Jean-Paul Sartre: Suljetut ovet. Järvenpään teatteri. Suomennos Marja Rankkala. Ohjaus ja sovitus Kalle Tahkolahti. Rooleissa Mari Ala-Nikkola, Essi Kanerva, Simo Kuusterä ja Ville Mustonen.
Nykyisessä kaupallistuneessa taidemaailmassa sitä unohtaa helposti itsekin, että hienoin taide syntyy puhtaasta intohimosta. Tai sen, että hyvää teatteria tehdään myös laitosteattereiden ulkopuolella. Tosiaankin, vaikuttavimmat kokemukset löytyvät usein sieltä, mistä niitä ei osaa etsiä.
Yksi tällainen paikka löytyy Järvenpää-talon kellarista. Siellä sai 10.9. ensi-iltansa Järvenpään teatterin off-tuotantona tehty versio Jean-Paul Sartren näytelmästä Suljetut ovet (Huis clos, 1944), jonka toteutumisessa on aimo annos Daavidia ja Goljatia. Ensi-illassa näytelmän ohjaaja, Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjausta opiskeleva Kalle Tahkolahti kertoi saaneensa noin vuosi sitten hullun idean, että haluaisi joskus toteuttaa oman tulkintansa Sartren näytelmästä, muttei uskonut sen olevan mahdollista vielä moneen vuoteen. Ilman tutkintoa, seuruetta ja vetävää näytelmää on epäilemättä vaikea saada useimman teatterin ovea auki. Intohimolla pääsee kuitenkin näemmä pitkälle, ja nyt lopputulos on nähtävissä Järvenpään teatterissa.
Produktio on kokonaisuudessaan viiden parikymppisen teatterintekijän yhteistyön tulos, ja on vaikea käsittää millaisen määrän työtä, vastuuta ja uskallusta ryhmältä on vaadittu, että he ovat saanet työnsä valmiiksi. Tekijöiden ilmeistä päätellen he eivät ensi-illassa käsittäneet vielä itsekään, mitä olivat saaneet aikaiseksi.
Näytelmävalinta ei ole kaikkein helpoin. Suljetut ovet on pääpiirteissään koko Sartren eksistentialismi tiivistettynä kaksituntiseen näytelmään. Teos kertoo kolmesta vastikään kuolleesta syntisestä – pelkurimaisesta Garconista, häikäilemättömästä viettelijätär Inèsistä ja lapsenmurhaaja Estellestä – jotka päätyvät helvetissä samaan suljettuun huoneeseen. Ei ikkunoita, ei peilejä, ei pakotietä, ei tulevaisuutta. Henkilöt odottavat helvetin olevan tulikiveä ja kidutusta, mutta oikeaksi helvetiksi paljastuu toinen ihminen: ikuisuus toisen arvostelevan katseen alla ilman mahdollisuutta valintaan tai kääntymykseen, ilman mahdollisuutta aloittaa alusta ja nähdä menneet vain takanapäin, se on kaikkein pahinta kidutusta, suurin ”ei” mitä ihmiselle voi sanoa.
Mitä meille jää, jos meiltä otetaan pois tulevaisuus ja kuolema – ne ainoat asiat, jotka ovat aidosti meidän omamme? Sartre oli lukenut Heideggerinsa ja tiesi, että elämä ilman kuolemaa ei ole elämää ensinkään: vasta kuoleman varjossa elämästä tulee jotain ainutlaatuista, jotain, jolla on merkitystä. Elämä on elämää vain keskeneräisenä. Ihminen on aina menossa kohti sitä, mitä hän ei vielä ole, aina toinen jalka jo haudassa, ja vasta edessä odottava tyhjyys mahdollistaa valinnan ja aidon vapauden. Näytelmä kysyy, mitä ihmisestä jää, jos hänet ajetaan umpikujaan ja jos ainoa jäljellä oleva peili on toisen ihmisen arvosteleva silmä? Näytelmä tiivistyy Sartren kuuluisaan viisauteen: l’enfer, c’est les Autres – helvetti on toiset ihmiset.
Mutta niin voimakas kuin Sartren teksti onkin, harva asia olisi ollut yhtä helppoa kuin laimentaa se pelkäksi kolmen puhuvan pään kaksituntiseksi höpinäksi, jota Sartre ei olisi itsekään jaksanut kuunnella. Tahkolahti on viisaasti välttänyt tämän sudenkuopan ja lähtenyt tekemään pitkälti fyysistä teatteria: näyttämöllä tapahtuu koko ajan jotain, joku liikkuu aina, rytmitys osuu nappiin ja puhe herää henkiin, muuttuu lihaksi. Tahkolahden ohjaus on yllättävän varmaotteista ja vakuuttavaa.
Teoksen potentiaali on käytetty esityksessä tehokkaasti hyödyksi. Näyttämö on todella ahdas, ja katsojat ovat käytännössä ahdettu samaan suljettuun huoneeseen kuin näytelmän hahmot. Lavasteet on sijoitettu jännittävästi näyttämölle kuin kivet kuuluisassa Ry?an-jin puutarhassa: niiden vuoksi joku näyttelijöistä on aina selin katsojiin, eikä kaikkien kasvoja voi nähdä kerralla. Raja katsomon ja näyttämön välillä on häilyvä, ja katsojan on pakko ottaa osaa tapahtumiin. Hengähdystaukoa ei suoda edes väliajalla, jonka käsitteellisyys tuottaa teoreetikossa hilpeyttä, mutta ahdistanee tavallista katsojaa – huone on ja pysyy suljettuna väliajallakin. Näin esitys pitää otteessaan joka hetki: katsojalle ei anneta mahdollisuutta olla pelkkä sivustaseuraaja, vaan hänestä tehdään compagnon de miséres, kanssakärsijä.
Näyttelijätyö vakuuttaa. Varsinkin kolmella pääosan esittäjillä on ollut valtava määrä tekstiä opeteltavanaan – näytelmä on loppujen lopuksi lähes 50 sivua pitkä dialogi kolmen ihmisen välillä – enkä silti huomannut missään vaiheessa epäröintiä, takeltelua tai sanoihin kompurointia. Ville Mustonen tekee teknisesti vaikuttavaa työtä pelkurimaisuutensa kanssa kamppailevana Garconina, joskin paikkapaikoin hahmoa vaivaa lievä hengettömyys.
Mari Ala-Nikkolan maailmaa halveksiva Inès on hahmoista selkeästi voimakkain, ja Ala-Nikkola tekeekin hahmoa koko olemuksellaan – roolityö on intensiivistä, ja ote hahmosta on niinkin vahva, että näyttelijä päästää Inèsin ulkokuoren säröilemään vasta näytelmän loppupuolella, ehkä hieman liian myöhään. Essi Kanerva esittää vaikuttavan moniulotteisesti nuorta Estelleä, jonka pää on samalla täynnä ilmaa ja elämänviisautta: Kanervan roolityö on paikoin hulvattoman hauskaa ja paikoin niin haurasta ja aitoa, että hänestä on vaikea saada silmiään irti vaikka katsominen välillä sattuu. Simo Kuusterä tuo näytelmään tarvittavaa huumoria ilmeettömänä ja silmiään räpäyttämättömänä Palvelijana.
Olisi tietysti liian ankaraa arvioida Suljettuja ovia ammattilaisteatterin kriteereillä, sillä se on vasta tulevien ammattilaisten teatteria. Siksi ei ole moite, vaan kohteliaisuus sanoa, että jos katsotaan läpi sormien ensi-illan pienet tekniset ongelmat ja roolityöskentelyn ajoittainen haparointi, ammattilaisteatteri ei tästä ole kovin kaukana. On olemassa suljettuja ovia, ja on olemassa niitä, joita ei ehkä itse vain tajua aukaista: Järvenpään teatterin ovi on juuri näitä viimeksi mainittuja.