Teksti: Saara Heikinheimo 27.4.2016
Kuvat: Hämeenlinnan taidemuseo
Hämeenlinnan taidemuseossa on vielä vähän aikaa esillä näkemisen arvoinen näyttely. Ilari Hautamäki (s. 1983), Sami Havia (s. 1982), Kati Lehtonen (s. 1979) ja Kim Somervuori (s. 1975) lukeutuvat nuoren polven taiteilijoihin, joiden teoksia nähdään nyt kootusti kahdessa kerroksessa. Mukana on aivan uusia ja myös vähän vanhempia teoksia. Asetelma on sinänsä herkullinen ja tarjoaa oivallisen tilaisuuden neljän kiinnostavan taiteilijan tuotantoon tutustumiseen tai entisestään syventymiseen. Asteittain temaattinen ripustus johdattelee katsojaa juuri sopivasti jättäen kuitenkin rutkasti pohtimisen vapautta. Kuraattorina toimii Veikko Halmetoja. Olen lähtökohtaisesti samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että ajankohtaisia, nuoria taiteilijoita toivoisi näkevän rohkeasti kuratoiduissa museonäyttelyissä enemmänkin. Hienoa, että Hämeenlinnan taidemuseo on tarttunut tilaisuuteen ja tarjonnut tämän mahdollisuuden taiteilijoille, mutta myös katsojille.
Neljä erilaista taiteilijaa, joista jokaisen teokset ansaitsevat katsojan huomion. Ilari Hautamäki (s. 1983) maalaa abstraktiin ekspressionismiin viitaten ja rikkoo esittävyyttä valumilla ja roiskeilla. Hän pelaa kontrasteilla ja siveltimenjälki on vuoroin laveaa, vuoroin tarkkaa, lähes piirrosmaista. Muutaman vuoden takaisissa teoksissa toistuvat maastokuviot, tietokonepelien kentät ja geometriset kuviot, jotka leikkaavat kankaan pintaa välillä lähes tylysti. Nyt taiteilijaan tuntuu tarttuneen ajan hengen mukaisesti jonkinlainen vihervillitys ja viherkasvit, köynnökset sekä kukka-asetelmat ovat uusien teosten aiheina. Hautamäki on siinä mielessä koloristi, että hän tuntuu usein välittävän väristä enemmän kuin muodosta.
Sami Havia (s. 1982) käyttää niin ikään erilaisia pintoja ja vastakohtia tehokeinoina, mutta rohkeammin ja selkeämmin kuin Hautamäki. Havia on ennen kaikkea detaljiikkaan uppoutuva piirtäjä, joka poimii vaikutteensa muun muassa sarjakuvista. Hän yhdistää reippaasti esimerkiksi öljyväriä, akryylimaalia, mustetta ja vahaliitua saaden aikaan usein pyörryttävän tiiviitä kokonaisuuksia, välillä jopa liiankin täyteenpakattuja. Yksityiskohtien runsaus ja kuva-aiheiden ja tekniikoiden päällekkäisyys on pitkään ollut Havian tavaramerkki. Näyttelyssä on esillä myös sarja uusia suurikokoisia teoksia, joissa värienkäyttö on hillitympää ja sommitelmallisestikin ne ovat saaneet rakennetta. Toivottavasti Havialle ominainen ironiseen sävyyn kallistuva leikkisyys säilyy matkan varrella.
Kati Lehtonen (s. 1979) on nykyajan pointillisti. Niukan väripaletin sävyissä väreilevät teokset koostuvat lukemattomista pisteistä tai ruuduista, joita taiteilija piirtää tai maalaa yksitellen. Japanilaisen Yayou Kusamankin pistetöille sukua olevat Lehtosen teokset tarvitsevat ympärilleen rauhaa. Niissä korostuu Haviankin teoksia paremmin etäisyyksien merkitys: läheltä katsottuna tiheä pistemeri tai ruudukko näyttäytyy kaukaa katsottuna elegisena maisemana tai sen osana. Kim Somervuori (s. 1975) on eräänlainen nykyromantikko, joka hyödyntää fragmentaarisuutta konkreettisellakin tavalla ja liikkuu suvereenisti kollaasin, installaation, maalauksen ja piirtämisen välimaastossa. Materiaalivalinnat ovat merkityksellisiä ja kertovat osia teosten tarinoista, jotka ovat elämänmakuisia ja henkilökohtaisia. Somervuoren teoksissa on tiettyä raakuutta, mutta myös tinkimättömyyttä ja jotain peruuttamatonta. Nähtyäni puolen vuoden sisään kaksi saksalaisen Anselm Kieferin retrospektiiviä en voi välttyä rinnastukselta.
Halmetoja on omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuratoinnissaan konstailemattomuuteen. Hän aaltoilee linjakkaan modernistisen ripustuksen ja vapaamman, niin sanotun elämyksellisen ripustuksen välillä. Ripustuksen rytmi on alakerrassa tasainen, mikä antaa katsojalle vapautta nähdä ja teoksille tilaa hengittää. Sekä alakerran että yläkerran näyttelysalit ovat pintamateriaalejaan myöten klassisia tiloja ja näyttelykokemus on varsinkin alakerrassa miellyttävä ja ehkä turhankin kesy, yläkertaa vaisumpi. Olisin kaivannut alakertaan lisää rohkeutta, tihentymiä ripustukseen, aavistuksen runsautta ja esimerkiksi Somervuorelta yhden installaation lisää. Toisaalta ensimmäinen kerros toimii tasaisuudessaan tyynenä alustana yläkerralle, jossa kokonaisuus on vauhdikkaampi, suorastaan lennokas. Onhan toisaalta tilakin paljon monimuotoisempi ja mahdollistaa leikkisyyden ripustuksessa. Somervuoren huoneinstallaatio maustaa kokonaisuutta oivallisesti.
Dialogia taiteilijoiden ja teosten välillä on ja toisinaan se on hyvinkin alleviivattua. Alakerrassa ollaan aamunkoitteessa juhlien jatkoilla, pohditaan rakkautta, elämän tarkoitusta ja tietenkin, kuten (nuorten) taiteilijoiden kuuluukin, identiteettiä. ”Can it all be so simple?” epäilee Hautamäki auringonlaskun aikaan. Alakerrassa vuoropuhelevat lähinnä miehet, sillä tässä keskustelussa Kati Lehtosen kontribuutio jää vaimeaksi. Onneksi hänen äänensä pääsee paremmin kuuluviin toisessa kerroksessa. Yläkerrassa Lehtonenkin saa äänensä kuuluviin ja näyttelyn vaikuttavimpia teoksia on Lehtosen suurikokoinen, pieteettisyydessään häkellyttävä Veden ylle, 2015. Se on horisontaalinen leikkaus veden ylle kumartuvan puun rungosta. Ensinäkemältä mieleeni tuli toinen Hämeenlinnan taidemuseossa esillä ollut puu, Eija-Liisa Ahtilan videoteos Vaakasuora – Horizontal vuodelta 2011. Siinä täysimittainen kuusi huojuu horisontaalisesti viidelle valkokankaalle heijastettuna.
Toivon, että tämä näyttely herättää kysymyksiä. Kysymyksiä neljästä erilaisesta taiteilijasta, heidän tulevaisuudestaan kotimaisella ja kansainvälisellä taidekentällä, heidän kehityssuunnistaan ja uusista avauksistaan. Toivon, että tämä näyttely jättää nälän nähdä enemmän ja myös mahdollisuuden päästä näkemään enemmän. Onneksi museokiertue jatkuu ja Hautamäen, Havian ja Somervuoren tuotantoa voi nähdä ensi vuonna Jyväskylän taidemuseossa. Odotan uteliaana.
Hautamäki – Havia – Lehtonen – Somervuori
Hämeenlinnan taidemuseo 26.2.–8.5.2016
Viipurintie 2
13200 Hämeenlinna
Ti-to 11–18, pe-su 11–17