta. Taiteeseen kuuluu – parhaimmillaan? – sen kyky paeta katsojan otetta ja koetella ymmärryksen rajoja. Tämä ulottuu myös kieleen. Taiteesta kirjoittamiseen ei ole vain yhtä tapaa. Queneaun Tyyliharjoituksissa tarina on kerrottu 99:llä eri tavalla. Toivottavasti emme elä aikaa, joka hyväksyy vain Takakansitekstin tai Loogisen analyysin.
Mutta kenen ongelma taidepuhe oikeastaan on ja miksi pitäisi olla huolestunut siihen liittyvästä keskustelusta? Art Criticism Online seminaariin osallistuneen tanskalaisen Kunsten.nu -lehden toimittajan Matthias Hvass Borello kiinnitti puheenvuorossaan huomion siihen, miten tänä aikana ”…taiteen vastaanotto on usein kritiikitöntä ja nopeaa, galleriat ovat iloisia, jos jaamme vaikkapa avajaiskuvan Facebook-sivuillamme. Ammattimainen taidekritiikki haastaa tämän oman aikamme ”jakamiskulttuurin” kritiikittömän asenteen.” Ehkä huonoon taidepuheeseen voisi vastata taidepuheella – tekemällä sitä paremmin, enemmän ja tarkemmin?
Viitteet:
Janne Vanhasen raportti Art Criticism Online -tapahtumasta
International Art English Triple Canopyssa
Virolainen Artishok-lehti ja IAE
Guardianin artikkeli taidepuheesta
The Independentin kolumin jargonista
IdeasTap-sivuston vinkit parempaan taidekirjoittamiseen