Entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd) julkaisi vastikään teoksen Järki voittaa: suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella. Kirjassaan Lipponen luotaa suomalaista kansallistuntoa ja sivistyksen merkitystä historiassa. Eniten ovat tiedotusvälineitä kuitenkin kiinnostaneet Lipposen laatimat listat kotimaan intellektuelleista. Listalle pääsy on merkinnyt asianomaisille ilmeisesti kutakuinkin samaa kuin – ehkä salainen – mielihyvä joutumisesta ammuttavien joukkoon Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksessa.
Myönnän heti, etten ole lukenut Lipposen kirjaa. Ajatus ihmisten henkilökohtaisia piirteitä kartoittavien listojen laatimisesta kuitenkin kiehtoo. Kenen laatimalla listalla on merkitystä, minkä ominaisuuden osalta halutaan päästä esiin? Kenellä on arvostelukykyä asettaa ihmiset jonoon ja kilpailemaan jostakin oletetusta tai todellisesta ominaisuudesta? Miten pitkälle kilpailu voi ulottua, ja millaista tietoa maailmasta listaaminen meille antaa?
Melkein voisi luulla, että luetteloimalla intellektuelleja Paavo Lipponen asettui itse järjen asemaan. G. W. F. Hegelin (1770–1831) filosofiassa järki todellakin voittaa. Hänen ”absoluuttisen idealismin” nimellä tunnetun järjestelmänsä tavoitteena oli filosofian ja koko maailman historian ymmärtäminen. Hän esitti ihmiskunnan tietoisuuden historian matkana erilaisten maailmanselitysten tasojen läpi. Jokainen uusi selitys loi uusia sisäisiä ongelmia ja vastakohtaisuuksia ja johti jännitteisiin, jotka voitiin voittaa vain omaksumalla näkemys, jossa nämä vastakohtaisuudet voitiin sovittaa korkeampaan kokonaisuuteen. Hegelin mukaan valtio oli historiallisen kehityksen päämääränä. ”Absoluuttinen henki” – järki tai idea – toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä, ja perustuslaillinen valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää.
Hegelin käsityksen mukaan tiedon muodostuminen etenee dialektisena liikkeenä teesistä ja antiteesistä eli väitteestä ja vastaväitteestä synteesiin, jossa edelliset yhdistyvät. Siten ajattelun ja todellisuuden yhdistyessä – eli kun todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina jo sisältynyt – syntyy totuus tai ”absoluuttinen tieto”, Idean, Hengen tai järjen täydellistyminen tai tulo päätökseen. Tällöin kaikki vastakohdat on ylitetty ja ne ovat siten yhtä, eli subjekti ja sen substanssi vastaavat toisiaan.
Millainen on se järki, joka Lipposen mukaan voittaa? Jos järjen voitto ymmärretään partikulaarisen ilmiön vastaavuudeksi oman käsitteensä kanssa, on helppoa todeta, että järjen tie kohti omaa täydellistymistään on polveillut. Samalla on saavutettu monenlaisia huippuja. Pari vuotta sitten valittiin televisioäänestyksellä suurin suomalainen. Kymmenisen vuotta sitten Helsingin Sanomien Nyt-liite etsi käsiinsä henkilön, jolle myönnettiin arvonimi ”Suomen tavallisin”. Vuonna 2006 Lordi voitti Eurovision laulukilpailut. Vuoden 2008 löylynheiton maailmanmestaruuden saavutti suomalainen, joka sieti 110 asteen kuumuutta 12 minuutin ja 26 sekunnin ajan.
Jorge Luis Borges toteaa esseessään ”John Wilkinsin analyyttinen kieli”, ettei ”maailmankaikkeutta ole mahdollista luokitella muuten kuin mielivaltaisesti ja umpimähkään” ja että syy tähän on yksinkertainen: emme tiedä mikä maailmankaikkeus on. Järjen voitto olisi tilanne, jossa kaikki asiat olisi mahdollista luetteloida ja asettaa paremmuusjärjestykseen. Koska näin ei ole, on tyytyminen arbitraarisiin listauksiin. Borgesin fiktiivisen esimerkin mukaan muinainen kiinalainen tietosanakirja jaottelee eläimet ryhmiin niiden ominaisuuksien perusteella. Näitä ovat muiden muassa keisarille kuuluvat eläimet, balsamoidut eläimet ja juuri nahkansa luoneet tai etäältä kärpästä muistuttavat eläimet.
Luokittelu on eräänlaista strukturalistista pyrkimystä maailman muuttujien hallintaan ja järjestyksen luomista kaaoksen keskelle. Kauppalista on yksi esimerkki. Lipposen älykköjoukko – ja sen ulkopuolelle joutuneet henkilöt – kuvaavat ehkä eläkkeelle siirtyneen valtiomiehen henkilökohtaisia mieltymyksiä ennemmin kuin absoluuttista järjestystä. Voisi arvella, että tähän Lipponen on oikeastaan tähdännytkin. Lehdistö sen sijaan lukee järjen voitoista kertovaa luetteloa kuin käsikirjaa Suomen henkisestä tilasta. Kuvaavaa on, että tämä tila saadaan selville henkilölistan kautta: erilaiset nerot, huiput ja suurmiehet kohoavat itse Järjen asemaan pikemmin kuin laajemmat ja abstraktimmat rakenteet, joista käsin järjen yksittäiset ilmentymät syntyvät.
Listoilla erityisominaisuutena on nousta virallisen, ”tieteellisen” totuuden asemaan. Ikään kuin kysymyksessä olisi tutkimus, johon on syytä luottaa. Jos keskustelu liikkuu sen ympärillä, kuuluuko jokin henkilö Lipposen intellektuellijoukkoon, unohtuu se tosiasia, että kyseessä on subjektiivinen listaus. Ja laajemminkin: eikö kielen ja maailman kohdatessa synny väistämättä ongelma siitä, miten abstraktit määreet, esimerkiksi eri mittapuiden avulla kehitetyt systematisointiyritykset, voivat vastata todellisuuden muotoja? Millainen on logoksen valta? Tai miten sisältökysymyksille, ilmiöiden satunnaisuudelle ja vaihtoehtoisille tulkinnoille jää tilaa, jos käännytään suoraviivaisten paremmuusjärjestysten puoleen, kilpailutetaan yksilöitä ja suositaan ratkaisuissa hyväksynnälle ja hylkäämiselle perustuvaa mustavalkoista typologiaa?
Kirjoittaja on estetiikan tutkija ja opettaja Helsingin yliopistossa