Mustekala-lehti järjesti marraskuussa kaksipäiväisen Kritiikkisilta-työpajan taidekritiikin kirjoittajille. Kirjoitustyöpajan yhteydessä yhdysvaltalainen kirjailija, kriitikko ja kokeellisen elokuvan tekijä Chris Kraus kutsuttiin puhumaan kirjailijatalo Villa Kiveen romaanistaan Summer of Hate (2012). Los Angelesista saapunut Kraus viipyi Suomessa Koneen Säätiön residenssitaiteilijana marras- ja joulukuun ajan. Luennoidessaan Mustekalan kutsusta hän vieraili Helsingissä jo toista kertaa, sillä lokakuun lopussa Kraus esiintyi nykytaiteen organisaatio Publicsissa, jossa näytettiin myös valikoima hänen elokuviaan.
New Yorkista kotoisin olevan Chris Krausin (s. 1955) tuotantoon kuuluu taidekriittisiä esseitä ja kulttuurikritiikiksi lukeutuvia tekstejä. Kraus ei kuitenkaan ole luonut mainettaan teoreetikkona tai elokuvantekijänä vaan romaaniensa ansiosta. Niistä tunnetaan parhaiten vuonna 1997 ilmestynyt I Love Dick. Teos myi ilmestyessään huonosti, korkeintaan muutamia satoja kappaleita. Osasyy oli todennäköisesti se, että teoksen kustansi Krausin ja hänen silloisen aviomiehensä, ranskalaissyntyisen kirjallisuudentutkijan Sylvère Lotringerin perustama Semiotext(e). Pitkän aikaa kustantamo oli vain harvojen mannermaisesta filosofiasta ja taideteorioista kiinnostuneiden lukijoiden tiedossa, kunnes muun muassa I Love Dickin vähitellen syntynyt ”kulttimaine” on tuonut sen julkaisut kenties laajemman yleisön eteen. I Love Dick on sittemmin siirtynyt suuremmalle kustantajalle, ja teoksesta on ilmestynyt yhä uusia painoksia ja jopa tv-sarja.
I Love Dick on nimetty samalla sekä yksinkertaisesti että kaksimielisesti. Kirjailija on valinnut tunnustukselta kuulostavan otsikon niin taitavasti, että se saa satunnaisen lukijan tarttumaan kirjaan ja tarkistamaan välittömästi, mistä on kysymys: Dick-nimisen henkilölle vai täysi-ikäisten viihteelle omistetusta teoksesta? Teksti paljastaa, että kumpainenkin vaihtoehto on ollut Krausin mielessä.
Kirja on noussut feministisen tunnustuskirjallisuuden klassikoksi, mikä korostuu myös Helsingin Sanomien Krausista julkaisemassa kirjoituksessa (27.10.2018). Siinä Kraus vakuuttaa: ”Kaikki mitä kirjassa tapahtuu, tapahtui oikeastikin”. Mutta missä ja kenelle? Totta on, että kirja sisältää tunnustuksia: I Love Dick on kirjeiden muotoon kirjoitettu kolmiodraama naisesta nimeltä Chris, hänen aviomiehestään Sylvèrestä ja molempien tuttavasta Dickistä. Chris on taiteilija, miehet tutkijoita.
Chris ihastuu Dickiin salamannopeasti niin, että pian ihastus alkaa muistuttaa pakkomiellettä. Kirja onkin tulkittavissa eräänlaiseksi versioksi elokuvien ja kirjallisuuden amour fou -lajin perinteestä.
I Love Dick kuitenkin poikkeaa tavanomaisesta kirjeromaanista sikäli, että kirjeitä kirjoittaa vain kaksi henkilöä, Chris ja Sylvère. Vaikka kaikki kirjeet on osoitettu Dickille, hän ei vastaa. Se ei ole ihme, sillä kirjeet eivät kulje perille: Chris ja Sylvère eivät lähetä tekstejään eteenpäin.
Dickille aiotuissa kirjeissä Chris kirjoittaa äkisti heränneistä tunteistaan Dickiä kohtaan, jonka hän on tavannut lähes vain ohimennen. Enemmänkin kirjeet heijastavat Chrisin ja Sylvèren laimennutta suhdetta ja Chrisin pohdintaa aiemmista ihmissuhteistaan ja työstään. Kolmiodraamasta kirjailija muovaa sikäli epätavallisen, että Chris ei peittele hullaannustaan Sylvèreltä, vaan kirjan Sylvère lukee Chrisin viestit ja kommentoi niitä samalla, kun he keskustelevat kirjeen muotoisissa viesteissään päivien tapahtumista, tapaamistaan ihmisistä ja kulttuurin ilmiöistä.
Jos I Love Dick on tunnustuskirjallisuutta, mitä kirjailija sitten tunnustaa ja kenelle? Kirjeiden ja kommunikaation rakenteeseen kuuluvat lähettäjä ja vastaanottaja. Nyt lähettäjiä on kaksi, molemmat osoittavat viestinsä Dickille. Kirjan Dick on kuitenkin olematon, tyhjä merkki, joka rakentuu kahden muun kirjoittajan teksteissä. Vastaanottaja on siten tuntematon: hän on kirjan Chrisille lähes vieras ihminen, jonka Chris kirjoittamalla luo oman ihannoivan mielikuvansa mukaiseksi. Kirjeissä rakentuva ”Dick” on näkymätön hahmo vailla omaa ääntä. Hän on ei-kukaan, josta sekä kirjailija Kraus että kirjan Chris muovaavat haluamansa kaltaisen. Vaikka Dick näyttäytyykin lopuksi, lukee Chrisin ja Sylvèren kirjeet ja saman tien torjuu Chrisin lähentymisyritykset, hän on pelkkää tekstiä. Se, mitä kirjan Chris Kraus lopulta tunnustaa, voi tuskin tietää. Kirja avaa mahdollisuuden epäilyyn: lukijan ei ole mitään mahdollisuutta varmistua Dickin teoista ja henkilöllisyydestä siitäkään huolimatta, että Chris Kraus on jälkikäteen ”myöntänyt” romaaninsa Dickin viittaavaan brittiläiseen kulttuuriteoreetikko Dick Hebdigeen.
Mutta onko tämänkaltainen tunnustus kuitenkaan kirjailijalta aito? Kaikki voi olla Chris Krausin ja niiden henkilöiden kesken sovittua, joiden nimiä kirjailija käyttää teoksessaan. Kraus jättää avoimeksi sen, mihin todellisten henkilöiden nimet lopulta viittaavat. Kaikki on mahdollista tekstin avaruudessa, josta muun muassa Maurice Blanchot ja Jacques Derrida puhuvat teorioissaan. Kirjan Dick jää lähettämättömien kirjeiden haudaksi, hän ei käy vuoropuhelua Chrisin kanssa, ei vastaa viesteihin eikä tunteisiin. Chrisin ja Dickin suhde vastaa siten jollakin tavalla kirjailijan ja I Love Dickin lukijan suhdetta. Dick on fiktiota ja pelkkää tekstiä, sillä dialogi puuttuu ja Chris kirjoittaa kirjeensä tuntemattomalle vastaanottajalle. Hän on lopulta kuka vain ja millainen tahansa. Vastaanottajan paikka on kirjailijan tarkoitusperien ulottumattomissa, ja parhaassakin tapauksessa lukija kohtaa vain tekstin, jonka tehtävä on tulla toimeen omillaan. Kirjailijan valta merkityksiin päättyy, kun lukija jää tekstin kanssa kaksin.
Kirjailija on huono totuudenpuhuja: teksti on totta, jos niin sovitaan ja jos siltä tuntuu. Lisäksi Krausin konteksti, jälkimodernit kirjallisuus- ja taideteoriat, yllyttävät epäilemään romaanin suoraviivaista todenperäisyyttä. Sen mahdollisuus kiehtoo, mutta mikä olisi riittävä määrä tunnustuksia, jotta voisi sanoa, että jotakin todella tapahtui? Mitä jos kirjailija leikkii lukijan kustannuksella – hänen halullaan lukea paljastuksia ja samastua niihin? Suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Aila Meriluoto on usein viitannut päiväkirjoissaan haluunsa tehdä asioita näkyväksi ”tältä kohden elämää” ja antaa näin todistus siitä, mitä hänelle tapahtuu. Ehkä Kraus on jättänyt tämän pyrkimyksen jo taakseen, jolloin tosielämän tulkitsemisen tilalle astuu kirjallinen työ ja kysymykset siitä, voiko elämää muuttaa kirjallisuudeksi ja onko kirjallinen elämä poikkeuksetta rakennettua, kirjoituksen ehdollistamaa todellisuutta. Samalla jää ilmaan ajatus toden ja fiktion erosta, joka romaanissa horjuu välttämättä. Jäljelle jää kenties toden näköinen kirjoitus, joka on yhtä totta kuin tunnustus I Love Dick.
Martta Heikkilä