Teksti: Pirkko Holmberg 27.2.2018
Onko biennaalien järjestämisellä muuta merkitystä kuin toimia katselmuksena kiinnostavimpaan nykytaiteeseen ja näin saada turistit ja museokävijät liikkeelle? Tarvitaanko muuta? Ehkä hitaampi (muttei liian hidas) näyttelysykli saa aikaan sen, että taiteilijoiden ominaislaatujen ohella esille tulee väistämättä kaikki muukin ajassa elävä. Mukana olevilla taiteilijoilla on ollut vuosi aikaa valmistella teoksiaan näyttelyä varten. Biennaalille ei ole annettu yhtä teemaa mutta kokonaisuudesta voi silti erottaa tiettyjä painotuksia. Taiteilijan sosiaalinen omatunto, traumat, muisti ja dokumentaarisuus ovat läsnä monissa teoksissa. Toisaalta mukana on myös teoksia, joissa ratkaisevat visuaalisuus, materiaali sekä tilallinen vaikutus, kuten Teemu Korpelan installaatio Deposition 2017 III, jossa kokonainen huone on vuorattu öljyllä, alkydimaalilla maalatulla rypistetyllä kankaalla ja paperilla. Valkoiselle pohjalle maalatut siniset kukat ovat sinällään vaatimaton aihe, mutta tässä mittakaavassa ja kolmiulotteisessa päällekäyvyydessään teoksen vaikutus on ylivoimainen. Myös Hanna Vihriälän siimoihin kiinnitetystä kivimurskasta tehdyt “maalaukset” herättävät ihmetystä ja ihailua hankalalla materiaalilla aikaansaadun visuaalisen vaikutuksen vuoksi.
Ensinäkemältä myös Tuula Närhisen FLUX – läikehtivä muste vaikuttaa lähinnä pintakauneudelta ja koristelulta, mutta syveneekin osaksi Närhisen laajempaa luonnon visuaalisten prosessien tutkimusta, jota hän on käsitellyt laajemmin kirjassaan Kuvatiede ja luonnontaide. Veden pinnalle tiputellun musteen tarttuminen japaninpaperisuikaleisiin noudattaa tiettyjä lainalaisuuksia, mutta prosessin lopputulos ei koskaan ole samanlainen ja yksioikoinen. Paperisuikaleiden lisäksi esillä on niiden tekemistä kuvaava video sekä tekovälineitä, mikä jo osaltaan vihjaa, ettei lopputulosta tule ajatella erillään syntyprosesseistaan. Närhinen jatkaa omalla tavallaan J.W. v. Goethen tekemiä morfologisia tutkimuksia. Goethelle luonto toimii ihannetapauksessa taiteen esikuvana, mutta ei ulkoisten muotojen jäljentämisen ja kopioimisen mielessä, vaan luonnonprosessit antavat taiteilijalle taiteellisen luomisen mallin. Närhinen menee kenties jopa askelta pidemmälle toimiessaan fasilitoijana luonnon itsensä taiteellisille luomuksille.
Tuula Närhinen: FLUX – Läikehtivä muste, 2017.
Kuva: Jari Nieminen
Näyttelyn merkillisin teos on Anna Estarriolan Kokous, joka kurkottaa ihmisen jälkeiseen aikaan. Äänieristetyssä huoneessa on kolme hahmoa tai olentoa, joilla kaikilla on omanlaisensa olemisen ja ääntelemisen tapa. Lasikuidulla päällystetty munamainen hahmo, josta lähtee putkia, hehkuu valoa ja siitä kuuluu pumppaavaa, kumisevaa ääntä. Se muistuttaa jonkinlaista sydän-keuhkokeskusta. Toinen hahmo on ihmismäinen nukke, jonka ruumiinrakenne on nuori, mutta kasvojen paikalla olevalta näytöltä näkyy keski-iän ohittaneen miehen kasvot. Mies puhuu, mutta puheääni on muokattu tunnistamattomaksi synteettiseksi viserrykseksi. Kolmannen hahmon, turkiksella päällystetyn kuution, ainoa ruumiinaukko on suu, josta pistää esiin märehtijämäinen kieli. Kun muut hahmot ovat pelkistyneet pelkäksi verenkierto-hengityselimistöksi tai hermostoksi, on karvaiselle hahmolle näköjään jäänyt pelkkä ruoansulatus ja aineenvaihdunta sekä asiaankuuluva märehtijämäinen ääntely. Teoksen luonnoksissa Estarriola mainitsee hahmon jonkinlaisena keinolihan tai proteiinin suljettuna tuotantoyksikkönä. Kenties hahmot kommunikoivat keskenään, mutta on mahdotonta sanoa, miten. Mieleen tulevat Star Wars -elokuvien robotit, joiden synteettistä robottiviheltelyä muut henkilöhahmot ymmärtävät. Tässä tapauksessa puuttumaan jää ymmärrettävällä ihmiskielellä lausuttu vastaus, joka saa kommunikaatiotilanteen ymmärrettäväksi ulkopuoliselle. Myös kuutiohahmon wookie-karvoitus ja ääntely tuntuvat olevan peräisin kaukaisista galakseista.
Riikka Kuoppala jäljittää video-installaatiossaan Names that we Understand tarinoita lähetystyöläisinä Namibiassa eli entisellä Ambomaalla toimineista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Suomalaisten lähetyssaarnaajien perintö näkyy edelleen esimerkiksi lapsille annetuissa suomalaisissa nimissä. Merkityssisällöltään tyhjät suomalaisnimet ovat yksi oire paikallisen kansankulttuurin ja perinteiden unohtamisesta, johon lähetyssaarnaajien toiminta oli osasyynä. Eräässä kohtauksessa Kuoppala menee tapaamaan kansanparantajaa kysyäkseen kuinka voisi välttää nuorina kuolleiden äitinsä ja isoäitinsä kohtalon. Parantaja neuvoo häntä tekemään rituaalin, jossa häntä seuraava paha siirtyy kanaan. Epäilyksistään huolimatta Kuoppala toteuttaa rituaalin kuuliaisesti, ja pyrkii tällä tavoin myös ikään kuin sovittamaan lähetyssaarnaajien tekemiä virheitä.
Yksityiskohta Anna Estarriolan mediainstallaatiosta
Kokous, 2017. Kuva: Jari Nieminen
Kuoppalan teos on melko suoraviivaisen dokumentaarinen, ja onnistuu sellaisena mielestäni paremmin kuin Pekka Niskasen videokokonaisuus Yhteisöterrorit. Niskanen asui Bataclan-teatterin naapurissa Pariisissa ISISin tehdessä sinne tuhoisan terrori-iskun 13. marraskuuta 2015. Kolmikanavaisessa videoteoksessa näkyy katukuvaa sekä hämäriä hallimaisia sisätiloja, joissa Niskanen itse sekä häntä ja hänen läheisiään esittävät näyttelijät käyvät läpi hänen tuntojaan iholle tulleen ampumavälikohtauksen jälkimainingeissa. Teoksen ja siihen liittyvän pienen kirjasen työstäminen ovat olleet tekijälleen selkeästi terapeuttisia prosesseja, mutta materiaalin runsaus, tunteellisuus ja eräänlainen itsekeskeisyys syövät sen dramaattista tehoa.
Jaettujen traumojen teeman vievät yleisinhimillisemmälle tasolle biennaalipalkinnon lyhytelokuvallaan They Came in Crowded Boats and Trains voittaneet Minna Rainio ja Mark Roberts. Historian eri tasot sekoittuvat elokuvassa keskenään. Vuoden 1944 syksyllä yli 55 000 suomalaista pakeni Lapin sotaa rajan yli Ruotsiin. Vuonna 2015 rajanylitys tapahtui toiseen suuntaan, ja Tornioon saapui Ruotsista yli 20 000 irakilaista turvapaikanhakijaa. Elokuvassa irakilaiset turvapaikanhakijat esittävät pakomatkalla olevia suomalaisia. Heillä on modernit vaatteet, mutta ympärillä on menneisyyteen viittaavia kulisseja, ruotsalaisia rajavartioupseereita ja hirsimökkejä kaasulamppuineen. Irakilaisen kertojan englanniksi lukemat tekstit perustuvat suomalaisten Lapin sodassa lähettämiin kirjeisiin, minkä huomaa vain joistain yksityiskohdista, sillä muuten kokemukset olisivat oikeastaan täysin vaihdettavissa. Kertojan huomautus ”Ollakseni rehellinen, ruoka ei ole kovin hyvää” saa humoristisen sävyn, kun ilmenee, että kyse on suomalaisten tyytymättömyydestä ruotsalaiseen, kovin makeaan ruokaan, mikä saa monet kaipaamaan ruisleipää ja suolakalaa. Tällainen hillitty ennakkoluulojen kumoaminen sekä henkeäsalpaavan kauniit Tornionjokilaakson maisemat ovat syitä siihen, että kokonaisuus toimii hyvin yksinkertaisesta ja tendenssimäisestä ideasta huolimatta.
Minna Rainio & Mark Roberts still-kuva lyhytelokuvasta
They Came in Crowded Boats and Trains, 2017
Aboa Vetus & Ars Nova -museon lisäksi biennaalinäyttely laajenee Turun Taiteilijaseuran ylläpitämään Galleria Å:hon kolmena peräkkäisenä näyttelynä. Tämä laajentuminen on mielestäni hyvä idea. 17.11.-17.12. esillä oli Minna Suoniemen videoita ja valokuvia, 22.12.17 – 28.1.2018 puolestaan Simo Ripatin puinen tilateos, joka rakensi koko galleriakokemuksen uusiksi. Vielä 4.3. asti on nähtävillä Reija Meriläisen teoskokonaisuus Faint, joka yhdistää toisiinsa digitaalista mediaa ja käsityötä. Tekstiilikäsityöt tuovat usein mieleen jotain turvallista, naisellista ja pullantuoksuista, mutta tässä näyttelyssä mielleyhtymät kyseenalaistuvat. Lihava syli -nimen saanut ihmisen muotoinen, kankaalla päällystetty nojatuoli yrittää toki parhaansa mukaan turvata katsojaa yläkerrassa pyörivän Linkin Park -videosoittolistan äärellä, mutta nämä yritykset eivät taida aivan riittää. Seinällä olevaan vaalean turkoosiin päiväpeittoon on tikattu teksti ”Not fit for work”. Alakerrassa pyörii luuppi videopelistä Survivor, jota Meriläinen on työstänyt yhdessä Eetu Sihvosen ja Santeri Räisäsen kanssa; taustamusiikki on Maria Korkeilan käsialaa. Videolla shortseihin ja lippalakkiin sonnustautuneet nuorukaiset tipahtavat katosta hervottomina hieman galleriaa tai museota muistuttavan tilan lattialle, valkoisten kuutioiden ja suuren veistoksen osia muistuttavien esineiden keskelle. Vaihtoehtorockyhtye Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin viimevuotinen itsemurha muodostaa näyttelyn pohjajuonteen. Tekoprosessissa Meriläinen joutui itsekin vastakkain sen kysymyksen kanssa, pitääkö luovan taiteilijan vain jaksaa jatkaa raastavista ongelmista huolimatta, vaikka tunteiden prosessointiin keskittynyt työ on vain yksi niistä asioista, jotka syövät häntä sisäisesti. Tästä ristiriidasta on vaikea päästä yli: monet teokset olisivat jääneet tekemättä, jos taiteilijat olisivat asettaneet oman mielenterveytensä etusijalle. Turvallisempi tunteiden käsittely, katharsis, jää yleisön osaksi.
Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 17.11.2017- 8.4.2018
Galleria Å 17.11.2017 – 4.3.2018
Mukana seuraavat taiteilijat:
Anna Estarriola, Teemu Korpela, Riikka Kuoppala, Reija Meriläinen, Juha Mäki-Jussila, Pekka Niskanen, Tuula Närhinen, Anssi Pulkkinen, Minna Rainio & Mark Roberts, Simo Ripatti, Minna Suoniemi, Päivi Takala, Nora Tapper, Nita Vera, Hanna Vihriälä.
edit. 27.2. ensimmäisen kappaleen loppuun lisätty täydennys.
edit. 28.2. Reija Meriläisen tikattu peitto on vaalean turkoosi eikä vaaleanpunainen