Eräs 1300-luvulla eräs Englantia hallinnut monarkki kielsi “isojen pallojen mäiskimisen” kaupungin kaduilla, jottei “monta pahaa nousisi”. Vaikka kyseinen peli on nyt itse saavuttanut kuninkaallisen statuksen Kuningas jalkapallona, sen toinen puoli on yhäkin tuo mäiskintä kaduilla ja perifeerisillä kentillä, joissa yhdessä leikkiminen on voittoa tärkeämpää. Sodankylän elokuvajuhlilla festivaalivieraiden ja henkilökunnan välinen jalkapallo-ottelu on vuotuinen traditio. Sen lisäksi pallojenmäiskintä nousi vahvasti esiin Olaf Möllerin kokoamassa jalkapalloa sivuavien elokuvien mestariluokan ohjelmistossa.
Niiden lisäksi kirjoitan blogissani kahdesta Sodankylässä esitetystä uudesta elokuvasta, Josephine Deckerin (s. 1981) Madeline, Madeleinesta (2018) sekä Katharina Wyssin (s. 1979) ohjaamasta Sarah Plays a Werewolfista (Sarah joue un loup garou, 2017). Kumpikin elokuva kertoo esitystaiteesta ja teini-iän kiirastulista, joiden korventavia liekkejä aikuiset kohtuuttomasti kohentavat. Henkisen ja fyysisen hyväksikäytön tutkielmina ne ja eräät näkemäni jalkapalloelokuvat eivät karkaa kauas toisistaan.
***
Zoltán Fábrin (1917 – 1994) unkarilainen elokuva Kaksi puoliaikaa helvetissä (1961) perustuu legendaan II maailmansodan aikana Kiovassa keskitysleirillä pelatusta jalkapallo-ottelusta, jossa ukrainalaisista vangeista koottiin joukkue näytösluonteista ottelua varten. Vaikka joukkueen valmentajaksi värvättiin leirillä vankina ollut tähtipelaaja, huonosti ravittujen ja pahoinvoivien vankien joukkueen ei odotettu voittavan. Mikäli kävisi niin että natsien joukkue olisi vaarassa joutua häviölle, joukkue menettäisi välittömästi henkensä. Vankien joukkue päätti kuitenkin pelata tosissaan.
Filosofi Theodor W. Adorno (1903 – 1969) kirjoitti vuonna 1949 runouden kirjoittamisen Auschwitzin jälkeen olevan barbaarista. Sama kulttuuri, joka oli mahdollistanut tuhon, jatkoi hänen mukaansa olemassaoloaan edelleen samaan porvarillisuuden asuun pukeutuneena ja tulisi imemään ja hyödyntämään kaiken “itseensä tyytyväisen kontemplaation”. Kirjassa Negative Dialektik (1966) Adorno esitti vielä radikaalimman ajatuksen henkiinjääneen syyllisyydestä porvarillisen subjektiuden voittona. Brian A. Oard luonnehtii kirjallisessa blogissaan jälkimmäistä näin: “Tämä on suuri ja kauhea kappale, filosofiaa kirjoitettuna Kafkan jäähakulla, historia painajaisena, josta on vain yksi herääminen.”
Fábrin elokuvassa eloonjääminen muuttuu toissijaiseksi pelin voittamisen rinnalla. Alussa elokuva tuntuu kysyvän: Miksei lyhentää joka tapauksessa odotettavissa olevaa kärsimystä? Lopussa se voisi kuulua: Miksi pidentää sitä, jos voi tuoda loppuun inhimillisyyden tuoman merkityksen? Mietin, pystyisinkö saavuttamaan vastaavaa ihannetta koskaan, kun en joskus saa suutani auki kaikissa tärkeissä kysymyksissä normimaailmassakaan – joissa ei ole kyse kuolemanvaarasta. Vertailukohtia nykymaailmasta ei puutu. Sellaisiksi nousevat esimerkiksi järkyttävän monet ihmisoikeusaktivistit ja toimittajat Venäjältä ja muualta, tai ISILin julkisesti teloittama Palmyran arkeologisen museon kuraattori Khaled al-Asaad, jonka uskotaan ennen teloitustaan kieltäytyneen kertomasta piilotettujen arkeologisten kohteiden sijoituspaikkaa. Fábrin elokuvassa kuolema on ainoa varma maalintekijä ja sen lopun kuvat ruohoa kasvavasta kentästä muistuttavat pysähdyttävästi kaikkien näytösten ja otteluiden katoamisesta historian hampaissa.
Pier Paolo Pasolinille (1922 – 1975) jalkapallolla oli elokuvan tapaan aivan oma kielensä. Fábrin elokuvan lopun jalkapallo-ottelukohtauksessa pettävän koomisesti juokseva juutalaistaustainen pelaaja pitää natsien kurinomaista pelaamisjärjestelmää pilkkanaan. Hänen pelissään kiteytyy mielestäni Pasolinin kuvaama jalkapallopelin “yksilörunous” triksterimäisillään. Kuten Miira Tuominen on todennut, Pasolinille jalkapallon kielen perusyksikkö on runollisia yksilösuorituksia pelin tiimellyksessä toteuttava pelaaja, ja esimerkiksi Italiassa vakiintunut systemaattinen pelityyli catenaccio edusti Pasolinille ennemminkin proosaa. Tuominen haluaa Pasolinista poiketen kiinnittää kuitenkin huomiota myös kollektiivisen pelin runouteen. (1)
Aina pelaajaa ei päästetä kentälle toteuttamaan yksilörunouttaan. Substitute (2006) perustuu muusikko, kirjailija ja elokuvantekijä Fred Pouletin (s. 1961) ideaan. Hän antoi Ranskan taannoisen joukkuekokoonpanon älykkönä pidetylle Vikash Dhorasoolle (s. 1973) Super8-kameran, filmiä ja äänityslaitteen, joilla tämä voisi kuvata maailmancupin kulisseissa Saksassa itseään ja puhua tunnoistaan. Eräs kimmoke tuli Dhorasoon epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, valmentaja Raymond Domenechin pitäessä häntä enimmäkseen vain reservipelaajana. Päästyään vihdoin kentälle korvaamaan tähtipelaaja Zinédine “Zizou” Zidanea (s. 1972), korvikepelaajaan pettyvä yleisö buuaa Dhorasoolle.
Elokuva tavoittaa hyvin pelaajan yksinäisyyden ja kirkkaasti valaistujen areenoiden varjossa vietetyn ajan outouden. Pouletin ja Dhorasoon kohtaaminen puistossa filmirullien ja ääninauhojen vaihdon merkeissä muistuttaa kohtausta vakoiluelokuvasta. Dhorasoon kuvaaman Super8-materiaalin lisäksi Poulet on kuvannut elokuvaan myös omaa materiaaliaan matkatessaan Euroopassa maailmancupin aikaan.
Dhorasoon ja Pouletin intiimi elokuva oli tervetullut vastapaino tunnettujen kuvataiteilijoiden Douglas Gordonin (s. 1966) ja Philippe Parrenon (s. 1964) Zidanesta tekemälle A 21st Century Portraitille (2006), jossa seitsemäntoista eri puolille stadionia sijoitettua kameraa kuvasi tähtipelaajaa Real Madridin ja Villarealin joukkueiden välisen ottelun aikana muiden pelaajien rajautuessa enimmäkseen pois kuva-alasta. Näin teoksen aikanaan Avanto-festivaalilla Helsingissä vuonna 2007 sekä monta vuotta myöhemmin myös monikanavaisena installaationa Parrenon näyttelyssä Palais de Tokyossa Pariisissa vuonna 2013. Gordonin ja Parrenon elokuvaa jo väitöskirjassaankin tarkastellut Saara Hacklin kirjoitti Mustekalassa vuonna 2007: “Zidane vaikuttaa filmillä eläimeltä, saalistajalta, välillä hyvin toimettomalta ja yksinäiseltä. Vaikutelmaa korostaa myös ääntely: Zizou tuntuu puheen sijaan tuottavan lähinnä haukuntaa ja ulvonta – “Hey!”; “Aquí!” (….) Osa äänistä kuulostaa eläinten yhteydenpitoääniltä…” Olen Hacklinin huomioista paljolti samaa mieltä. Yksilösuorituksen tai eeppis-herooisen maalikamppailun sijaan Gordon ja Parreno tuntuvat antavan tilan luontodokumentin lailla kaukaa kuvatulle Zizoulle, ja lopussa tapahtuva toksinen kihahtaminen tuntuu jo ennustavan Zidanen vuonna 2006 saamaa punaista korttia tämän puskettua päällään aggressiivisesti italialaista vastapelaajaa.
Kuten Hacklinkin toteaa, Gordonin ja Parrenon elokuvan sanotaan usein muistuttavan metodiltaan huomattavan paljon Hellmuth Costardin (1940 – 2000) dokumenttielokuvaa Football As Never Before (Fußball wie noch nie, 1971), jota nyt ei kuitenkaan nähty Sodankylässä. Siinä kahdeksan 16mm-filmikameraa seuraa Manchester Unitedissa pelanneen George Bestin (1946 – 2005) peliä yhden liigaottelun aikana. Vaikutelma on hyvin kaukana riefenstahlimaisesta yliherooisuudesta, josta Gordonin ja Parrenon elokuva ei tunnu täysin vapautuneen. Kuontalo Bestin päässä muistuttaa minua italialaisen mediafilosofin Franco “Bifo” Berardin (s. 1948) sivutoteamuksesta eräässä Taideyliopiston teatterikorkeakoululla järjestetyssä seminaarissa. Bifo kertoi eksentrisen humoristisesti aikaisempien vuosikymmenien poptähtien ja jalkapalloilijoiden “karvaisuuden” kertovan laajemminkin omaa uusliberalistista aikaamme kyselevämmästä asenteesta, “antennien” avoimuudesta.
***
Oman tukkapehkoni antenneilla vastaanotin jalkapalloelokuvista “viestejä” ohjaavassa asemassa olevien ihmisten vallankäytöstä sekä yksityisten kipeiden kokemusten käsittelemisen ja kanavoimisen vaikeudesta. Vastaavat aiheet löytyivät kahdesta teini-ikään, teatteriharjoitteisiin ja performanssiin liittyvästä elokuvasta, Deckerin Madeline’s Madeleinesta ja Wyssin Sarah Plays a Werewolfista. Molemmat kertovat eksploitaatiosta perheessä ja taiteessa. Madeline’s Madeleine kertoo yksinhuoltajaäiti Reginan (Miranda July) ja Madeline-tyttären (Helena Howard) välisestä suhteesta. Kolmas keskeinen hahmo elokuvassa on teatteriryhmän vetäjä Evangeline (Molly Parker), joka kiinnostuu Madelinen persoonasta sekä tämän kompleksisesta äitisuhteesta siinä määrin, että haluaa hyödyntää niitä esityksissään. Madelinen pyrkimys löytää ulospääsyreitti ulos Skyllan ja Kharybdiksen välistä saa ilmaisun katarttisessa purkauksessa elokuvan lopussa. Elokuvan kestäessä Sarahin selviytymiseen on myös tullut mahdolliseksi uskoa.
Ohjaaja Decker muistetaan yrityksestään istuutua vastapäätä Marina Abramovićia (s. 1946) tämän “Artist is present” -performanssissa MoMassa vuonna 2010. Performanssiin pääsi osallistumaan kuka hyvänsä joka odotti vuoroaan istuutuakseen pöydän ääressä istuvaa Abramovićia vastapäätä olevaan tuoliin. Abramović keskittyi katseellaan kuhunkin vierailijaan lyhyen äänettömän session aikana. Decker kertoo ajatelleensa, että ainoastaan alastomana hän voisi päästä vastaavaan paljauteen mutta joutuikin riisuuduttuaan välittömästi turvamiesten poistamaksi.
On helppo ymmärtää mikä Abramovićin taiteessa kiehtoi Deckeriä. Abramovićin tavoin Decker halusi päästää katsojan lähelle omia kipupisteitään. Samalla hän ymmärsi ettei voi mennä yhtä pitkälle näyttelijöidensä kohdalla. Bergmanoitumisen (tai turkkaantumisen) vaara vei ohjaajan umpikujaan, josta vapautuminen tapahtui vasta itsetutkiskelun, klovnikurssille osallistumisen ja pääosanesittäjän löytymisen jälkeen. Elokuvassa on silti vielä paljon olennaisia ja välttämättömiä kohtia, jotka ovat kivuliaita myös ohjaajalle itselleen. Decker luonnehtii ohjaamisen metodiaan “ekosysteemien” rakentamiseksi. Madeline’s Madeleinessa huoneiden, kellareiden, harjoitussalien ja autojen tiloja ihmisoletettujen liikkeiden mukana koluava valpas kamera pitää katsojan tiiviisti niissä kiinni.
Myös Wyssin elokuvassa teatterin ja performanssin harjoitteista tulee päähenkilön elämän katalysaattori. Patriarkaalisen perhetaustan omaava teini-ikäinen Sarah esittää näyttelijäntyön kurssilla ihmissutta raivolla, joka järkyttää muita osallistujia. Sisäinen viha purkautuu esiin muutoinkin Sarahin käytöksestä, jota teini-iän tavanomaiset ulosmurtautumiset selittävät vain osittain. Tuskainen Sarah ei onnistu solmimaan ystävyyssuhteita. Hän on sen sijaan kiinnostunut Romeosta ja Juliasta sekä pyhän Barbaran marttyyrikuolemasta kertovista tarinoista, joita dominoivat uhrin ja itsemurhan troopit. Perheen sisällä tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaa siihen että Sarah alkaa tuntea että teini-iästä selviytyminenkään ei ole enää tavoittelemisen arvoista. Sarahin alkaessa rakentaa elämälleen omien ehdottomien arvojensa mukaista loppua, hän alkaa varustautua mielestään vääjäämättömään kohtaloonsa esteettisin visuaalisin kokeiluin ja omin musiikillisin rituaalein.
Sarahia esittää pitkän elokuvan ensikertalainen Loane Balthasar, jonka näyttelijäsuoritusta on verrattu niin Claude Gorettan (s. 1929) Pitsinnyplääjän (1977) nuoreen Isabelle Huppertiin (s. 1953) kuin Nadine Nortieriin (s. 1948) Robert Bressonin (1901 – 1999) elokuvassa Mouchette (1967). Päänäyttelijänsä tapaan Wyss on ensimmäistä kertaa ohjaamassa pitkää elokuvaa. Bressonin tapaan Wyss käyttää paljon läheltä kuvattuja otoksia. Lähikuvat näyttelijän kasvoista tuovat esiin niin Sarahin luoksepääsemättömyyden, tuskan kuin tuhoisaan päätökseen liittyvän määrätietoisuudenkin. Prosessi muuttuu sitä kylmäävämmäksi mitä tietoisemmaksi Sarahin perhe tulee hänen aikomuksistaan. Aikuisten perheenjäsenten itkuisin silmin tekemä hyväksyntä tai voimaton, ahdistunut protestointi Sarahin itsetuhoisesta päätöksestä kertoo siitä, että he ovat valmiimpia hyväksymään teini-ikäisen uhrin kuin paljastamaan perhekuviossa tapahtuneen rikoksen. Tämä on porvarillisen joukkuepelin pimein aste.
Kari Yli-Annala
Viite
(1) Tuomisen artikkeli “Pelin runoudesta: Eeeppis-herooinen maalikamppailu ja lyyrinen yhteistoiminta” on julkaistu Sokrateen syöksypusku -kirjassa (toim. Jussi Antti Saarinen ja Mikael Melan. Docendo 2014), joka valikoitui jalkapallon mestariluokan oheislukemistooni yhdessä Eduardo Galeanon (1940 – 2015) mietelmä- ja tarinakokoelman Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo, 2014) kanssa. Kirjoja voi suositella muillekin kuin kaltaisilleni noviiseille yleissivistävänä ja viihdyttävänä matkana jalkapallon filosofiaan ja myytteihin.