21.11.2007 Irmeli Hautamäki
Muutama lukija on kommentoinut kirjoitustani, jonka aiheena oli Behmoirasin muistelmat. Näissä on kysytty oikeuden perään: kuka tekee oikeutta kenellekin? Teenkö minä oikeutta Derridan ja Celanin kaltaisille kirjoittajille? Minä taas kysyn tekeekö vakiintunut kirjallinen kaanon oikeutta Behmoirasin teokselle?
Behmoirasin kirja on koditon ja lainsuojaton, sillä ei ole kirjallista asemaa. Ne joilla on asemaa kirjallisuusinstituutissa, eivät ota sitä asiakseen.
Kirjasta esitetty kritiikki, ainakin kustantajan sivuilla julkaistu, keskittyy vaarattomiin aiheisiin: kirjan ensimmäinen suosittelija on Good Housekeeping lehti, joka painottaa kehussaan muistelmien suloisen katkeraa luonnetta, erikoista äidin ja tyttären suhdetta, niin sydäntä särkevää. Tämä on painettu toisen painoksen etukanteenkin ja tällä perusteella kirja luokittuu ’chicklitiksi’, naisten eli tipujen kirjallisuudeksi kuten Amerikassa kivasti sanotaan. Kirjan otsikko tosin on chicklitiksi vähän provokatorinen viitatessaan homelessiin, kodittomaan ihmiseen. Mutta kirjalliselle intellektuellille tällainen kansi ja sen luomat mielikuvat ovat riittävän vakuuttavia siitä ettei kirjaan kannata uhrata ajatustakaan.
Kustantajalle tietysti riittää, että kirja on julkaistu. Kirjailija itse on onnellinen kun teos vihdoin tulee julkisuuteen. Kun kirja tulee ulos, se ei kohtaa lukijoita, vaan luokittelijoita. Kustantaja on tietysti itse luokittelemassa kirjaa sen perusteella, miten se sitä esittelee. Mutta myös kirjallinen maailma on täynnä raja-aitoja, kieltoja ja sääntöjä. Adornon esittämä sääntö on yksi tunnetuimpia: älköön kukaan kirjoittako runoutta holokaustin jälkeen.
Vähän maallisemmalla ajattelutavalla kokemastaan kärsimyksestä saa kirjoittaa, jos osaa tehdä sen oikein. Jotkut tavat ovat oikeita ja jotkut eivät. Jotkut ovat halpoja ja jotkut arvokkaita.
Behmoirasin kirjaa on maailmalla kehuttu sanomalla ettei se sorru sentimentaalisuuteen. Se on totta. Kirja ei kyynelehdi, se on arvokas. Silti sitä myydään chicklitina, naisten kirjallisuutena.
Behmoirasin tie kirjailijaksi oli pitkä. Hän alkoi kirjoittaa 40 -vuotiaana Australiassa englanniksi, joka on hänelle toinen vieras kieli. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin tosin jo koulussa ja hän pääsi radioonkin lukemaan esseitään. Vaikkei Behmoiras voinut opiskella yliopistossa, hän sai myöhemmin tilaisuuden opiskella elokuvan tekemistä. Hän teki dokumentteja Israelin televisiolle, mutta hän sanoo kirjassaan ettei hänellä ei ollut omaa ääntä. Hän ei ollut mielestään vakuuttava. Hän ei halunnut jatkaa sitä.
Hänestä ei ollut tullut sen yhteisön täysivaltaista jäsentä, johon hänen olisi pitänyt kuulua.
Hän oli sivullinen siinä maailmassa missä muut elivät elämäänsä.
On oireellista, että Josiane Behmoiras alkoi kirjoittaa kirjaa omalle tyttärelleen. Tarkoitus oli tehdä tyttärelle pieni selvitys Israelissa kadulla asustaneesta isoäidistä, jotta tämän kohtaaminen olisi helpompaa. Hyvin pian kirjailija kuitenkin huomasi kirjoittavansa kirjaa, jonka aihepiiri oli monimutkainen ja laaja.
Ehkä tämä kirja, joka on aito todistus tai tunnustus, vieroksuu niitä vieraanvaraisuuden muotoja, erilaisia suojia, eteisiä, keittiöitä ja muita nurkkauksia, joita kirjallinen maailma sille kohteliaasti tarjoaa. Ne eivät tee oikeutta sille kirjallisuutena. Se karistaa ne yltään ja kulkee maailmalla riekaleisena, mutta vapaana.