Saara Hacklin
Jari Silomäki, ”We Are the Revolution”, Korjaamo Galleria, 20.9.–20.10. 2013
”
Jari Silomäki: Sarjasta “We Are the Revolution” After Joseph BeuysGalleriatilan seinillä on toisiaan muistuttavia mustavalkoisilla kuvia kävelevästä tai pysähtyneestä miehestä eri ympäristöissä. Jokaisen kuvan reunaan on kirjoitettu Silomäen töistä tutulla pyöreällä käsialalla lyhyt teksti: ”Kävelen satoja askeleita Karjalan metsässä Pindushin kylän laidalla”, ”Kävelen Auschwitz-Birkenaussa itseni uuvuksiin”, ”Kävelen 2995 askelta New Yorkin alueella Ground Zero”. Lisäksi tilassa pyörii videoteos. Liikkuva kuva paljastaa jo vähän enemmän eri ympäristöistä, joissa kuvia on otettu, mutta siinäkin pääosassa on kävely.
Jari Silomäki (s. 1975) on tehnyt vuodesta 2006 projektia, joissa on kävelty ”1900-luvun poliittisissa murhapaikoissa yhtä monta askelta kuin kyseisellä paikalla tapahtuneessa tragediassa on kuollut ihmisiä.” Taiteilija kuvaa hankkeen lähtökohtana olevan Joseph Beuysin (1921–1986) kuvan We Are the Revolution vuodelta 1972. Valokuvassa farkkuihin ja valkoiseen paitaan pukeutunut hattupäinen taiteilija on kuvattu suoraan edestä kävelemässä kohti kameraa ja katsojaa. Beuys tunnetaan poliittisena taiteilijana, joka näki koko yhteiskunnan muodostavan kokonaistaideteoksen – me kaikki voimme osallistua siihen, kuka tahansa voi olla taiteilija.
Kävely ei ole vain paikasta toiseen siirtymistä, vaan oma rituaalinsa. Lukuisat pyhiinvaeltajat ovat jättäneet jälkensä eri puolille maailmaa. Kävely on myös taiteen keino. Kuvataiteessa kävelyä ovat käyttäneet monet, heistä tunnetuimpia kenties Ulay ja Marina Abramovi?, jotka kävelivät Kiinan muurilla kohti toisiaan teoksessa The Great Wall Walk (1988) tai Richard Longin kävelemällä tekemä viiva, Line Made by Walking (1967). Kävely on tietysti myös poliittinen akti. Kiinalaisilla on kommunistisen puolueen myyttinen Pitkä marssinsa, Yhdysvalloissa tunnetaan mustien kansalaisoikeuksien puolesta taistelevien marssi Washingtoniin.
Silomäkeä on kiinnostanut ajatus, jonka hän yhdistää Beuysin kuvaan: ”me, kuvan katsojat, olemme vallankumous, mikäli liitymme hänen seuraansa.” Vallankumous ei kuitenkaan ole yhtä kuin yksi ihminen. Tarvitaan aina jotain muuta. Silomäen teoksenkin voisi nähdä yrityksenä tavoittaa sitä jännitettä, joka syntyy yksilön ja liikkeen välillä. Teoksen problematiikan voisi yhdistää toisen maailmansodan jälkeiseen keskusteluun siitä, mitä on olla yksilö ja miten on mahdollista kuulua yhteisöön ilman, että tuo yhteisö määrittää yksilöä?
Ehkä ”jännitteestä” puhuminen kuulostaa liian abstraktilta? Oikeastaan se, mitä Silomäen työ tuo esiin tästä yksilön ja ideologian suhteesta on kuolema. Jos vallankumous oli Beuysin ikonisessa valokuvassa vasta alkamassa – dynaamisesti kameraa kohti kulkeva shamaani-taiteilija kokoaa joukkojaan –, niin Silomäen kuvissa liikutaan vallankumouksen jälkimainingeissa. Valokuvien paikat ovat kaikki enemmän tai vähemmän onnistuneiden vallankumouksen tapahtumapaikkoja, sellaisia, joissa ideologioiden törmääminen on johtanut joidenkin kuolemaan. Näitä uhreja muistetaan kävelyrituaalilla, joka on, Silomäen sanoja lainatakseni, mahdoton projekti. Kuka laskee uhrit ja jäljittää paikat? Ja loppuuko tämä laskeminen koskaan? Kävelyrituaalilla tuo mittaamaton tulee kenties vähän lähemmäksi ihmistä.
Silomäen kuvat herättävät myös kysymyksen siitä, millainen suhde valokuvauksen ja tapahtuman välillä on. “We Are the Revolution” After Joseph Beuys -sarjan kuvissa on käytetty näyttelijää, alter egoa, jonka näimme jo Silomäen varhaisessa Harjoitelmia aikuisuuteen -kuvasarjassa (2000). Joseph Beuys työskenteli aikana, jolloin valokuvan ajateltiin voivan dokumentoida tekoja ja näin tallentaa ja levittää teoksia, jotka venyttivät silloista taidekäsitystä, kuten performansseja tai maataidetta. Yksi tunnetuimmista tällaisista performanssin teosdokumentaatiokuvista on kenties kuva Chris Burdenista, joka pitelee verta vuotavaa kättä, sen jälkeen hän on antanut assistentin ampua itseään (Shoot, 1971). Nämä varhaiset mustavalkokuvat myös rakensivat tietynlaista taiteilijaimagoa.
Silomäen kuvien mustavalkoinen estetiikka tuntuu resonoivan 1970-luvun dokumenttikuvien kanssa. Ne myös toistavat Beuysin kuvien yksinäisen, herooisen mieshahmon. Kuitenkaan Silomäen kuvat ei toimi samanlaisena suorana dokumenttina kuin Beuysin ja aikalaisten kuvat. Toisaalta, nykyperspektiivistä kuvan ja tapahtuman suhde nähdään paljon ongelmallisempana kuin aikaisemmin. Todistaako kuva jostain vai onko tapahtuma ”vain” lavastettu kameralle? Vai onko koko kysymyksenasettelu asioiden todellisesta laidasta kiinnostava?