Kuten taiteilijoille on tyypillistä, työtäni ei voi selkeästi erottaa vapaa-ajasta. Ei ole vain niin, että tarvitsen rentoutumisaikaa, jotta jaksan taas työtä, sillä joskus itse rentoutuminen on työtä. Ja joskus minulle selviää vasta jälkikäteen, milloin olen itse asiassa tehnyt taiteellista työtä. Näin kävi myös, kun aloin vuonna 2021 keräillä uintikokemuksia Suomen järvissä. Uimisesta muodostui Silkkiuikku-taideprojekti, jota ei olisi olemassa ilman tunnustelevaa ja kiireetöntä lähestymistapaa. Opin myös, että en itse edes halua vetää itselleni työn ja vapaa-ajan välistä rajaa liian tummalla musteella.
Mutta koska tarinat yleensä etenevät kronologisesti, aloitan tämänkin tarinan kertomisen tarinan alusta ja vuoden alusta. Tammikuussa 2021 elettiin keskellä pahinta koronapandemiaa. Rokotuksia ei vielä ollut saanut kovinkaan moni. Niin tartuntaluvut kuin rajoituksetkin koettelivat. Purin kärsimättömyyttäni ja pelkojani lähimetsän lenkkipoluilla, tekojäillä ja leikkipuiston trampoliineilla. Uudet suksetkin ostin ja lähdin innoissani kokeilemaan onneani lähiladuilla, vaikka edellisestä hiihtokerrasta oli vuosikymmen tai kaksi. Hiihtoreissu loppui lyhyeen ja sangen epäonnisesti: heitin mäessä hienon voltin, kyynärvarteni murtui, hermo vaurioitui ja käteni halvaantui. Leikkauksen jälkeen alkoi hidas mutta tasainen toipuminen. Koko kevään ajan murehdin epäoikeudenmukaista kohtaloani. Vielä huhtikuussakaan eivät lääkärit osanneet varmasti sanoa toipuuko käsi. (Tapahtumat voisi toki kuvata asiapitoisesti: hiihdin, kaaduin, leikattiin, itkin.)
Oli kai jo huhtikuu, kun itkin jälleen kerran – tällä kertaa sitä, että en ehkä pystyisi enää koskaan uimaan. Uiminen on ollut minulle aina paitsi rakkain harrastus myös tapa jäsennellä ajatuksiani. Uimisella on keskeinen asema kaikessa tekemisessäni, sillä vedessä minun on helppo sallia ajatuksilleni tilaa ja aikaa. Ajatus tulevaisuudesta, jossa en pystyisi uimaan tuntui toivottomalta.
Puolisoni idea se taisi olla: murehtimisen sijaan piti kokeilla, onnistuuko uiminen yhä. Kuusijärveen sukeltaessani tunsin, että en ollut sittenkään menettänyt mitään. Käteen sattui vain hieman, ja vielä kylmä vesi nipisti ihooni elämän iloa. Muutaman päivän sisällä seurasivat Rusutjärvi, Halkolampi, Kaitalampi ja Odilampi. Rannoilla ei ollut ruuhkaa. Jossain vaiheessa keksin, että tammikuussa en ollut juhlinut syntymäpäivääni, joten leikillisesti päätin yhdistää järvet ja syntymäpäivän ja asetin tavoitteeksi uida vuoden aikana 40 järvessä. Halusin uimaan pakkomielteisesti lähes päivittäin, aina uuteen järveen. Pyrin hallitsemaan uimisella ajatuksiani ja suuntaamaan ne pois onnettomuudesta, sairauslomasta ja siitä, etten voinut työskennellä.
Sain luvun 40 täyteen hyvin nopeasti. Jatkoin uimista. Huomasin muuttuvani haasteen aikana ja myös haasteen muuttuvan sen edetessä. Ensin uin, etten ajattelisi onnettomuutta tai sairautta tai sitä, etten voi tehdä töitä. Kesää kohti uiminen muuttui sosiaalisemmaksi, kun reissasin ympäri Suomea perheeni kanssa ja uin järvissä poikanen selässäni kuin silkkiuikkuemo. Myöhemmin, kesän vaihtuessa syksyyn, uin enemmän yksin, ajatuksiini käpertyen ja vedestä nauttien.
Huomasin, että olin onnistunut luomaan henkilökohtaisen suhteen jokaiseen tapaamaani järveen. Ajattelin järviä henkilöinä, hahmoina, ja osasin kuvailla yksityiskohtaisesti, miltä jokainen järvi tuntui; oliko järvi ystävällinen, lempeä tai yksityisyyttään varjeleva. En ollut varautunut siihen, että ennen pitkää ajattelisin järvien ja itseni välistä suhdetta näin intensiivisesti. Tällä hetkellä järviä on 103. Monet niistä ovat minun ystäviäni. Olen yrittänyt laatia listan parhaista, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Kohtaamisessa on kyse muustakin kuin kohtaavista osapuolista. Molempien tunnetiloista, seurasta, muista päässä pyörivistä ajatuksista. Parhaat onnistuneen kohtaamisen tunteet koin näiden järvien kanssa yhteistyössä: Roine, Suuri-Valkia, Degersjön, Möträsk, Aulangonjärvi, Saarijärvi, Sorvalampi, Pohjoinen Myllyjärvi, Palolammi, Vikträsk. Niissä uidessani kaikki asiat tuntuivat loksahtavan kohdalleen ja elämys oli täydellinen.
Dokumentoin järviprojektin etenemistä jakamalla sosiaalisessa mediassa yhden kuvan jokaisesta järvestä. Joka kerta, kun näin tuttuja tai juttelin heidän kanssaan somessa, päädyimme puhumaan järvistä. Järvihaaste kiinnosti. Ihmiset hahmottivat varmaankin, että uinti edistää hyvinvointiani eikä liity työhön. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa kiinnostusta herättävät julkaisut, joiden mielletään liittyvän hyvinvointiin, kuten uimiseen tai hapanjuurileipien leipomiseen. Syyskuussa joku kuitenkin heitti ilmoille ajatuksen julkaisusta, taideprojektin dokumentoivasta painetusta lopputuloksesta.
Kun ajatus taideprojektista oli kerran ääneen lausuttu, siitä ei ollut enää paluuta. Järvihaaste oli muuttunut työksi. Suhtautumiseni projektiin muuttui, ehkä hieman yllättäen, hieman helpommaksi. Olen, osittain ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta, ajatellut, että minun arvoni on suorassa yhteydessä tekemäni työn määrään. Tämän projektin kehityskaaren kautta olen saanut vahvistusta sille ajatukselle, että minua ei suuremmin kiinnosta järjestää itselleni vapaa-aikaa perinteisessä mielessä. Kaipaan romanttista ja nostalgista kuvaa kokonaistaiteilijasta, jonka elämässä kaikki on taidetta. Uintiretketkin. Uintihaasteen konkretisoituminen taideprojektiksi muutti projektia myös vähemmän spontaaniksi: en esimerkiksi valinnut erästä Kirkkonummen järveä mukaan, koska kyseiseltä rannalta ei olisi saanut tarpeeksi kaunista kuvaa. Projektin konkretisoiduttua aloin kuratoida kokemuksiani, mitä toki teen taiteessani ja elämässäni muutenkin. Keskityn omissa ajatuksissanikin kauniisiin muistoihin tai kaunistelen muita.
Samalla, kun käteni pikkuhiljaa parani täysin ja kuntouttavasta harrastuksesta tuli taideprojekti, uimisestani tuli väline käsitellä tiettyjä ajatuksia. Nämä ajatukset ovat liittyneet siihen, miten hitaasti ja pitkällisellä tutustumisella voi ymmärtää jotain.
Olen opetellut ja oppinut tekemään yhteistyötä. Järvien kanssa yhteistyö oli saumatonta silloinkin kun koin, että en ole tervetullut – kuten silloin, kun järvi oli uimisen kannalta epäotollinen, kaislikkoinen tai mutainen tai kun hanhiparvi oli ottanut rannan omakseen, eikä minulla ollut sinne asiaa. Koin kaikesta huolimatta, että järvet ymmärsivät minua ja minä heitä. Ymmärsimme, että emme voi koskaan ymmärtää toisiamme täydellisesti.
Myös kiireettömyys on ollut projektille keskeistä. Antaessani ajatusten kehittyä hitaasti, ne ovat saaneet muodostua vaivattomasti, orgaanisesti, omalla painollaan. Olen luonteeltani ihminen, joka tekee monia asioita yhtä aikaa, nopeasti ja päämäärätietoisesti. Projekti, jolla ei ollut alussa muuta funktiota kuin antaa minulle lupa nauttia vesistöistä on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Teoksen prosessi on poikennut tutusta tavastani työstää ajatuksia valmiiksi pääni sisällä jo ennen kuin olen edes aloittanut luomisprosessia. Ihmeellisesti en kuitenkaan missään vaiheessa kokenut projektin hitaudesta paineita, päinvastoin. Nyt, hitauden hyväksyttyäni, pohdin, josko ensi vuonna yrittäisin keräilyn sijaan tutustua muutamaan järveen perusteellisesti, uida niissä eri vuodenaikoina, eri vuorokaudenaikoina ja eri ihmisten seurassa.
*
Tämän blogitekstin yksi tarkoitus oli pohtia, mikä on minulle vapaa-aikaa ja mikä on työtä. Mutta huomaan nyt, ettei sillä ole merkitystä. En tarvitse sellaista ymmärrystä. Sen sijaan sekä tämä teksti että itse projekti vahvistivat ajatusta, että koska taiteeni kertoo kokemuksistani, minulla ei ole tarinoita kerrottavana, jos en myös koe ja elä. Opin, että minun tulee sallia itselleni myös pelkkä kokeminen suorittamisen sijaan. Nuorempana bailasin ja matkustin ja pussailin – ja ammennan niistä kokemuksista yhä. Mutta myös uusia kokemuksia on luotava, jotta on kerrottavaa myöhemminkin. Tämä on ollut hitauden ja yhteistyön lisäksi tärkein asia, jonka olen tämän vuoden aikana oppinut. Että taiteellinen työni ei rajaudu tiettyihin projekteihin tai edes lopputuloksiin.
Kaikesta huolimatta tästä projektista on tulossa kirja. Ei tarvitsisi, mutta tulee silti. Tulevassa julkaisussa aion keskittyä minun ja järvien suhteeseen, henkilökohtaisiin muistoihin jokaiseen kokemukseen liittyen. Kaikkea muuta oppimaani ei julkaisuun todennäköisesti päädy, vaikka ne opit ovat kenties jopa julkaisua tärkeämpiä.