Katson läppäriltä RuPaul’s Drag Race -tosi-tv-sarjan yhdennentoista kauden finaalijaksoa. Huonolaatuinen striimi katkeilee ja nykii, välillä kuva pikselöityy mössöksi. Niin kuin jokainen sarjan jakso, myös yksittäinen tuotantokausi huipentuu huulisynkkaustaisteluun. Kilpailevat drag queenit esittävät saman kappaleen tahtiin lipsync-esityksen, esittävät laulavansa toisen äänellä, niin että kaikki näyttää niin intohimoiselta, uskottavalta ja aidolta, että todellisuudella ei ole väliä. Drag huipentuu äänettömään mimiikkaan, toiseksi tulemiseen ja toisen äänen omaksumiseen, kuitenkin niin, että häilymme uskomisen rajalla, kahden todellisuuden välissä.
Siirrytään reilu vuosi ajassa taaksepäin: pysähdyn Nykytaiteen museo Kiasmassa katsomaan videoteosta. Videolla tavallisen näköinen nuori mies liikkuu hiljaa ja rauhallisesti hotellihuoneessa, joka on sisustettu neutraalein värein. Mies on pukeutunut urheilijanuoren univormuun, lippikseen, verryttelyasuun ja tennareihin. Hän katselee puhelimellaan jotain, tuijottaa ruutua apaattisen oloisena. Mies siirtyy hotellin allasosastolle, missä hän rauhallisesti ui altaan päädystä päätyyn ja lopuksi pysähtyy reunalle lepäämään. Hän näyttää siltä, että hän pitää huolta kunnostaan ja ulkonäöstään. Mies ei sano mitään, hän on hiljaa kuin kuva.
Kyseessä on taiteilija Artor Jesus Inkerön teos Bubble. Inkerön taide on usein videoita ja installaatioita, mutta niiden ytimessä on taiteilijan oma kehollinen projekti. Treenaamalla, pukeutumalla ja muokkaamalla käytöstään hän luo itsestään kuvaa henkilöstä, jota voisi kuvata ”perusjätkäksi”, tai ideaaliksi perusjätkästä. Urheilullinen, tavanomainen, lyhyet hiukset, ei liikaa huomiota herättävät urheilulliset vaatteet. Ymmärrän teosta katsoessani: tämä(kin) on dragia. Assosiaatioiden ketju aukeaa. Mietin Rupaul’s Drag Racen kimaltavia queenejä. Muistelen Iiu Susirajan karuja ja haikeita valokuvateoksia, joissa taiteilija yhdistelee kehoaan banaalien arkiesineiden kanssa kuin olisi itse readymade-esine installaatiossa. Mietin J.A. Juvanin fetisseillä ja sukupuolirooleilla leikitteleviä teoksia. Mietin Cindy Shermanin valokuvia, Lady Gagaa ja Madonnaa. Mietin elektro-yhtye The Knifea, jotka eivät uransa alussa paljastaneet ikinä kasvojaan vaan käyttivät esiintyessään ja haastatteluissa naamioita. Kappaleissa heidän äänensä oli ajettu syntetisaattorin läpi ja käsitelty niin rankasti, että et voinut tietää, kuka lauloi – kenen tai minkä äänen kuulimme.
Isona syynä drag-kulttuurin yhtäkkiseen kasvaneeseen näkyvyyteen on ensimmäisenä esimerkkinä mainittu maailman tunnetuimman drag queenin RuPaul Charlesin menestyssarja, joka on noussut kymmenessä vuodessa maailmanlaajuiseksi ilmiöksi ja miljoonia tuottavaksi rahakoneeksi. Samalla on luotu drag-kulttuuria kopioivia viihdeilmiötä. Huulisynkkaaminen on toisen amerikkalaisen game-show:n, Lip Sync Battlen, kantava idea; ohjelmassa julkkikset huulisynkkaavat kilpaa yleisön edessä. Sarja on kuitenkin selkeästi suunnattu heteroyleisölle: ohjelmassa julkkikset ”hulluttelevat” oman imagonsa ulkopuolella drag-kulttuurista kopioidun kevytversion tahdissa. Dragista on tullutkin, ainakin Yhdysvalloissa ja ainakin liberaalimpien piirien parissa, koko kansan ja koko perheen viihdettä. Suomessakin drag on murtautunut jo useamman vuoden ajan valtavirran viihteeksi, mm. Crystal Snow’n ja vastaavien esiintyjien ansiosta, kuten toimittaja Janne Siironen ansiokkaasti kartoittaa Voima-lehden artikkelissa ”Uuden ajan drag”. Koska drag on enemmän näkyvillä, vuotaa se kaikkeen kulttuuriin, myös nykytaiteeseen. Mutta miksi drag on kiinnostavaa nyt?
Identiteetin ja representaation kysymykset tuntuvat kokeneen renessanssintapaisen taiteessa. Tämä liittyy varmasti yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun: identiteettipolitiikka puhututtaa eri muodoissaan. Rodulistettujen asemaa nostetaan ansiokkaasti esille niin taiteen sisällöissä kuin instituutioissa ja rakenteissa. Sukupuolen kirjo ja sensitiivisyys sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisun moninaisuutta kohtaan kasvavat laajentuneen tiedon ja tietoisuuden kautta. Sosiaalinen media on valtava tietovaranto ja itseilmaisun väylä, joka mahdollistaa marginalisoitujen äänien esiinnousun. Kääntöpuolena on äänten kakofonia ja keskustelun älyllinen tasottomuus sekä herkkyyden ja ymmärryksen puute.
Ja ne itseilmaisun ja identiteetin muodostamisen paineet. Tuntuu, että viikosta toiseen julkaistaan artikkeleita siitä, miten sosiaalinen media, deittisovellukset ja internet noin ylipäätään, saavat meidät vertailemaan itseämme muihin niin paljon ja usein, että uuvumme. Drag tuntuu osuvan monin tavoin itseilmaisun ja performatiivisuuden valoisiin ja pimeisiin puoliin. Onneksi, uskon itse näin, se voi myös auttaa ymmärtämään nykyajan identiteetin rakentamisen ja itseilmaisun haasteita.
Sosiaalisen median itseilmaisun uuvuttava kilpavarustelu ja jatkuva esiintyminen voivat kyynistää, kun mikään ei tunnu aidolta ja todelliselta. Ajatus Instagram-elämästä dragina auttaa ehkä asettamaan asiat oikeaan perspektiiviin. Olemme kaikki omien elämiemme drag queeneja, vedämme roolia, usein vähän överiksi. Karrikoimme ja jäljittelemme muita, hyvinvointi ja pahoinvointi verhotaan ironiseen etäännytykseen, huulisynkkaamme mielipiteitä, biisejä, kirjoja ja artikkeleita, jonka joku kaveri jakoi. Tämän havainnon voi kuitenkin toivottavasti ottaa myös iloisen kevyesti: ei kukaan muukaan ole aito, ei tämä ole niin vakavaa.
Dragia voi nähdä sielläkin, missä ei ole huulipunaa, korkokenkiä ja glitteriä. Taiteessa toisin esittäminen, performatiivisuus, tekijyyden hämärtäminen ja katseen politiikka ovat teemoja, jotka ovat keskeisiä myös dragissa. Luonnollisuuden keinotekoisuus paljastuu tehokkaasti liioittelun kautta. Inkerön lätkäjätkähahmon liioitellut drag-ominaisuudet paljastavat, mitä se sulkee pois ja kuinka vakavasti rajaava identiteetti voi olla. Tavallisuuskin voi olla äärimmäistä.
Erilaisuus ja samankaltaisuus on myös mittakaavakysymys. Inkerön teokset tuovat mieleeni myös Ari Versluisin ja Ellie Uyttenbroekin vuonna 1994 aloittaman Exactitudes -valokuvasarjan. Pukeutumisesta, identiteetistä ja alakulttuureista. He ovat usean vuoden ajan kuvanneet erilaisia tunnistamiaan heimoja, joita yhdistää samanlainen pukeutuminen. Portsarit, toimitusjohtajat, indie-rokkarit, skinheadit, eläkeläisrouvat tai teinigootit ovat hämmästyttävän samannäköisiä oman viiteryhmänsä sisällä, mutta varmasti omasta mielestään yksilöllisesti pukeutuneita henkilöitä, joista oikeassa rajauksessa ja yhteen koottuna muodostuu heimo. Kuvasarjat kuvaavat hyvin dragin vaikutusvaltaisimman hahmon RuPaulin tunnettua lausahdusta: ”you are born naked and the rest is drag” (synnyt alastomana ja loppu on dragia). Kaikki pukeutuminen on merkityksellistä, jokainen ele sitoo meidät johonkin ryhmään, normiin ja kontekstiin. Huomio siitä, että en ole yksilöllinen, että olen objekti, geneerinen ja korvattavissa, voi olla myös vapauttava ja potentiaalisesti empatiaa luova.
Nykyajan drag juontaa juurensa erityisesti Yhdysvalloissa drag ball -kulttuuriin, joka syntyi 1900-luvun puolivälissä rodullistettujen queer-ihmisten piireissä New Yorkissa. Jennie Livingstonin dokumenttielokuva Paris Is Burning oli ensimmäisiä ilmiötä ja erityisesti sen 1980-luvun kulta-aikaa kartoittava teos. Elokuva keskittyy alakulttuuriin, mutta se ei ole katseeltaan ja käsittelytavaltaan niche, vaan päinvastoin parhaimpia ja moniulotteisimpia tutkielmia rodusta, seksuaalisuudesta, sukupuolesta ja vallasta Yhdysvalloissa ja ennen kaikkea siitä, miten nämä tekijät kietoutuvat toisiinsa.
Drag ball rakentuu kategorioista, joissa kilpaillaan toisia vastaan esiintymällä, kävelemällä, olemalla fierce ja karsimaattinen ja ennen kaikkea olemalla uskottava tavoiteltavassa roolissa. Kategorioita on monia, mutta perustavoite on sama: uskottavuus, realness, illuusion ja aitouden yhdistäminen. Yksi kiehtova drag ballien piirre on, että rodullistettujan queer-ihmisten drag-illoissa kilpailukategorioina eivät olleet vain glamour-henkiset naishahmot ja filmitähtien jäljittely, vaan mukana oli myös niin sanouttuja tavallisia, ei glamouria hohkaavia identiteettejä. Yksi drag-laji oli mm. executive realness, jossa osallistujat pyrkivät näyttämään menestyneiltä toimitusjohtajilta ja Wall Street -pankkiireilta. Hahmot, jotka olivat menestyneitä, huolettomia, rikkaita, vapaita olivat myös hahmoja, jotka oli perinteisesti ympäröivässä yhteiskunnassa koodattu valkoisiksi, joksikin joka ei ollut drag ballin esiintyjien ja katsojien saavutettavissa rasistisen yhteiskunnan takia. Dragin yksi peruspiirre, se että heikommassa asemassa voi hetken elää unelmaansa leikin ja mielikuvittelun keinoin. Köyhissä oloissa ja vaarallisessa ja väkivaltaisessa ympäristössä elävä queer-POC-ihminen (person of colour) ei voinut kuvitella olevansa vaikka rikas perijätär tai pörssihai, mutta hän pystyi murtamaan jotain saavuttamattoman roolin takana olevista mekanismeista ja pinnallisuudesta jäljittelemällä näitä malleja. Ehkä kaiken pinnallisuuden toteaminen olikin helpottavaa enemmän kuin masentavaa.
Pride-viikon kynnyksellä dragin ja omimisen teemat hiipivät jälleen mieleeni. Alussa mainittu Lip Sync Battle -tv-sarja on myös mainio esimerkki miten markkinavetoinen viihdemaailma imee vastakulttuurista sen ulkokuoren, poistaa sisukset ja sanoman, ja luo tuotteen, joka pahimmillaan voi luoda vahingollisiakin merkityksiä suhteessa alkuperäiseen ilmiöön. Lip Sync Battle -ohjelman ”hauskimpia” hetkiä tuntuu olevan, kun vaikka machoista action-elokuvista tunnettu miesnäyttelijä pukeutuu mekkoon tai kun valkoinen nainen esittää oikein räväkän rap-kappaleen. Toki, onhan dragissakin hauskaa se, kun mies puketuuu mekkoon, mutta naurun tavoissa ja siinä, kuka nauraa ja kenelle, on väliä. Koska performanssista on siivottu siihen alussa kuulunut vastakulttuuri, homous, mustuus ja heikkous, juttu helposti lipsahtaa sen puolelle, että heterot nauravat homomaisille eleille, valkoisen nauravat mustille eleille. Se ei varmaan ole henkilökohtaista, tarkoitus ei ole varmaan loukata, mutta kun toiselle tärkeä asia vääntyy vitsiksi, se voi loukata.
Takaisin Pride-viikkoon ja kesähelteiseen Helsinkiin. Kerran vuodessa kesän keskellä Suomessakin kaupunki, kirkko ja ylikansalliset yritykset heiluttavat kilpaa sateenkaarilippua. Olutvalmistaja lanseeraa vitsikkään sateenkaaritölkin, ylikansallinen hampurilaisketju vakuuttaa kampanjassaan, että olemme kaikki sisältäpäin samanlaisia, vähän niin kuin heidän burgerinsakin – tai jotain. Samaan tapaan kuin dragista on tullut Yhdysvalloissa, suurelta osin RuPaulin menetyksen ansiosta, kapitalismin nielemä ilmiö, niin kuin kaikista alakulttuureista tulee ajan myötä.
E. Alex Jung kirjoittaa Vulture-lehden artikkelissaan siitä, miten RuPaul’s Drag Racen myötä kapinallisesta vastakulttuurista on tullut rahaa tuottava monopoli. Toki tv-sarja on auttanut yksin tein tuomaan dragin valtavirtaan, ja on hienoa, että valtavirta on vähemmän hetero, mutta samalla jotain voi kadota käännöksessä. Kapitalismi on kaiken nielevä kita, joka voi käyttää mitä tahansa alakulttuuria minkä tahansa tuotteen myymiseen, ja sen se tekee. Haluaisin sydämessäni, että jokaikinen ihminen voi nauttia dragista, mutta samalla haluaisin varmuuden, että jokainen ymmärtää ja hyväksyy sen juuret. Aiemmin pienen, ennen kaikkea kiusatun, vainotun ja alistetun ryhmän, kulttuuria valjastetaan asioiden myymiselle, jolla ei ole mitään tekemistä ilmiön juurten kanssa. Tässä on kyse jostain vakavammasta kuin siitä, että lempi-indiebändini ei ole enää cool, koska heidän kappaleensa soi jossain mainoksessa. Tässä on kyse jostain potentiaalisesti vaarallisemmasta.
Voima-lehden artikkeliin haastateltu suomalainen drag-taiteilija Shady Stardust kertoo omin sanoin, miksi drag on hänelle kiinnostavaa:
”Mulle drag on naamioleikin paljastamista, kaikkien asioiden rakentuneisuuden tutkimista; sen käsittelyä, että miten sukupuoli on rakentunut, ja miten asiat ovat historiallisesti rakentuneet.”
Drag-sanastoon kuuluva termi ”realness” kuvaa tiivistetyn kauniisti dragin keinotekoisuuden ja aitouden problematiikan suhteita. Dragiin kuuluu illuusiolla pelaaminen ja se, että pystyy mahdollisimman saumattomasti imitoimaan jotain muuta: mies esiintyy naisena liikkuen vaivattomasti maailmojen välillä, esiintyjä huulisynkkaa kappaleen niin millintarkkaan, että vaikuttaa siltä kun hän laulaisi oikeasti itse. Se, että on mahdollisimman real, paljastaa kaiken keinotekoisuuden ja performatiivisuuden. Ei ole sattumaa, että dragin pohjavireenä on ollut mies joka pukeutuu naiseksi, vaikka drag-kulttuuri on monipuolistunut valtavasti. Nykyhetkessä, jossa puretaan toksista maskuliinisuutta ja haastetaan perinteisiä miehen malleja, miehen naisellisuus on edelleen suurimpia tabuja. Se on tabu, joka paljastaa kulttuuriimme vuosisatojen ajan kirjoitetun epätasa-arvoisen valtarakennelman. Jos nainen pitää housuja tai muuten miehisiä vaatteita, se on hyväksyttävää, koska miehisyys on yleisesti hyväksyttyä; kun mies pukeutuu naisten vaatteisiin tai on naisellinen, hän on samalla vähempiarvoinen tai vaillinainen. Mies mekossa naurattaa. Kysymys siitä, onko drag itsessään misogyynistä alleviivatessaan naiseudesta vain stereotyyppiset piirteet, on kuitenkin mielestäni yksinkertaistavaa. Drag on kuitenkin enemmän kuin mekon päälle pukemista ja nauramista ja tärkeä, ehkä tärkein performanssin osa, onkin se, miten esitys vastaanotetaan. Siksi yleisön ymmärryksellä ilmiöstä on väliä. Dragissa naurun, ja kyynelten, läpi kuultaa suuren koodin murtamisen ja vapautumisen riemu: tämä on näin yksinkertaista.
Jaakko Uoti
Artikkelikuva: RuPaul’s Drag Race -sarjan päänäyttämö. Lähde: maxiweinstein.com