Kirjoitan kritiikkiä esittävistä taiteista. Näen useimmiten esityksen ensi-illan, jonka jälkeen kirjoitan kritiikin. En kirjoita sanomalehteen, joten deadlineen saattaa olla useita viikkoja. Toisinaan minulta kysytään, luenko muiden kirjoittamia kritiikkejä ennen kuin kirjoitan omani, ja jos luen, kykenenkö enää omaan ajatteluun, vai meneekö se pilalle. Moni kai ajattelee kritiikin omaäänisyyden muodostuvan siitä, että sulkee silmänsä ja korvansa muiden kriitikkojen ajatuksilta. Pelätään, että kriitikko peesaa ja plagioi muita ja kadottaa oman äänensä. Pahin pelko lienee se, että taiteen julkinen vastaanotto yhdenmukaistuu vaikutusvaltaisimman kritiikin mukaiseksi. On kuin kriitikko ei saisi koskaan kyseenalaistaa itseään.
Saatan olla optimisti, mutta pelot kritiikin moniäänisyyden kuolemasta ovat mielestäni liioiteltuja. Minun on vaikea nähdä tilannetta, jossa taitava kriitikko olisi muiden tekstejä luettuaan muovannut ajatuksiaan tai tulkintojaan niiden mukaiseksi tavalla, joka kaventaisi hänen omaa näkemystään teoksesta. Korkeintaan niin päin, että oma näkemys, oli se sitten vastakkainen tai ei, on perusteltava entistä paremmin, yksityiskohtaisemmin. Jos kävisi niin, että varsinainen teos unohtuu matkalta ja kriitikko reagoisikin vain toisten kirjoittamiin teksteihin, olisi sekin lähinnä tervetullutta. Se tuskin ottaisi yliotetta kritiikki-instituutiosta saati romuttaisi sitä.
*
Nuoren Voiman verkkosivuilla julkaistiin 17.10.2018 Sofia Blanco Sequeirosin laaja ja syvällinen kritiikki Harry Salmenniemen runokokoelmasta Yö ja lasi (Siltala 2018). Kritiikissä viitataan yhteensä kolmeen muuhun kritiikkiin, joista yksi käsittelee nimenomaista teosta ja kaksi muuta Salmenniemen aiempia teoksia. Tekstissä jatketaan toisessa kritiikissä esitettyä näkemystä seuraavasti:
”Vesa Rantama huomauttaa kritiikissään (Keskisuomalainen 5.2.2018), että Salmenniemen teos ’puhuu monin äänin kaipuusta toisenlaiseen olemassaoloon’, mutta muutosta ei koskaan tapahdu. Yö ja lasi kartoittaa kaipuussaan olemassaolonsa ja maailmansa yksityiskohdat, välillä vaikuttuen sekä konkreettisesta että abstraktista maailmasta ja toisinaan vaikuttuen molemmista niin vähän, että jäljelle jää huumori, joka tahallaan väistelee hauskuutta ja on silti hauskaa.”
Ylläolevan katkelman osuus laajasta tekstistä on pieni, mutta se kristallisoi sen, mitä yritän sanoa. Kirjoittaja on lukenut muitakin kritiikkejä kuin omansa, eikä viittaaminen toisaalla kirjoitettuun kritiikkiin vähennä kenenkään uskottavuutta. Tämän kaltaista kritiikkeihin viittaamista soisi tehtävän enemmän. Jopa niin, että se jalostuisi omaksi tekstityypiksi, metakritiikiksi. Että kun joku julkaisee kritiikin tai artikkelin, joku toinen lukee sen ja vastaa siihen omalla tekstillään, joka julkaistaan sellaisella alustalla, jossa se on kaikkien saatavilla, ja jossa se samalla sementoituu osaksi oman aikansa kulttuurikeskustelua. Kritiikeistä (ja muistakin teksteistä) toki keskustellaan sosiaalisen median alustoilla, mutta ne langat katkeavat helposti ja niiden saatavuus on usein rajallinen. Sen sijaan minua kiinnostaa tekstien verkostoituminen – rihmastoituminen.
Kaipaan eetteriä, joka yhdistäisi kirjoitettuja tekstejä ja tekisi näkyväksi taiteesta kirjoittamisen moniäänisyyden. Kaipaan kritiikkien (ja muidenkin tekstien) lähilukua. Metakritiikin, kuten taidekritiikinkään, ei tarvitse automaattisesti asettua kohdettaan vastaan tai etsiä siitä huomautettavaa. Se voi taidekritiikin tavoin asettaa arvioimansa kohteen kontekstiin, pohtia sen muotokieltä ja innostua sen tarjoamista havainnoista ja ideoista. Metakritiikki voi rakentaa tekstuaalisia siltoja taidelajista toiseen. Se voi viitata ja loisia toisten teksteissä ja kasvattaa niiden pohjalta jotain uutta. En tarkoita metakritiikillä välttämättä edes kirjoittajien välistä vuoropuhelua, vaan sitä, että jatketaan ja kehitetään jossain toisaalla esitettyä ajatusta omien tulkintojen pohjalta, vähän kuten Yön ja lasin kritiikissä. Että kirjoittajien lisäksi myös tekstit verkostoituisivat. Että ne versoisivat.
**
Mustekalan Sivusilmä-palstalla julkaistaan tällä viikolla kriitikko Sanna Lipposen teksti, jossa hän käsittelee uusimmassa Liikekielen teemanumerossa ”Tanssitaiteilijoita eri ympäristöissä” ollutta, numeron päätoimittaneen tanssitaiteilija Pia Lindyn tekstiä ”Sumussa tanssimisen taito”. Lipponen samaistuu Lindyn sumussa tanssimisen kokemukseen ja pohtii sitä suhteessa kuvataidekriitikkona toimimiseen. Teksti on eräänlainen pilotti, jonka tarkoituksena on tuottaa eetteriä. Toiveeni on, että taiteesta kirjoitetut tekstit voivat limittyä ja lomittua toisiinsa muodostaen vankempaa ja kestävämpää pohjaa mahdottoman ja mahdollisen ajattelulle.
Matti Tuomela