Teksti: Tanja Tiekso 23.4.2015
Kuvat: Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kaija Saariahon vuonna 2010 Lyonin oopperassa kantaesitetty Émilie kuultiin pääsiäisenä ensimmäistä kertaa Suomessa. Monologioopperan nimiroolin esitti sopraano Camilla Nylund. Kansallisoopperassa nähty tuotanto oli sama, joka on aiemmin esitetty useissa oopperoissa ja festivaaleilla ympäri maailmaa. Kenties kokonaisuuden vakiintuneisuudesta johtuen se oli hyvin vahva ja kiteytynyt.
Saariaho tarjoaa Émiliessä kuulijalle paljon äänellistä konkretiaa. Cembalo toimii oopperan kertojanäänenä ja selkärankana loihtien samalla 1700-luvun atmosfääriä oopperan modernien visuaalien rinnalle. Saariahon omien sanojen mukaan cembalo kuvaa Émilie du Chatelet’n (1706–1749), valistusajalla Ranskassa eläneen aatelisen oppineen, matemaatikon, fyysikon ja filosofin mieltä, olihan tämä itsekin taitava cembalisti. Lavastus muistuttaa kubistisesta kuvakerronnasta sekä 1900-luvun alun valokuvien ja mykkäelokuvien mustavalkoisista maailmoista. Saariaho on säveltänyt orkesteriin roolin myös Émilien sulkakynälle, tieteellisen kirjoittamisen välttämättömälle työkalulle, jonka äänet on vahvistettu.
Musiikillisesti ooppera on huikea. Sen häikäisevimpiä kohtia ovat satunnaiset kohtaamiset poissaolevien rakkaiden kanssa, ylimaailmalliset ja guernicamaiset mutanttiset duetot, joissa Emilién ääni sekoittuu kolmen hänen elämässään sillä hetkellä tärkeimmän henkilön ääniin: elämänkumppani, filosofi Voltairen, rakastaja, runoilija Jean François de Saint-Lambertin ja vielä syntymättömän tyttären. Etenkin duetto tyttären kanssa on sydämensärkevä, vain muutama lyhyt kohoava ele, jotka soinnillisesti kipuavat arkijärjellä saavuttamattomiin ulottuvuuksiin.
Camilla Nylund on levollinen ja lyyrinen Émilie. Hän laulaa loisteliaasti, mutta tiedenaisen uskottavuus rakentuu vasta vähitellen oopperan edetessä. Uskottavuutta ei kuitenkaan kaiverra niinkään Nylundin roolisuoritus, joka on kautta linjan puhdas ja sopivasti askeettinen, vaan Amin Maaloufin libretto, joka suurilta osin keskittyy ”naiselliseen” rakkaudessa rypemiseen. Niissä kohdissa, joissa Émilie puhuu ammatillisista intohimoistaan, teksti jää latteaksi eikä saavuta kaivattua vahvuutta ja rautaisuutta, jota historialliselta Émilieltä varmasti löytyi. Oopperan toivoisi olevan voimistumistarina, kertomus ihmisestä, joka pystyy murtautumaan ulos kulttuurin asettamasta roolistaan ja saavuttamaan henkisen vahvuuden ja sellaisen älyllisen loistokkuuden, jota tieteentekijän muotokuvalta odottaisi. Sen sijaan Émilie jää räpiköimään naisen kohtalon asettaman lasikuvun sisälle ja koko monologi tuntuu alleviivaavan älyllisen uskottavuuden heikkoutta, voimien pakenemista, yrittämisen turhuutta ja ikuista toiseutta suhteessa miehiin, joille Émilie voi toimia vain hyväksikäytön kohteena – ja Émilien tapauksessa nimenomaan tieteellisen hyväksikäytön kohteena.
Edelleenkin on tutkimatta, kuinka laajasti Émilie du Chatelet vaikutti paitsi pitkäaikaisen rakastajansa Voltairen niin monien muiden Ranskan tieteiden akatemiaan kuuluneiden aikalaisfilosofien ajatteluun ja tuotantoon. Tämä ja monta muuta kiinnostavaa seikkaa tuli esille Taideyliopiston AvaraOpera-työryhmän järjestämässä kaksipäiväisessä Ihmeellinen Émilie -tapahtumassa, jossa Chatelet’sta piirtyi monisyinen kuva. Chatelet on oiva esimerkki siitä, kuinka vaikeaa historiankirjoituksen on ollut kohottaa kaanoniin naistutkijoita. Todellakin vasta nyt, yli kaksi ja puoli vuosisataa Émilien kuoleman jälkeen, tutkimus pyrkii jäljittämään hänen elämäntuotantonsa laajuutta ja merkitystä. Chatelet ei todellakaan ollut vain ”Femme de sciences, traductrice de Newton, amie de Voltaire”, kuten hänen hautakivessään lukee, vaan myös itsenäinen tieteentekijä, tutkija ja kirjoittaja, jolla on laaja tieteellinen ja filosofinen tuotanto.
Saariahon ooppera ei kuitenkaan pyri kertomaan Chatelet’sta historiallisena henkilönä. Émilie kertoo kenestä tahansa ihmisestä, meistä, jotka kamppailemme erilaisten elämisen reunaehtojen kanssa. Ennen kaikkea se tietysti kertoo jokaisesta naisesta, joka tasapainottelee naisen kohtalon asettamien rajojen kanssa. Se kertoo älyllisistä intohimoista ja päämääristä sekä esteistä, joita naisen keho ja ympäröivä kulttuuri niiden toteutumiselle asettaa. Oopperan kohtaus, jossa Émilie tuskailee oman raskaana olevan ruumiinsa vierautta on yksi sen koskettavimmista: ”Tunnen joutuneeni ansaan, oman ruumiini ansaan, naiseuteni ansaan, inhoan uutta itseäni, tätä outoa tilaani, kehoani ja hermostunutta mieltäni…” Ooppera kuvaa vahvan Émilien identiteettikriisiä synnytyksen lähestyessä synkkien, masentuneiden ja uhkaavien näkyjen painaessa mieltä. Tilanne on tuttu jokaiselle synnyttäneelle naiselle. Ooppera päättyy dramaattiseen loppunäytökseen, jossa Émilie katoaa tulen lieskoihin kuin noita roviolle. Mikä on naiselle mahdollista, mitä nainen saa olla?
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkija Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.