Sandra Kantanen: Smokeworks
Turun Taidemuseon Studio 31.3. – 21.5.2023
Kuin naavaa roikkuu puiden oksilta valokuvassa, joka tarkemmin katsottuna on paljon muutakin kuin valokuva. Naavaksi tekeytyvä valuma on läheltä nähtynä oudon säännöllinen, sen eri väreiksi hajautuva suorien viivojen rivi muistuttaa viivakoodia. Sandra Kantasen (s. 1974 Helsinki) näyttelyn Smokeworks teokset ovat digitaalisesti käsiteltyjä valokuvia, joissa sekä valokuva että kuvankäsittely saavat uusia merkityksiä. Kantanen on valmistunut valokuvaajaksi Taideteollisesta korkeakoulusta 2003, minkä lisäksi hän on opiskellut kiinalaista maisemamaalausta Pekingissä. Näyttelyn teokset asettuvatkin osaksi sekä maisemavalokuvan että maisemamaalauksen pitkää jatkumoa.
Vuosien 2016–2021 välillä kuvattujen teosten aiheina on metsää ja puita, mikä tuo osuvasti mieleen huomion keskittymiseen viittavan sananlaskun, kuinka toisinaan on vaikeaa nähdä metsää puilta. Yksityiskohdat vetävät puoleensa, ja katsojan liikkuminen tilassa, teosten luo lähentyminen ja niistä loitontuminen, muistuttaa näkökykymme kehollisuudesta ja elävyydestä. Välillä teosten kompositio painottuu reunoille, jolloin kuva-alaa hallitsee metsän tilallisuus; välillä taas keskiössä ovat puut ja oksat. Kantanen on käyttänyt teosten valokuvaamisvaiheessa värillistä savua, jonka läpi metsän valo siivilöityy. Savuista taustaa vasten puiden oksien ja lehtien muoto korostuu, toisissa teoksissa taas värillisellä savulla itsellään on muoto.
Rajauksen merkitys valokuvan toimintamuotona tulee esille siinä, kuinka kauempi rajaus puiden ryhmään korostaa teosten maisemallisuutta, kun taas lähikuva tekee aiheista graafisempia ja eristetympiä. Valokuvallisuus on läsnä myös siinä, kuinka syväterävyyden vaihtelu kertoo etäisyyksistä: lähellä olevat kohteet ovat tarkkoja, ja taustalle siirryttäessä tarkkuus hälvenee. Kuvanmuokkaukset tekevät tähän syvyysvaikutelmaan häiriötä. Ne korostavat pintaa, mutta tarkasti katsottuna niissä on kuitenkin myös hienovaraista kerroksellisuutta ja läpinäkyvyyden vaihteluja. Kuvanmuokkausten yksittäisyys ja kerroksellisuus tulee paljastaneeksi ajan, joka niiden tekemiseen on kulunut, kun taas valokuva on lähtökohtaisesti yhdellä otoksella ja hetkellä syntynyt, ajallisesti tasainen kuvapinta. Etsin eroa valokuvatun savun ja kuvanmuokkauksen sumuisuuden välillä.
Digitaalisesti muokatun kuvan tekoprosessiin kuuluu maalin ja pensselin käytön sijaan digitaalisia toimenpiteitä: kursorin liikettä, muokkaustasoja ja niiden läpinäkyvyyksiä. Näihin liittyy tietty metaforisuuden taso, sillä digitaaliset työkalut ovat koodia, jonka visuaalinen ilmiasu perustuu niitä edeltäneisiin tapoihin tehdä kuvia: kuvanmuokkausohjelmassa käytämme siveltimen, kynän, maalipurkin ja pyyhekumin sijaan niitä esittävin symbolein merkittyjä algoritmeja.
Kuvanmuokkausten digitaalisissa “siveltimenvedoissa” on usein sekä vertikaalisia että horisontaalisia linjoja, mikä antaa niille kudelmaisen vaikutelman ja vie ajatukset kuvakudoksiin. Paikoittain “kudelma” avautuu yksittäisiksi langoiksi kuin hiuksiksi. Usein kuvankäsittely muistuttaa visuaalisesti maalia. Erityisesti maalimaisuus tulee esille valkoisissa osissa, jotka paikoin ovat kuin sormenjälkitahroja maalauksessa, todiste maalarin kehollisesta läsnäolosta kuvan äärellä. Välillä “päällemaalattu” hieman kömpelösti imitoi lehtiä valokuvassa, välillä sen “tekstuuri” muistuttaa vahaliitua.
Kielellisyys tunkee mukaan kuvan lukemiseen. Tarve käyttää sitaatteja kuvanmuokkausten kuvailemisen yhteydessä kertoo digitaalisen kuvan erityisestä todellisuussuhteesta. Siinä missä maalaus voi imitoida todellisuutta, digitaalisessa kuvankäsittelyssä todellisuutta imitoivat myös työkalut. Digitaalisesti muokatun kuvan tekoprosessiin kuuluu maalin ja pensselin käytön sijaan digitaalisia toimenpiteitä: kursorin liikettä, muokkaustasoja ja niiden läpinäkyvyyksiä. Näihin liittyy tietty metaforisuuden taso, sillä digitaaliset työkalut ovat koodia, jonka visuaalinen ilmiasu perustuu niitä edeltäneisiin tapoihin tehdä kuvia: kuvanmuokkausohjelmassa käytämme siveltimen, kynän, maalipurkin ja pyyhekumin sijaan niitä esittävin symbolein merkittyjä algoritmeja.[1] Kantasen töissä katsomme siksi “naavaa” ja “valumaa”.
Näyttelyn teoksissa kuvankäsittelyn vaikutus on pääosin pehmeää, lomittuvaa, ensinäkemältä huomaamatonta, digitaaliset muokkaukset lipuvat osaksi kuvaa kuin sumu tai savu osaksi maisemaa. Kun muokkausten vaikutuksen kuitenkin tulee huomanneeksi, alkaa sitä etsiä ja maisema alkaa avautua enemmän, sisäänpäin. Muokkausten värit on poimittu valokuvasta, ja niiden kautta kuva itsessään ikään kuin valuu kohti jotakin toista, hieman outoa ulottuvuutta.
Näyttelyn taustalta avautuva kysymyksenasettelu on kuin johdanto valokuvan teoriaan: Millaista on valokuvan suhde todellisuuteen? Voiko ja saako valokuva valehdella? Yhä enemmän ja enemmän digitalisoituvassa maailmassa muodostuu tärkeäksi kyky erottaa tosi epätodesta. Tämä muistuttaa kuvanlukutaidon keskeisestä merkityksestä ja kuvankäsittelyn tunnistamisesta erityisesti journalistisia valokuvia katsottaessa. Näemme mitä näemme, mutta havainnoksi muodostuu se mitä osaamme lukea ja mitä osaamme etsiä. Taidevalokuvassa kysymys faktasta ja fiktiosta on kuitenkin monitahoisempi.
Valokuvaa pidetään usein todistusvoimaisena dokumenttina, ikkunana todellisuuteen, sillä se sisältää aina jotakin aitoa ja todellista kohteestaan. Se on kohteensa materiaalinen jälki. Tätä valokuvan indeksistä, kosketuspohjaista suhdetta kuvan lähteeseen on usein kuvattu tulen ja savun suhteen kautta: ei savua ilman tulta, ei valokuvaa ilman todellista, fyysistä lähdettä. Valokuvaa voisikin ajatella savunkaltaisena jälkeismerkkinä maailmasta. Se on jotain jäljelle jäävää, kun nykyhetki on mennyt menojaan.
Kuvanmuokkausta, varsinkin digitaalista, voisi helposti pitää vain kuvan paranteluun tähtäävänä jälkeisvaiheena, jälkikäsittelynä. Kantasen töissä se saa kuitenkin itsenäisen, luovan aseman valokuvauksen rinnalla.
Savua on käytetty sekä merkinantoon että hämäämiseen kautta aikain. Sillä voidaan visuaalisesti pehmentää rajapintoja ja tehdä siirtymistä sulavampia. Savulla on myös vahva sidos henkiseen, sitä käytetään erilaisissa uskonnollisissa ja rituaalisissa seremonioissa. Savu merkitsee yhteyttä, se on savumerkkejä, häivyttämistä ja suitsuketta. Savun syvempi merkitys Kantasen töissä avautuu näyttelyn nimen kautta. Tulkitsen, että sana Smokeworks viittaa ilotulituksiin (fireworks), ja siihen mitä tapahtuu niiden jälkeen, varsinaisen tapahtuman mentyä, savuvanan ja ruudinhajun jäädessä leijumaan ilmaan. Kuvanmuokkausta, varsinkin digitaalista, voisi helposti pitää vain kuvan paranteluun tähtäävänä jälkeisvaiheena, jälkikäsittelynä. Kantasen töissä se saa kuitenkin itsenäisen, luovan aseman valokuvauksen rinnalla.
Teosten digitaalinen muokkaus on Kantasen töissä niin pitkälle vietyä, että valokuvan autenttisuuteen ja dokumentaarisuuteen liittyvistä kysymyksistä tulee tavallaan turhia. Kyse ei ole enää kuvankäsittelystä parantelun merkityksessä, vaan täysin omasta estetiikan kentästään. Kantasen työt ikään kuin kurottelevat kohti samaa välineidenvälistä aluetta kuin fotorealistinen maalaus, mutta toisesta suunnasta, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti indeksisestä suhteesta lähteeseensä, maisemaan. Digitaalinen maalauksellisuus jalostuu kuvalliseksi ja kielelliseksi eleeksi, joka jatkaa siitä mihin valokuva jää.
Kantasen töissä on historiallista painolastia, vaikka visuaalisesti ne ovat pääosin pastellisen keveitä. Näyttelyn työt on valokuvattu taiteilijan kodin lähellä Hangossa, jonka sotahistoriaa avataan näyttelytekstissä. Yksi jäljellisyyden merkitystaso löytyykin vielä tästä jälkipyykistä traumaattisen tapahtuman jälkeen. Kantasen savutyöt ovat kuin paluuta rikospaikalle, uudelleenlavastamaan aiempia tapahtumia, ottamaan niihin yhteyttä. Siinä missä maisemavalokuvan kaanon on maalaustaidetta myötäillen usein monumentaalista, on Kantasen teoksissa aiheen tasolla viehättävää minimalismia ja vähäeleisyyttä, joka tulee rajauksesta lähelle: kotimetsään.
Etsimättä tulevat mieleen piktorialistien herkät ja utuiset maisema- ja luontovalokuvat 1900-luvun alusta – paitsi visuaalisten aiheiden ja kansallisromanttisen kuvausympäristön, myös jälkikäsittelyn keskeisyyden puolesta. Ajallisesti lähempiä yhteyksiä muodostuu Helsinki Schoolin kollegoihin, pohjoisen maiseman ja valon kuvaajiin.
Näyttelyn ripustus on ilmava, ja temaattisesta runsaudesta huolimatta kokonaisuus pysyy selkeänä. Mukana olevat kaksi triptyykinomaisesti ripustettua kokonaisuutta, joissa maisema näyttää jatkuvan kuvarajan yli, rytmittävät tilaa, ja teoskokojen vaihtelu luo ripustukseen visuaalista mielenkiintoisuutta. Kantasen työt ovat ajankohtaisia myös vastikään avatussa Chappe-museossa Tammisaaressa, jossa häneltä on nähtävillä tummempisävyisiä yöllisiä maisemia.
Kirjoittaja: Jane Vuorinen
Kirjoittaja on valokuvaan ja nykytaiteeseen erikoistunut taidehistorioitsija ja kriitikko.
Kuvat: Sandra Kantanen / Turun taidemuseo
Tämän kritiikin julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.
[1] Käsittelen tätä ja monia muita tässä tekstissä esitettyjä teemoja aiemmin julkaistussa artikkelissani: “Soft Interventions: Collaborative Agencies Between Artists and Photography Editing Software”. TAHITI – Taidehistoria tieteenä 4/2020. Helsinki: Taidehistorian seura. 40–55. http://dx.doi.org/10.23995/tht.103180