Irmeli Hautamäki Albany, California 24.3.2014
Viime viikon The New York Times julkaisi laajan museoliitteen jossa taidemuseoiden ongelmia ja tulevaisuutta pohdittiin perusteellisesti. Siihen sisältyi muun muassa uutinen mielenosoituksesta joka tapahtui Futurismi näyttelyn avajaisissa Guggenheimissa. Museota kiertävän käytävän yläosan parvekkeille oli levitetty banderollit, joissa kritisoitiin Abu Dhabissa tekeillä olevan museon rakennuksen työoloja. Joku toitotti kovaäänisestä: ”Who is building The Guggenheim Abu Dhabi?” ja ”The Guggenheim is building a Museum empire. Guggenheim should no be on the wrong side of history.”
Lentolehtisiä heitettiin alas parvekkeelta ja 20 minuutin kuluttua välikohtaus oli ohi. Sen takana olivat G.U.L.F. (Global Ultra Luxury Faction) nimisen järjestön aktivistit , jotka ovat vastustaneet Abu Dhabin museon
rakentajien orjamaisia olosuhteita. Museojohtaja Richard Armstrongin mukaan kritiikki oli perusteetonta koska rakennustyöt eivät ole vielä edes alkaneet Paradice Island nimisellä paikalla.
NY Timesissa pohditaan myös globalismin kysymystä taidemaailmassa. Globalismi tai globaalius on monikulttuurisuuden ohella ollut taidemaailman tärkeitä teemoja viime vuosikymmeninä (ja se on syytä pitää erillään talousmaailman globalisaatiosta). Globaaliuden yhteydessä museoille on esitetty kysymys, miten ne voisivat tuoda erilaisia kulttuureja lähemmäksi toisiaan ja tehdä ei-länsimaisia kulttuureja tutummaksi täkäläisille ihmisille. Yhdysvalloissa tämä on suuri haaste maan monikulttuurisuudesta johtuen, mutta haaste on yhtä suuri myös Euroopassa.
NY Timesin artikkeli ei anna kovinkaan hyvää arvosanaa museoille tässä suhteessa. ”Primitiivistä” taidetta esittelevät museonäyttelyt ovat lehden mukaan vain sulloneet yleisön eteen sumeilematta ja valikoimatta sadoittain traditionaalisia esineitä. Tällainen oli taannoinen Lontoon Royal Academy of Artsin järjestämä Afrikkalaisen taiteen näyttely New Yorkin Guggenheimissa. Paljon parempi ei ollut seuraavakaan kiinalaista taidetta esittelevä näyttely, jossa ”5000 vuotta Kiinan kulttuuria” oli ahdettu museota kiertävään monikerroksiseen näyttely käytävään.
Jättimuseot eivät siis artikkelin mukaan ole onnistuneet globaalin kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Ne ovat onnistuneet vain standardisoimaan ja neutraloimaan erilaisuuden kokemuksen ja tekemään siitä markkinakelpoisen tuotteen. Kovaa kritiikkiä NY Timesilta, jonka mukaan Guggenheimissa mieltään osoittaneen ryhmän väite, että Guggenheim täyttää vain 1% museon tehtävästä on perusteltu. Lehti myöntää että kaupungin pienemmät museot ovat onnistuneet globaaliuden esittelyssä paremmin. (Mitä tulee San Franciscoon, täällä olevat aasialaisien kulttuurin museot ovat laajoja ja niiden näyttelyt suosittuja ja hyviä. Länsirannikolla aasialainen maailma onkin voimakkaasti läsnä jo maantieteestä ja historiasta johtuen.)
Globalismi, jonka puitteissa museot ovat esitelleet afrikkalaista, aasialaista ja eteläamerikkalaista alkuperää oleva taidetta, on ollut iso trendi myös muualla länsimaissa. Suomenkin museoissa on hiljakkoin nähty Kiinan, Intian ja Afrikan taidetta. Kiasman Afrikkaa käsittelevä Ars-näyttely herätti myös kysymyksen, mitä afrikkalaista siinä oli. Vastaavaa kritiikkiä kuin NY Timesissä ei Suomessa kuitenkaan ole esitetty.
Lehtiartikkeli kiinnittää myös huomiota jättimuseoiden rakennusbuumiin Aasian maissa. Kiinassa on parhaillaan tekeillä monia uusia jättimuseoita jo olemassa olevien lisäksi. Ei ole vaikea arvata, onko näillä museoilla mitään kriittistä sisältöä annettavana sikäläiselle yleisölle. Toinen kysymys on, millä ihmeellä nämä museot täytetään? Käykö tässä niin että vaurastuneet kiinalaiset ostavat eurooppalaisen modernin taiteen huipputeokset kokoelmiinsa ja euroopplaiset joutuvat käymään Kiinassa tutustumassa omaan historiaansa?
On paradoksaalista, että isot museot, kuten Guggenheim eivät kykene avaamaan kokoelmissaan olevaa maailman taidetta yleisölle. Museoiden ovet jäävät pelkästään raolleen maailman taiteeseen, todetaan NY Timesissa. Syitä ei ole vaikea keksiä, isojen instituutioiden käyttökustannukset ovat liian suuret muuhun kuin hyvin sovinnaiseen näyttelypolitiikkaan. Riskejä ei ole varaa ottaa.
Suomeen ja Helsinkiin suunniteltua Guggenheim-museota ei kannata suoraan verrata maailmalla oleviin jättimuseoiden hankkeisiin. ”Guggenheimin imperiumi” on ymmärtääkseni suunnitellut Suomeen pienempää museota, joka keskittyisi paikalliseen arkkitehtuuriin ja designiin, ja muuhun suomalaiseen kuvataiteeseen, joka ansaitsee laajempaa huomiota. Olisiko Guggenheim Helsinki tälle jättimuseolle jonkinlainen uusi alku kohti mielekkäämpää museopolitiikkaa ja voisiko se hyödyttää myös suomalaisia, riippuu myös suomalaisen osapuolen näkemyksistä ja neuvottelukyvyistä. Isojen museoiden kokoelmat ovat joka tapauksessa mittaamattoman arvokkaat. On kummallista, jollei niiden esittelemiseen pystytä löytämään keinoja.
Uutta lahjoittajasukupolvea vonkaamassa
Toinen iso Guggenheimiin liittyvä artikkeli NY Timesin museoliitteessä koskee museon tulevaa rahoitusta. Nykyinen lahjoittajasukupolvi, joka viimeiset 40 vuotta on pysynyt vakaana, on ikääntymässä. Suuret ikäluokat omistavat 70 % maan varallisuudesta, sen sijaan ns. ”Millenium”-sukupolvella, jolla USA:ssa tarkoitetaan nykyisiä kolmekymppisiä ei ole läheskään niin paljoa rahaa käytettävissään. Iso kysymys on myöskin se, onko Millenium-sukupolvi halukas tukemaan taidetta. Nykyiset mielipidemittaukset osoittavat, että nuorempi polvi on kiinnostuneempi sosiaalisista kysymyksistä ja lähtee helpommin tukemaan hankkeita, joilla tähdätään sosiaalisiin päämääriin. Muutenkin nuorempi polvi on USA:ssa aika radikaalia. George Packer, amerikkalaista lähihistoriaa kuvaavan The Unwinding -kirjan kirjoittaja, kertoi juuri että enemmistö alle kolmekymppisistä on sitä mieltä, että sosialismi on parempi systeemi kuin kapitalismi. Taustalla on ehkä lisääntyvä taloudellinen eriarvoisuus ja keskiluokan syrjäytyminen.
Mitä tule museoiden rahoitukseen, nuoremman polven lahjoittajat eroavat vanhemman polven lahjoittajista siinä, että he haluavat mitattavia tuloksia lahjoituksillaan. Kun Rockefellerit lahjoittivat, he eivät kyselleet lahjoitustensa perään. Nykyisin lahjoittajat laskevat tarkkaan rahalla saavutettavat tulokset. Niinpä filosofi Peter Singer oli vuosi sitten kirjoittanut NY Timesissa, että trakooman eli silmän side- ja sarveiskalvon hoitoon annettu raha tuottaa kymmenen kertaa suuremman hyödyn kuin taiteeseen sijoitettu. Samanlaisia argumentteja on kuultu myös suomalaisessa keskustelussa siitä huolimatta, että meillä on julkinen terveydenhuolto. Suomessa museoiden kysymykset asettuvat toisin kuin Yhdysvalloissa koska yhteiskunta tukee museoita. Meillä on oikeus vaatia julkisilta museoilta korkeatasoista näyttelypolitiikkaa, jossa taloudellisella laskelmoinnilla ei saa olla merkitystä.
Kirjoittaja on parhaillaan USA:n länsirannikolla asuva taiteen tutkija.
Lähteet:
Cotter, Holland, Door to Art of the World, Barely Ajar, New York Times 20.3. 2014
Gilles, David, Wooing the New Patrons. New York Times 20.3.2014
Müller, Vlada, What is African in African Contemporary Art? A Review on Ars 11, Mustekala 26.10.2011
Packer, George 2013, The Unwinding: An Inner History of the New America, New York: Farrar, Straus and Giroux