Teksti: Irmeli Hautamäki
Heikki Marilan teoskuvat Suomen taiteilijamatrikkeli
Andy Warholin teoskuvat Sara Hildénin taidemuseo
Heikki Marila: Omakuva kusipäänä (2007)Tyyli tuntuu taiteesta puhuttaessa nykyisin oudolta käsitteeltä. Se tulee kuitenkin vastaansanomattomasti mieleen Sara Hildénin taidemuseon Andy Warhol näyttelyssä ja Helsingin Taidehallin sekä Korjaamon gallerian Heikki Marilan retrospektiivissä. Molemmilla taiteilijoilla on tyyliä, mutta mitä tyyli oikeastaan tarkoittaa?
Tyyli ei ole joukko ominaisuuksia, se liittyy olemisen tapaan, kirjoitti filosofi Sara Heinämaa aikoinaan Maurice Merleau-Pontya mukaillen väitöskirjassaan. Tästä lähtisin liikkeelle Warholin ja Marilankin kohdalla. Warhol omisti koko elämänsä tyylin, tietynlaisen dandyismin kehittelylle, jolle keskivertoihmiset tietysti aikanaan hymähtelivät. Nyt kai jo ymmärretään hieman paremmin, että taustalla oli ongelmallinen sukupuoli, jonka kanssa piti sovittautua maailmaan. Myös sukupuolessa on kysymys olemisen tyylistä, Heinämaa argumentoi.
Heikki Marila ei ole Warholin tapaan luonut julkista taiteilijaimagoa koska sellainen ei kuulu suomalaisen taidemaailman tyyliin. Marilan profiili on hillitty ellei matala. Suomalaistaiteilijana olemisen tapa tulee kuitenkin esille omakuvasarjassa, jonka otsikot puhuvat puolestaan: Omakuva kusipäänä (2007), Omakuva lyötynä (2007), Omakuva länsimaisena miehenä (2007). Vaikka omakuvien otsikot ovat vähätteleviä, niin maalausten koko, niin omakuvien kuin muidenkin teosten, puhuu kokonaan toista kieltä: tässä on mies (taitelija), joka huomataan ja joka ottaa tilan itselleen.
Vaikka Heikki Marila (s. 1966) eroaa Andy Warholista (1928 – 1987) sukupolvensa ja monien muidenkin ulkonaisten seikkojen puolesta, taiteilijoina heillä on yllättävän paljon yhteistä. Näkisin että asia liittyy maalaustaiteen tai kuvataiteen perinteeseen. Warhol oli kaikista skandaaleista huolimatta lähellä klassista taidetta: hän teki muotokuvia, omakuvia, kukka-asetelmia ja uskonnollisaiheisia kuvia, joihin kuului memento mori -teoksia pääkalloineen. Myös Marila tekee omakuvia, muotokuvia (Luther-sarja, ) ja kukka-asetelmia lähtien flaamilaisen taiteen perinteestä ja Raamatun aiheista. Kumpikin taiteilija on sitoutunut klassisen maalaustaiteen perinteeseen mutta uudistaa sitä voimakkaasti.
Uransa loppupuolella Warhol teki variaatiota klassisesta uskonnollisesta taiteesta, kuten Leonardo da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta. Nämä työt eivät kuitenkaan olleet hänen tuotantonsa huippua, kuten Marilyn Monroen ja Liz Taylorin ikonimaiset kuvat. Sara Hildénin museossa nähdään muutama Liz Taylorin kuva ja hieno Marilyn-sarja. Siinä missä pyhimysten kuvat olivat klassisessa taiteessa ihailun kohde, pop-idolien ikoniset muotokuvat toistavat ilmiötä modernissa, kuuluisuutta ihannoivassa kulttuurissa. 
Andy Warhol: Skull (1976)
Warholin Marilyn-sarjaa vastaa Heikki Marilalla komea Luther-sarja, sen vaihtelevat versiot Lucas Cranach (1472–1552) vanhemman aikoinaan maalaamasta uskonpuhdistajan kuvasta. Cranachin teos on sittemmin palvellut mallina monille amatöörimaalareille, jotka ovat vuosisatojen saatossa kopioineet sitä kirkollisiin tarpeisiin. Autenttisuus ja kopioiminen nousivat aikoinaan Warholin taiteessa isoksi kysymykseksi, josta myös väiteltiin kiivaasti. Warholia syytettiin plagioimisesta ja jopa kuvataiteen lakkauttamisesta. Nykyisin kiista tuntuu vähäpätöiseltä: halvat kuvat joita Warhol käytti, ovat vahvistuneet merkitykseltään ja alkaneet elää uutta elämää taiteena. Näin on myös Marilan Luther-sarjan kohdalla, jossa Cranachin alkuperäisteos syntyy eri versioissa uudestaan ja säilyy tunnistettavana, vaikka käykin läpi voimakkaita deformaatioita.
Marilan näyttelyissä sekä Taidehallissa että Korjaamon galleriassa pistää silmään Raamatun kertomuksiin liittyvien teosten suuri määrä. Teokset eivät kuitenkaan ole uskonnollisia vaan liittyvät enemmän kirkollisen instituution tapaan hyödyntää taidetta. Hyvinkin raju ruumiillisen kärsimyksen kuvaaminen on ollut asianmukaista ja hyväksyttyä kirkollisessa taiteessa. Sillä on ollut tekniikkansa ja sääntönsä, jotka tunnistetaan ja jotka toimivat. Kaikki länsimaisessa kulttuuripiirissä tietävät Kärsimyksen miehen symbolisen merkityksen. Näiden rinnalle Marila on kuitenkin pannut esille myös ei-esittäviä teoksia, joilla on Raamatun kertomuksiin viittaavia nimiä, kuten Jaakobin paini tai Syntiinlankeemus. Miten nykyinen katsoja näkee syntiinlankeemuksen ei-esittävässä työssä tai mitä se nykykatsojalle edes on, on kiinnostava kysymys. Nykyisin näille asioille ei ehkä enää ole kuvallista ilmaisua, joka toimisi symbolisesti samaan tapaan kuin ne maalaukset, joita tehtiin muutama sata vuotta sitten. Lucas Cranach teki niin ikään maalauksen syntiinlankeemuksesta. Mitä me näemme siinä tänään? Kaksi alastonta ihmistä puun alla, ei ehkä muuta.
>
Heikki Marila: Magdalan Maria Grünewaldin mukaan (2008)
Suurin osa Marilan Raamattuaiheisista teoksista on synkeitä. Niitä on tasapainottamassa muutama Excelsior-niminen teos, joiden kirkkaat värit ja vertikaalinen viivakuvio rauhoittavat silmää. Töissä syntyy ylhäältä alas suuntautuva liike. Ylistyksen kuva on abstraktio. Korjaamo-galleriassa esillä oleva Mikael on kiinnostava kokeilu klassisen taiteen enkeliaiheella: voiko aihetta käsitellä enää tänä päivänä menemättä kliseen ja imelyyden puolelle? Marilalta näköjään onnistuu tällainenkin rimaa alittamatta.
Kauneus katoaa väkijoukkoon
Warholin teokset ovat kauniita, tai pitäisikö sanoa ’pretty’, sieviä. Warhol myös kuvasi mielellään kauniita ihmisiä ja filmasi heistä eläviä muotokuvia. Edie Sedgwick ja Niki de Saint Phalle ovat esimerkkeinä tästä Sara Hildénin näyttelyssä. Marilan teoksissa naiskauneutta ei taas ole, kauneus tulee esiin vain väreissä. Ainoa naisen kuva on Magdalan Maria Grünewaldin mukaan, langennut nainen.
Warholin ympärillä parveili aina joukko kauniita ihmisiä: eräs heistä oli suomalainen valokuvamalli Heli Vaaranen (s. 1961), joka kuului Warholin lähipiiriin 1980-luvulla. Yksityisessä taidekoulussa opiskellut Vaaranen tutustui Warholiin ystävänsä taiteen keräilijä Stuart Pivarin kautta. Vaaranen kertoo äskettäin ilmestyneessä muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla kuinka kolmikko vietti yhdessä sunnuntaisin kirpputoreilla aikaa. (Heli Vaarasen haastattelu on ilmestynyt aiemmin Mustekalassa, uusi kirja kertoo samoista taidemaailmaan liittyvistä kokemuksista ja muista muistoista henkilökohtaisella tavalla.)
Andy Warhol: Liz Taylor (1964)Palatakseni tyyliin, Heli Vaaranen ei muistelmien perusteella ole erityisen innostunut muotimaailmasta tai sen tyylistä. Hän on yksinkertaisesti kaunis nuori tyttö, joka lähtee suureen maailmaan ja etsii hyväksyntää itselleen. New Yorkissa Vaarasesta tulee hyvien suhteiden ansioista, kuten hän rehellisesti kertoo, tunnetun taidegallerian työntekijä. Hän joutuu myymään nykytaidetta kylmiltään asiakkaille, jotka eivät ole sen paremmin selvillä asioista kuin hän. Vaaranen arvosti klassista taidetta, jonka merkitystä myös taideoppilaitoksessa oli painotettu.
On erikoista kuvitella Sunnuntaina Manhattanilla -kirjassa kuvailtua tilannetta, jossa Heli, joka tuohon aikaan oli häikäisevän kaunis nuori nainen, hiippaili parin itseään huomattavasti vanhemman nuhjuisen miehen seurassa kaiken kansan ja satunnaisen käytetyn tavaran keskellä. Monet eivät näissä väkijoukoissa edes tunnistaneet Andy Warholia tai tienneet kuka hän joskus kaukaisella 1960-luvulla oli ollut. Warhol jakoi ihmisille ilmaiseksi Interview-lehteään, joka oli hädin tuskin tunnettu tuon kansanosan keskuudessa. Sunnuntaikohtaukset kirpputorilla tuovat väistämättä mieleen, kuinka välinpitämätön nykyaika on kauneudelle. Kaunis nuori nainen kelpaa vain kahden vanhemman miehen seuralaiseksi ellei peräti esiliinaksi. Kauneus ei herätä enää palvontaa, se ei ole enää ihanne, jonka edessä langetaan maahan asti kuten klassisessa kulttuurissa. Kauneus on kaupallista, se on myytävänä, siitä voi olla hyötyä tai sitten ei. Tyylillä ei ole enää yhteyttä kauneuden kanssa.
Heikki Marila: Kukkia ja Perkeleitä, Helsingin Taidehalli, 3.5. – 3.8. 2014
Heikki Marila: Flowers and Devils, Korjaamo 17.5. – 10.8. 2014
Andy Warhol: An American Story, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 8.3. – 29.5. 2014
Lähteet :
Sara Heinämaa 1996, Ele, tyyli ja sukupuoli, Helsinki: Gaudeamus.
Heli Vaaranen 2014, Sunnuntaina Manhattanilla, Helsinki: Teos.
Irmeli Hautamäki 2003, Kun elämä oli leikkiä, Heli Vaaranen Andy Warholin seuralaisena, Mustekala