Timo Pullinen 13.10.2011
“TAIVAS ON TÄÄLLÄ TÄNÄÄN”, Tellervo Viitaniemi Galleria Alkovi 16.10.2011 asti (24/7 h).
Galleria Alkovi on valaistu ikkuna Fleminginkadun ja Helsingin kadun risteyksessä. Kulmaus on levennetty pieni aukio, jossa Heikki Hursti jakaa leipää pari kolme kertaa viikossa. Kiinteistön omistavat asukkaat ovat olleet häätämässa jonotoimintaa pois talosta, mutta ainakin avajaispäivänä perjantaina (30.9.) lepää jaettiin ja laulu ja soitto soi. Toisella seinustalla sijaitsee riippumaton apteekki ja aivan keskella kököttää nakkikioski, joka palvelee vilkaammin yöaikaan.
Tellervo Viitaniemi on nuori taiteija, joka on vaikuttanut mm. Tampereella ”Mustan talon” aktivistina ja sinnittäjänä. Alkoviin hän on painanut 40 palasta serigrafian ja koostanut kuin periksiantamaton verkonpunoja harsoisen kuvan 1930-luvun leipäjonosta Helsingin Kalliossa (jossain linjojen seutuvilla).
Saumakohdat antavat kerroksellisuuden tunnun ja omalla tavallaan kertovat vaivasta ja kestämisestä. Maailma hajoaa kohta palasiksi, mutta meillä on kuitenkin yhteinen näkökulmamme. Meidät voi nahdä, vaikka me emme vielä näe. Jonottajat ovat talvivaatteissa ja heistä valtaosa naisia ja lapsia. Taustalla näkyy muutama (työtön?) mieskin. On kolea talvinen arki ja nälän voi tuntea paksun kankaan alla, mieli on kuitenkin suunnattu huomiseen ja se tulee pienempinäkin annoksina. Sukupolvien sinnikkyys on vielä päät ja niskat pystyssä vaikka aikaa vastaan.
Taivas on täällä tänään
Olla rohkeudesta raskas on keventää ilmaisua ja synnyttää uskallusta, lapsia, laulua, poimuja jne. tähän hämäryyteen. Eli sanalla sanoen MONUMENTTI leipäjonolle, nälälle, ajan sykkeelle: ajatus saa ikään kuin lihaa ympärilleen ja verenmaun suuhun – pureminen lipeää ja haava tulee huuleen.
Ero esim. Christian Boltanskin myttyyn menneiden unelmien monumenttiin on sähkölamppujen valon ero Viitaniemen valoon, joka on nälän pauhaavassa kielessä ja täällä taivaan verkossa. Boltanski punoo järjen sisäisen puutteen traagiseksi muuriksi, jossa lamput tuikkivat unelmia ihmislasten silmissä – Viitaniemellä muuri on tyyntynyt jonoksi, harsoksi, ikuiseksi niveleksi. Historian ja rakenteiden taivas laskeutuu alas kadulle, materian harsolle, nöyristyy ja tuulee mutkalle – ja siinä kulmauksessa sen sopii taivastaa.
Jonottajien kasvoilla näkyy ”nykyhetken tunnistettavuus, menneen hetken totuudellisuus”; näin ehkä jatkuvuus työntää viisaan päänsä historiaan. Ehkä menneiden sukupolvien ja nykyhetken kanssa vallitsee jokin ”salainen sopimus” (Benjamin). Viitaniemen teos osoittaa tuoreen leivän lämpöön, eikä valaise vain menneiden jalkakäytävien kivistä huntua.
Kuva voi kypsyttää ja lämmittää suonta, jos taivastaminen tuntuu vieraannuttavalta ja viimaiselta. Ajan kohdallinen vasara antaa palasille paikan ja lapsille tiedon, mihin suuntaan jono kulkee. Se on näkyvissä siellä missä kuva ei tyrkytä itseään, vaan kielii käänteiden kertomusta. Kuin surun harso yhtä aikaa peittää menneen tapahtuman jälkiä, se kääntää uuden sivun, joka on vielä koskematon ja ilman muuta syytä kuin itsensä.
Kirjoittaja on esitystaiteen katsomoissa mukana kulkenut, filosofiaa opiskellut ja edelleen vakavasti harrastava riippumaton ‘hereilläsinnittelijä’.