Tiina Lehikoinen: Isoympyräkatu. Fragmentteja, aforismeja, miniatyyrirunoja. Osuuskunta Poesia, Helsinki 2011.
6.9.2011 Marko Gylén
Sana on kuin ihminen: se ei sovi maailmaan. Aina jää ratkaisematon jännite, joka vetää ratkomaan. Niin kauan kuin ylipäätään on. Sana tai ihminen.
Tiina Lehikoisen kokoelma Isoympyräkatu määrittelee nimiölehdellään itsensä fragmenteiksi, aforismeiksi ja miniatyyrirunoiksi. Aforismit ovat kirjaimellisesti poisrajauksia, eritelmiä. Fragmentit taas ovat säröjä. Lehikoisella ne juurtuvat kielelle ja sanoille ominaiseen katkelmallisuuteen, sanoja ympäröivään rotkoon, kielen perustavaan hiljaisuuteen. Sieltä ne ammentavat sanottavansa.
Lukija jätetään sanojen kanssa kaksin – juuri siten niissä kuuluu kaikkien kutsu kaikille.
Kieli alkaa ja loppuu hiljaisuudesta. Hiljaisuus ei ole äänen ja puheen poissaoloa, vaan niiden odotusta. Aika on puhumisen aikomista, ikuisuus lauseiden ikävöintiä. Olemme aina keskenämme kielessä, vaikka kukaan ei mitään sanoisi. Sanat ovat keuhkoissa, sormenpäissä, toisten kulmakarvoissa. Ne vain odottavat. Niissä hehkuu ajan ja toiseuden ammottava ”ei”.
”Puun aika ei mahdu kirjaan.”
”Jos opettelet lukemaan, tee se silmät kiinni pimeässä.”
Ihminen on heitetty maailmaan. Ei ole valmista mielekkyyttä, jota voisi mekaanisesti seurata. Mielekkyyttä pitää etsiä. Etsimisen alueina toimivat kielet, merkitysverkot, joihin takerrumme. Helposti kuitenkin häviää näkyvistä niiden perustuminen sanomattomalle: mielekkyyden odottamiselle ja paljastamiselle. Runous on se, missä palataan tähän jännitteeseen, tanssimaan maailman kynnykselle ja sen saranoiden rytmeihin.
Maailmassa tarvitaan ohjeita. Aforismit ovatkin usein elämänohjeita, mietelmiä, kärjistyksiä, ajatuksen liikutuksia. Maailma voi myös avartua (Lehikoisen usein käyttämä verbi) avaruudeksi. Juuri näin käy Lehikoisen lauseissa. Hän sanookin tämän julki heti alussa, kenties Blanchot’hon viitaten:
”Puhua kiville, kaarnan ja rannan kanssa. Korennoille, kotiutua näihin / avartuviin kertomuksiin, kertaamattomiin avaruuksiin – –”
Lehikoisen kielessä on vahva mystiikan, oraakkelin ja profetian tuntu. Fragmentaarisuudessa on myös ripaus Sapfoa ja Herakleitosta. Sanat ovat ilmestyksenomaisia, ne selittävät selittämättömällä. Välillä Lehikoinen nostaa teemaksi mystiikan, uskonnollisen kokemuksen. Joskus hänen tapansa käyttää kieltä muistuttaa Jumalan puhetta ihmiselle tai jopa Kristukselle:
”Et sinä ole uusi uskonto, sinä olet sinä. Ruumiiseen ripustetaan nimiä, / sukuja ja heimoja. Enempää todistuksia ei ole.”
Silti jumaluus on tavoittamattomissa ja tuntemattomissa, mutta juuri tämä on ihmisen osa:
”Huudot mittaavat välimatkaa, vastaantulijaa hiljaisuus. // Käsi kokee repaleita, silittää aikaa, ei sula. / Antaa anteeksi, sanomattomankin, kaikki täällä ovat nauloja täydet.”
Lehikoinen sekoittaa taitavasti viisauskirjallisuuden ja runouden konventioita. Välillä ”sinä” on ”minän” ystävä, välillä jokainen ihminen, ihmisyys sinänsä, toisinaan taas nimetty historiallinen henkilö ja toisinaan jumalallinen persoona. Imperfekti ja preesens, imperatiivi ja interrogatiivi vuorottelevat ja ottavat toistensa tehtäviä. Useat merkitys- ja puhuttelutasot kirkastuvat samassa kiteytyksessä. Katkelmoivuus kätkee salaisuuden ja vihjaa samalla sen rikkaudesta. Paperin valkoiselta kentältä lehahtaa kaikujen parvi, kun railona lohkeaa jokainen kirjain.
Lehikoinen tulee kattaneeksi laajoja teemoja, mutta intiimisti. Vuoronsa saavat kielen mystisyys, elämän haparoivuus, tekninen laskelmoivuus ja oikeuden haaste, läheisyys luonnossa, historian toiseus sekä kirjoittamisen välttämättömyys. Lehikoisen mieterunous on uskollinen perinteelle, eikä olekaan vaikea kuulla sen takana esimerkiksi Sokrateen ja Protagoraan keskustelua Simonideen säkeistä.
Runoilija on lähestynyt tätä kielenkäyttötapaa ja suuria teemoja jo aiemmissa kirjoissaan. Sitruunalumilyhtyjä (ntamo, 2008) oli jo sujuvaa aforistiikkaa, mutta hieman hajanaista ja siksi pilkahduksenomaisempaa. Turvalliset veistokset (ntamo, 2009) taas oli kokeilevampaa runoutta. Isoympyräkatu on filosofisesti ladattua, teemoittain etenevää, avointa aforismirunoutta.
”Katso: ja minä: sinua: sinussa: minua: aina.”