Teatterin ja esitystaiteen kansainvälinen Baltic Circle -festivaali järjestettiin 15. kerran 13.-17.11.2018 Helsingissä. Tämänkertaisen festivaalin teemoja olivat elintärkeä herkkyyden voima, haavoittuvuus ja pehmeä vastarinta. Festivaalin teoksissa näkyi erilaiset rajapinnat, kohtaamiset ja muodonmuutokset todellisuuksien välillä; yliluonnollisiksi mielletyt kokemukset, seksuaalisen ja ruumiillisen kokemuksen elämänmittaiset kaaret, utopiat ja unelmat, kuolema ja lahoaminen.
Matti:
Baltic Circlestä on muodostunut minulle jonkinlainen teatterisyksyn kohokohta. Aikaisempina vuosina myös Korjaamon Stage-festivaalilla on ollut iso symbolinen merkitys “kauden avaajana”, mutta tänä vuonna kyseistä festivaalia ei enää järjestetty. BC:ssä olen yrittänyt aina esitysten katsomisen lisäksi hengailla festivaaliklubilla, mutta tänä vuonna se osuus jäi vähemmälle. Sen sijaan näin useamman esityksen kuin yleensä. Tänä vuonna näin siis seuraavat esitykset: We Should All Be Dreaming, Kuolema työssä, Thresholds, All the Sex I‘ve Ever Had, Uncanny Valley Girl ja Asu (Näyttämöloru).
Eeva:
Myös minulle Baltic Circle on pitkään ollut kodikkain festivaali, jonne aina syksyisin palaan näkemään esityksiä ja ihmisiä, kuulostelemaan mitä teatterille ja esitystaiteelle nykyään kuuluu. Olen viime vuosina osallistunut festivaalille hyvin vaihtelevasti. Joskus olen nähnyt vain yhden esityksen ja joskus taas lähes kaikki ja osallistunut festivaaliin kokonaistaidetoksena, keskusteluineen ja klubeineen.
Tänä vuonna kävin katsomassa festivaalin esityksiä opiskelijana. Osallistun Cirko – Uuden sirkuksen keskuksen ja Taideyliopiston järjestämään Taiteellisen Ajattelun Akatemia opintokokonaisuuteen. Kävimme opiskelijaryhmän kanssa katsomassa Kuolema työssä, Thresholds, All the Sex I’ve Ever Had, Desert Body Creep ja Asu (Näyttämöloru) –esitykset ja keskustelimme niistä vilkkaasti. Tässä jälkikirjoituksessa keskustelemme Matin kanssa esityksistä, jotka me molemmat festivaalilla näimme. Haluan mainita, että opiskelijaryhmän kanssa käydyt kiinnostavat keskustelut ovat varmasti vaikuttaneet osaltaan näkemyksiini ja kokemuksiini esityksistä.
Kuolema työssä ja All the Sex I’ve Ever Had
Eeva:
Kuolemaan liittyviä rutiineja ja rituaaleja esitellyt Kuolema työssä -esitys syntyi venäläis-suomalaisena yhteistyönä. Konseptin kehittäjä ja ohjaaja on pietarilaisen Pop Up Theatren perustaja Semjon Aleksandrovsky ja visualisti moskovalainen kuvataiteilija Ksenja Peretruhina. Suomesta mukana olivat esitysdramaturgi Jukka Hyde Hytti ja esiintyjinä toimivat kuoleman ammattilaiset: haudankaivaja, pappi, kanttori ja hautaustoimiston työntekijä. Esitys lähestyy kuolemaa praktisesti. Kuoleman kanssa työnsä puolesta tekemisissä olevat ammattilaiset kertovat kuolemaan liittyvistä faktoista ja käytännöistä rauhallisen arkisella otteella. Naapurimaiden taiteellisesta yhteistyöstä huolimatta esityksen henki on leimallisesti luterilaisen suomalainen. Suomalaisuus on muutoksen alla ja kansankirkon merkitys ihmisten arjessa kapenee, mutta esityksen rakentama kuva kuolemasta on läpikotaisin luterilainen. Kuoleman hetkellä maallistunutkin kansa kaivaa virret ja tutut hautauskäytännöt esiin. Ehkä juuri tämä seikka, sekä esiintyjäjoukon ikärakenne ja kytkös valtauskontoon luo esitykseen yhtenäiskulttuurisen vireen, joka on samanaikaisesti vielä olemassa olevaa ja parhaillaan katoavaa todellisuutta. Kiinnostavaa nähdä, mitä kuoleman kuvastolle ja hautaus- ja muistamiskäytännöille tapahtuu kun hitain mutta varmoin askelin kansainvälistyvä, monikulttuuristuva ja maallistuva kansanosa alkaa tihentyvään tahtiin kuolla.
Matti:
Kuolema työssä -esitykseen, joka sisälsi enimmäkseen esiintyjien leppoisaa jutustelua, olisi voinut sopia paremmin jokin intiimimpi tila. Tämä siitäkin huolimatta, että ainakin keskiviikon esitys tuntui vetävän hyvin väkeä. Ylipäätään Kanneltalo on monesti tuntunut kokonsa puolesta ylimitoitetulta siellä olleisiin esityksiin nähden, vaikka on tietysti hyvä, että esityksiä on muuallakin kuin Helsingin keskustassa. Toki esitystiloihin liittyvät asiat lienevät pitkälti käytännön sanelemia, mikä on hyvä muistaa niitä arvostellessa. Mutta toisaalta esimerkiksi Thresholds-esityksen esityspaikka, Kulosaaren ostarin entinen R-kioski, oli jälleen hieno osoitus siitä, miten olennaisella tavalla esitystilat tulevat kiinteäksi osaksi itse teosta. Puhumattakaan Emilia Kokon ja Markus Lindénin Humina-esityksestä, joka ei siis kuulunut Balticin ohjelmistoon, mutta joka esitettiin väestösuojassa, joka muodosti esityksen väreilevän ruumiin sen selkärankana soineen äänen ympärille. Toki em. esimerkit liittyvät juuri paikkasidonnaisiin esityksiin.
Eeva:
Baltic Circle -festivaalin keskus on jo useana vuonna ollut Suvilahti, yksi Helsingin urbaaneista, vaihtoehtoisista keskuksista. Esitykset ovat ennenkin toki levittäytyneet laajasti monenlaisiin kaupunkitiloihin, mutta keskeinen tapahtumapaikka ja festivaalin sydän määrittää vahvasti festivaalin henkeä. Baltic Circle -festivaali laajeni tänä vuonna entisestään kauemmaksi keskustasta esityspaikkoihin, joiden keskeinen yleisö ei ehkä muuten nykyteatteri ja esitystaide -festivaalille löytäisi. Festivaalin ohjelmistoa on nähty jo aikaisempinakin vuosina Kannelmäessä ja nyt esityksiä nähtiin myös Espoon Louhisalissa. Minusta on hienoa, että festivaali kurottelee kohti monimuotoisempia ja laajempia yleisöjä. Se näkyy myös ohjelmistovalinnoissa. Kanneltalossa esitetty Kuolema työssä ja Espoossa nähty All the Sex I’ve Ever Had olivat esityksiä, jotka potentiaalisesti kiinnostivat muutakin kuin Balticin keskeistä, nykytaiteeseen orientoitunutta, nuorehkoa, taidepiireissä luontevasti liikkuvaa, hipsteri-henkistä yleisöä.
Matti:
Palatakseni Kuolema työssä -esitykseen, pidin sen ideasta. Esityksessä kerrottiin käytännössä, miten ihminen haudataan, mitä käytännön asioita siinä on otettava huomioon, ja lisäksi esiintyjät kertovat omasta suhteesta työhönsä. Vaikken usko kuoleman olevan ihmisille ihan niin ventovieras ilmiö, kuin esitys tuntui olettavan, oli kiinnostavaa ja opettavaista päästä kuulemaan hautaamiseen liittyvistä käytännöistä ja toimenpiteistä tilanteessa, jossa ne eivät ole itselle akuutteja, minkä vuoksi niihin voi suhtautua jotenkin viileämmin ja käytännöllisemmin. Kaikki esiintyjät olivat hyviä. Pappi Kai Sadinmaa on hyvä puhuja ja etenkin hänen ajatuksensa jumalasta ja teologiasta ovat kiinnostavia. Hienointa esityksessä kuitenkin oli se, ettei se sortunut liiaksi banalisoimaan kuolemaa tai hautaamistyötä, muttei myöskään ylevöittämään sitä. Yleensä pidän kaikenlaisesta härskistä karnevalisoinnista, etenkin tämän kaltaisten aiheiden yhteydessä, mutta jonkinlainen tahdikkuus ja hillitty arvokkuus istuivat hyvin Kuolema työssä -esitykseen.
Eeva:
Esitys oli sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Sitä oli mukava seurata hautautuneena Kanneltalon pehmeään katsomonpenkiin. Niin ammattimaisemmat kuin amatööriesiintyjätkin olivat kuin kotonaan näyttämöllä. Koin kuitenkin autenttisuuteen ja luontevuuteen pyrkivän esiintymisen tavan hiukan hankalaksi ja ylivirittyneeksi. Esiintyjät olivat lavalla korostetusti “tavallisen ihmisen” roolissa, eivät esiintymisen ammattilaisina. Kuitenkin näyttelijätaustainen suntio ja hautaustoimiston työntekijä Sara Paavolainen ja julkkispappi Sadinmaa ovat mitä rutinoituneimpia esiintyjiä. Sadinmaan vahva missio tuoda luterilaista kirkkoa nykypäivään ja hiertää sen kipupisteitä sisältäpäin hallitsi kokemuksessani esityksen tunnelmaa. Esiintymisentavassa korostui hetkittäin turhankin kosiskeleva sävy.
Kuolema työssä ja All the Sex I’ve Ever Had –esitykset käsittelivät taiteen kestoaiheita, kuolemaa ja seksiä, molemmat suoraan käytäntöön menevällä otteella. Molemmissa annettiin ääni tavallisille ihmisille ja aiheita lähestyttiin toiminnan, ei niinkään tunteiden kautta. Tunteet jäivät katsojien tunnettaviksi, jos tunteita oli tullakseen. Louhisali ja Kanneltalo, perinteiset, esiintyjät ja yleisön omiin kategorioihinsa selkeästi jakavat suuret esitystilat virittivät esitystilanteet lähtökohtaisesti katsoja-esiintyjä eroa korostaviksi. Molemmissa esityksissä esiintyjät ja katsojat haluttiin kuitenkin tuoda vahvasti samaan tilaan ja tilanteeseen. Esitykset sisälsivät yleisöä osallistavia elementtejä, mutta osallistamisen keinot tuntuivat vanhahtavilta, paikoin väkinäisiltä ja jopa päällekäyviltä.
Kuolema työssä -esityksessä oli tyylilajillisesti kosolti muistumia mm. viime vuosien dokumentaarisista esityksistä, kuten Susanna Kuparisen Valtuusto– ja Eduskunta -esityksistä, aina 1990-luvun Nyhjää tyhjästä, improvisaatiota koko kansalle esitelleeseen TV-sarjaan. Yleisöä laulatettiin ja lavalta kyseltiin, mitä yleisö haluaisi haudata. Sadinmaa kirjoitti esityksen aikana puheen esityksessä haudattavalle vainajalle.
Matti:
Pakko kommentoida tähän, että nyt kun mainitsit tuon esitystavan hankaluuden, niin kallistun sittenkin samalle kannalle. On totta, että esityksessä oli toisinaan eriskummallinen jännite ei-esiintyjätaustaisten ihmisten oletetun “välittömyyden” ja kokeneiden esiintyjien rutinoituneisuuden välillä. Tämä ilmeni etenkin kohdissa, joissa lavalla olijat ikään kuin esittivät spontaaneja keskusteluja. Minusta Sadinmaan radikaalius oli tässä esityksessä jotenkin perusteltua olkoonkin, että se niin sanotusti varasti showta. Sen sijaan esimerkiksi kohta, jossa yleisöltä kysyttiin, mitä he haluavat yhdessä haudata, (vastaukset olivat tyyliin ilmastonmuutos, epätasa-arvo jne) tuntui tässä kontekstissa tarpeettoman poliittiselta ja vei huomiota esityksen aiheelta. En tosin muista, johdateltiinko yleisöä näihin vastauksin.
Eeva:
Ei varsinaisesti johdateltu, mutta haudattavaksi ei kelvannut ihan mikä tahansa. Mitään oikeisiin henkilöihin viittaavaa ei saanut haudata ja haudattavaksi valikoitui jokin “suvaitsevaisten hyvisten” yleisesti pahana pitämä asia, kuten itsekkyys tai epätasa-arvo. Tämän tapaisesta yleisön osallistamisesta syntyi juurikin se kankeuden tai vanhahtavuuden vaikutelma, johon viittasin aiemmin. Yleisö otetaan mukaan esitykseen, jotta se tuntisi osallisuutta eikä nukahtaisi katsomoon, mutta osallisuus on kevyttä ja tapahtuu tietyissä raameissa ja vahvasti ennalta oletetun käsikirjoituksen mukaan.
Myös kanadalais-saksalaisen Mammalian Diving Reflex -ryhmän menestyskonseptiin perustuvassa All the Sex I’ve Ever Had -esityksessä oli samankaltaista osallistavuutta. Esityksen alussa tehtiin yksipuoliselta, ei todellista sopimista sisältävä, esityksen konseptiin kuuluva sopimus, jonka mukaan kukaan ei saa kertoa eteenpäin asioita joita salissa kuulee. Yleisöltä kyseltiin henkilökohtaiseen seksuaalihistoriaan liittyviä kysymyksiä käsiäänestyksellä ja esityksen avustajat kiersivät katsomossa mikrofonin kanssa haastattelemassa yleisöä ja pyysivät kertomaan kokemuksiaan. Kaikki oli ikään kuin vapaaehtoista ja luottamuksellista, mutta suuressa esitystilassa ja vahvasti konseptoidun esityksen puitteissa intiimin ja aidosti vapaan tilan luominen on haastavaa. Moni yleisöstä koki osallistavuuden vaivaannuttavana, kömpelönä ja pakottavana. Uskon, että juuri tämänkaltaisesta “vanhankoulukunnan osallistavuudesta” johtuu, ainakin osittain, osallistavien esitysten kauhua ja ahdistusta herättävä maine. Nykyesityksissä kohtaa paljon syvempää, rankempaa, monitahoisempaa ja vaativampaa osallistavuutta, mutta parhaimmillaan se on toteuttu niin turvallisesti ja taitavasti, että katsojalle tai osallistujalle jää aito vapaus valita oma positionsa ja kokemisen tapansa.
Matti:
All the Sex I’ve Ever Had -esityksessä etusijalla olivat niin ikään tavalliset ihmiset. Esityksessä paikalliset ikäihmiset muodostavat “asiantuntijapaneelin” ja kertovat seksuaalihistoriaansa liittyviä anekdootteja ja tarinoita. Kuten Teatteri&Tanssi+sirkus-lehteen kirjoitin, se tuntui olevan tämän vuoden Baltic Circle -festivaalin ”tapausesitys”. Yleinen tuntumani on, että sitä odotettiin ja siitä kirjoitettiin eniten ja melko yksipuolisen positiiviseen sävyyn. En oikein osaa tuoda sen käsittelyyn toisaalta mitään kovin kummoista kriittistä kulmaakaan. Päinvastoin esitys jossain määrin jopa ylitti odotukseni. Tämä ennen kaikkea siksi, että se yllätti herkkyydellään ja seksistä puhumisen laaja-alaisuudellaan. Kyseisessä esityksessä joukko valikoituja suomalaisia ikä-ihmisiä kertoivat seksielämästään. Esityksessä piti vannoa vala, ettei heidän yksityisiä tarinoitaan vuodeta ulkopuolisille, mikä tuntui sympaattiselta, mutta yleisöä aliarvioivalta.
Olin ehkä etukäteen pelännyt, että homma pienenisi jonkinlaiseksi hekumalliseksi paljasteluksi, mutta sellaista sävyä oli esityksessä kovin vähän, jos ollenkaan. Tarinoiden rivien välistä nousi pakottomasti esiin isoja elämään ja ihmissuhteisiin liittyviä teemoja ja kokonaisuuksia. Esityksessä ei siis todellakaan ollut kyse vain seksistä. Yleisesti ilmaistuna esitys kasvoi kokoaan suuremmaksi. Allekirjoitan kuitenkin huomiosi liittyen esityksen kokoon ja konseptiin. Osallistaminen oli “too much” siitäkin huolimatta, että yleisöstä löytyi halukkaita jakamaan omia seksikokemuksiaan.
Eeva:
All the Sex.. oli todellakin tämän Baltic Circlen “hitti-esitys”, monellakin tapaa. Se sai paljon positiivista julkisuutta ja pöhinää sekä etukäteen että festivaalin aikana. Minusta on hienoa, että esitys tavoitti varmasti sekä esityspaikkansa, maineensa ja aihepiirinsä takia paljon katsojia, jotka eivät muuten ehkä Baltic Circle -festivaalille löytäisi. Minulle esityksestä nousi rokkikonsertin ja television talkshow kaltaisia fiboja. Oli hauskaa ja koskettavaa seurata miten esiintyjistä tuli yleisön fanittamia tähtiä, jotka liikuttivat ja naurattivat suvereenisti katsojia. Henkilökohtaisella tasolla esitys herätti muistoja, unohdettuja tunteita ja ajatuksia. Se laajensi aidosti käsitystä tavasta käsitellä seksuaalisuutta koko ihmisen elämänkaareen kuuluvana asiana. Kaikenikäisten, lasten sekä vanhusten, näkeminen seksuaalisina olentoina on edelleen jonkinasteinen tabu yhteiskunnassamme.
Katsomiskokemustani häiritsi jossakin määrin nuo mainitsemani osallistamisen tapaan ja yleisön rooliin liittyvät ongelmat, jotka nähdäkseni johtuivat paljolti esityksen konseptoidusta luonteesta. Tämä hitti-viristys tuntui poistavan jotakin herkkyydestä ja hienovaraisuudesta, jota esityksen aihepiiri olisi potentiaalisesti kantanut sisällään. Esityksen jälkeen, kohdattuani erään esiintyjän lyhyesti vessajonossa, jäin myös pohtimaan esiintyjien roolia teoksessa. He tuntuivat iloitsevan esitystilanteesta, mikä välittyi katsomoon ilahduttavana lämpönä, mutta jos tarkoitus oli anteliaasti tarjota yhteiskunnassa usein marginaaliin jääville kokemuksille ja ihmisille ääni, niin jäin pohtimaan esiintyjien autonomisuutta ja vapautta toimia ja puhua omalla äänellään.
Thresholds
Matti:
Kuten sanottu, olin otettu Thresholdsin kekseliäästä esityspaikasta. Monet viime aikojen mieleenpainuvimmista esityksistä ovat olleet muualla kuin perinteisissä esitystiloissa. Voidaan tietenkin sanoa, että ne ovat jääneet mieleen nimenomaan poikkeavan lokaationsa takia, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Hyvin valittu ja vallattu tila muodostaa merkittävän osan kokonaisuudesta.
Thresholds-esityksessä luettiin ääneen kirjeitä, joissa ihmiset kertovat kohtaamistaan yliluonnollisista kokemuksista. Vähitellen esiintyjät poistuvat tilasta ulos siten, että yleisö saattoi seurata heidän liikkeitään ikkunasta. Esiintyjät jatkoivat kirjeiden lukemista esitystilaa vastapäätä olevalla mäellä. Heillä oli mikrofonit, joten heidän äänensä kuului sisätilassa olevalle yleisölle. Yhden tason esitykseen toi esitystilan ohi kävelevät ihmiset, jotka pysähtelivät hämmästelemään tilannetta. He eivät huomanneet esiintyjiä, joten heidän silmiinsä näytti siltä kuin yleisö vain katselisi ikkunasta ulos ilman mitään syytä.
En ole varma siitä, miten esitystä oli tarkoitettu seurattavaksi. Lopussa ainakin itse kadotin esiintyjät puiden lomaan ja iltapäivän varjoihin. Nojasin eteenpäin ja yritin etsiä katseellani puhujia hämärästä puistikosta. Kuulin heidän äänensä, reaaliaikaisesti, mutten tavoittanut heitä. Koin tämän hyvin vahvaksi kuvaksi jonkinlaisesta katkoksesta syyn ja seurauksen, viestin ja lähettäjän välillä – siis vastaavasta asetelmasta, mistä monien arkiymmärryksen ylittävien kokemusten voi kaiketi katsoa muodostuvan: tapahtumista, näyistä ja äänistä, joiden liikkeellepanijaa emme pysty tavoittamaan tai selittämään. Tällä tavoin Thresholds ikään kuin ruumiillisti yliluonnollisen äärellä koettavan hämmennyksen, toi sen tunteen kehoon fyysisen liikkeen (kumartumisen, tihrustamisen, kadottamisen ja etsimisen) kautta. Ihan lopussa huomioni kiinnittyi melko kaukana olevan talon ikkunaan. Mietin, oliko siellä joku, joka tavalla tai toisella kuului esitykseen, vai ei, ja kokiko muut tilanteen samoin.
Eeva:
Nautin myös Thresholds-esityksen hienosti löydetystä esityspaikasta ja inspiroivasta ratkaisusta jatkaa esityksen maailmaa äänellisesti sekä visuaalisesti ulkotilaan, mikä häivytti esityksen ja arkitodellisuuden rajaa sekä outoutti katsomisen ja havaitsemisen tapoja. Tuo mainitsemasi “loppukohtaus” vastapäisen talon ikkunassa herätti opiskelijaryhmässämme keskustelua. Minä esimerkiksi en nähnyt koko hahmoa. Ehkä satuin juuri katsomaan toisaalle, olin ehkä sopivasti jonkin esitytilan pylvään takana tai vain vaipuneena ajatuksiini. Joillekin taas juuri tuo ikkunassa näkyvä hahmo ja kysymys sattumasta ja suunnittelusta oli esityksen keskeinen merkki. Tämä on kiinnostavaa suhteessa esityksen aiheeseen, koska eri katsojat tuntuivat kokevan ja näkevän saman asian hyvinkin omalla tavallaan.
Mielikuvissa kovin uneliaan Kulosaaren yllättävän vilkkaasta iltapäiväruuhkasta muodostui kuin tarkasti koreografioitu näyttämö, suuri draama, jossa jokaisella koiranulkoiluttajalla, risteyksessä jarruttavalla busilla ja koulusta reppuselässä hoipparoivalla lapsella oli kuin ennaltasuunniteltu, korvaamaton rooli. Tämä arkitodellisuudesta löytyvä koreografioidun dramatiikan tuntu korosti esityksen aihetta, yliluonnollisiksi nimettyjä kokemuksia. Mitä jos tuo kaikki tuolla ulkona onkin käsikirjoitettu? Kuka täällä lopulta esiintyy ja kenelle?
Kaupunkimaisemasta muodostuva “löydetty esitys”, taideteokseksi raamitettu pala arkea, nousi katsomiskokemuksessani merkittävämmäksi kuin tekstimateriaali, eli Marja-Liisa Honkasalon johtamassa tutkimushankkeessa Mieli ja toinen kerätty tutkimusaineisto, joka koostuu yli kahdestasadasta kirjeestä, joissa ihmiset kuvailevat yliluonnollisia kokemuksiaan. Esityksessä riisutulla ja värittömällä tyylillä luetut kirjeet valuivat korvieni läpi jättämättä juurikaan muistijälkiä. Puhuimme opiskelijaryhmän kanssa esityksen jälkeen kielestä ja sen vaikutuksesta esityskokemukseen. Thresholds oli pohjoismaisen työryhmän toteuttama esitys. Kukaan esiintyjistä ei ilmeisesti puhu äidinkielenään esityskielenä käytettyä englantia. Luetut kirjeen jäivät etäälle ja roikkumaan tyhjään ilmaan. Luettuna materiaalisuus ja ruumiillisuus katosi ihmisten kirjeissään hyvinkin konkreettisesti kuvailemista yliluonnollisista kokemuksista lähes täysin. Kyse oli varmasti paljolti valitusta esittämisen tavasta, mutta uskoisin, että osin myös kiertävien nykyesitysten tyypilliseksi esityskieleksi muodostuneesta “festarienglannista”, joka ei ole kenenkään kieli, vaan jonkinlainen yleinen kommunikaation väline. Tämä ei ole sinänsä arvottavaa suhteessa Thresholds-esitykseen, vaan pikemmin yleisempää pohdintaa siitä, mitä kieli, sen tuttuus, vieraus ja henkilökohtaisuus, tekevät sanojen ruumiillisuudelle ja affektiivisuudelle sekä kielen välittämän kokemuksen materiaalisuudelle.
Katariina Nummisen Baltic Circle -festivaalilla kantaesitetty teos Asu (Näyttämöloru) oli lähes päinvastainen kokemus juuri suhteessa kielen ruumiillisuuteen ja sen kantamiin merkityksiin.
Asu (Näyttämöloru)
Matti:
Asu (Näyttämöloru) -teoksessa pidin etenkin sen tekstistä, joka oli kuin proosarunoa tai -lorua. Sen assosiaatioketjuja oli miellyttävä seurata. Toivon että sen pohjalta tehtäisiin esitys myös radioteatteriin tai johonkin muuhun kuunneltavaan formaattiin. Esityksen teemana oli siis pukeutuminen ja riisuminen, mihin kaikkeen sillä voidaan viitata. Juuri sen kaltainen sanankäyttö kiehtoo minua. Mieleen jäi etenkin sanonnan “pukea sanoiksi” purku, se, miten sanat ovat ajatuksen vaatteita.
Kuten aiemmissakin Nummisen esityksissä, kiinnostus kohdistui myös näyttämön ja äänen suhteeseen, siihen, mistä ääni tulee. Esiintyjät (Laura Rämä, Jonnakaisa Risto) pitivät mukanaan jonkinlaisia kaiuttimia, ja ainakin itse putosin muutaman kerran kärryiltä sen suhteen, tuleeko puhe kaiuttimista vai näyttelijöiltä reaaliajassa. Esityksessä käsiteltiin äidin dementiaa, joten jollakin tapaa yhdistän äänten sekoittumisen siihen.
Eeva:
Minulle Asu oli kaunis ja salaa riehakas, juurikin sanojen tunnun kautta herkkyyden elinvoimaa sisään sekä ulos hengittävä esitys. Nummisen näyttämökieli näytti loputtomine riisumisineen ja pukemisiseen pinnalta yksinkertaiselta. Mutta esityksen rytmin, estetiikan, äänien, kahden juurevan kepeästi läsnäolevan esiintyjän sekä samanaikaisesti lapsekkaan soljuvana loruna ja sanoja jatkuvasti pysäyttävänä ja purkavana reflektiivisenä runona etenevä kieli muodostivat lukuisiin suuntiin avautuvan, nautinnollisen kudelman.
Dramaturgiselta kannalta on kiehtovaa, miten esityksen alkupuolen katkelmallisista rakenteista ja hetkistä muodostui esityksen kuluessa vahvasti tarinallinen, äidin ja tyttären suhdetta syväluotaava kokonaisuus. Tyttären ja äidin roolien kääntyminen hoivattavasta hoivaajaksi ja toisinpäin kudottiin kokoon hienovireisesti pukemisen ja riisumisen kuvien ja sanojen kautta. Hetket olivat samaan aikaan hyvin yksityisiä ja yleisiä, tunnistettavia ja jaettavia.
Toivottavasti tämä toistaiseksi ainoastaan Baltic Cicle -festivaalilla nähty hieno esitys saisi jatkoa jossakin muodossa, vaikka kuunnelmana, kuten ehdotit.
***
Teksti: Eeva Kemppi & Matti Tuomela
Kuvat: Tani Simberg
Baltic Circle 13-18.11.2018
Keskustelussa käsitellyt esitykset:
Kuolema työssä
Idea, konsepti, ohjaus: Semjon Aleksandrovski
Visuaalinen tilasuunnittelu: Ksenja Peretruhina
Esitysdramaturgi: Jukka Hyde Hytti
Tuotanto: Pop Up Teatr
Tuottaja / Baltic Circle: Maria Tissari
Videografiikka: Kaarina Tammisto
All the ex I’ve Ever Had
Konsepti: Darren O’Donnell
Ohjaus: Melika Ramic & Annalise Prodor
Tuotanto: Eva Verity, Tina Fance, Elina Kukkonen, Kiera O’Brien, Annalise Prodor, Melika Ramic, Moona Tikka, Victoria Godden
Tekninen ohjaus ja tilasuunnittelu: Katelan Braymer
Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm
Käännökset: Laura Liimatainen, Essi Brunberg
Thresholds
Työryhmä: Daniel Andersson, Valborg Frøysnes, Anni Klein, Tatu Nenonen, Pyry Nikkilä, Heidi Soidinsalo, Sinna Virtanen
Tuottaja: Jonas Welander
Asu (Näyttämöloru)
Dramaturgia ja ohjaus: Katariina Numminen
Esiintyjät: Laura Rämä, Jonnakaisa Risto
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Eero Nieminen
Dramaturginen tuki: Tuomas Timonen
Tuottaja: Johanna Autio