Joutomaan luotaantyöntävä lumo

Teksti: Virpi Alanen 28.1.2016

Kuvataiteilija Jussi Kivi menee taiteen vuoksi kaupunkitilan pimeimpiin koloihin, joskus vaarallisiinkin paikkoihin, joihin ei luulisi kellään olevan menemistä. Silti niissä näkyy lukuisia ihmisen käyntien jälkiä vuosikymmenten varrelta.

Taidekirjassaan Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (2015) Kivi kartoittaa taidekokemusta erityyppisissä maanalaisissa luolissa, urbaaniin tilaan unohtuneissa joutomaan kammioissa, joissa ajelehtiva roina muodostaa ainutlaatuisia inhimillisen muistin kerrostumia. On likaista, pimeää ja arvaamatonta – ja samalla oudon puoleensavetävää.

Kivi tuntuu etsivän kuvissaan maailmaa, jota useimmat ihmiset eivät tavallisesti havaitse. Normiarjen kääntöpuolta tai rajahämärää erilaisten todellisuuksien välillä. Taiteen olemusta, jopa. Hämärän ja pimeän estetiikkaan sisältyy Kivellä viittaussuhteita eurooppalaisen maalaustaiteen historiaan, esimerkiksi symbolisti Arnold Böcklinin (1827?1901) Kuolleiden saaren tummimpiin versioihin (1880), Gustave Courbet’n (1819?1877) realistisiin luola- ja rotkoidylleihin ja Caspar David Friedrichin (1774?1840) luonnonromanttisten maisemien ylevään hämärään. Näitä aluksi alivalottuneeseen valokuvaan odottamattomasti syntyneitä, sittemmin tarkoituksella etsittyjä taidehistoriallisia viittaussuhteitaan Kivi kutsuu maalauksellisiksi anomalioiksi.

Luolakuvien varjoisat näyt voi yhdistää melkein mihin tahansa taide- ja kulttuurihistorian kohtaan, jossa jollain tavoin käsitellään ihmisen suhdetta luolaan tai muuhun tummaan maisemaan, vaikkapa Hieronymus Boschin (n. 1450?1516) helvetinmaisemaan, Pieter Brueghel vanhemman (1525?1569) Kuoleman voittokulkuun (1562), tai Platonin (427–347 eaa.) luolavertaukseen, tai jopa kivikautisiin kalliomaalauksiin.

Kuvien intensiivinen valohämy saa mustankosteat luolanseinämät ja romukasat huokumaan rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Kivi onnistuu tähdentämään perifeeristen luolien merkitystä eräänlaisena kaupunkitilan piilotajuntana.

Vuonna 2009 Ars Fennica -palkittu Kivi tunnetaan monitaiteisena tekijänä, ja Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja -kirjakin pyrkii yhdistelemään kuva- ja sanataidetta. Kivi sekoittaa tietoperäiseen ainekseen mielikuvituksen tuotoksia tavalla, joka samanaikaisesti häiritsee ja kiehtoo; kirjaa ei voi lukea perinteisenä, faktoja esittelevänä tietokirjana, vaan sen sisältämä tieto on taiteellisen silmän opastama syväluotaus maiseman muistiin. Kuvien poliittinen kerrostuma tulee niiden tavasta paljastaa ihmisen rujot aikaansaannokset maisemassa: ihminen kun kykenee jättämään jälkeensä roskaa kaikkein vaikeakulkuisimmissakin ympäristöissä.

Kirjan painojälki ei tee aivan täydellisesti oikeutta Kiven valokuvailmaisulle. Etenkin tummimmissa kuvissa paperi kiiltää ikävästi ja kuvien visuaalinen syvyys sekä temaattisesti tärkeät ylevyyden tunnut latistuvat.

Sanataiteellinen sisältö toimii kuvien ehdoilla, lisäten kuviin merkityskerroksia, jotka parhaimmillaan lisäävät aistitun ulottuvuutta. Esimerkiksi tuoksuja Kivi kuvaa kiinnostavasti. Ne tunkeutuvat hengitysteihin ja tarttuvat varusteisiin.

Vastassa on tuttu maanalainen tuoksuavaruus, tuo jäljittelemätön sekoitus mullantuoksua, kostean kiven ja erilaisten homeiden korkealaatuisia ja vienoja aromeja. Joskus mukana on myös kuin ruostuneen raudan ja öljyn vivahteita” (s.115).

Mainio on myös Kiven tapa merkitä luolakarttoihinsa hupaisan pieniä yksityiskohtia, ihmisen tavaramaailman hiljalleen ruostuvia jälkiä maisemassa, kuten ”auton lamppu” ja ”kaljatölkkejä”.

Teoksen kirjallisessa kerronnassa on muistelmamainen vivahde. Sen tärkeimmät tietosisällöt ovat subjektiivista, kokemusperäistä taidetietoa. Puhekielisiä ilmauksia ja kerronnaltaan verkkaisia, hivenen jaarittelevia kohtia on jätetty mukaan turhan paljon. Teos olisi tarvinnut hiukan tarkempaa kustannustoimittamista, sillä niin aitoa ja kokemuksen sävyttämää kuin kerronta onkin (ja sellaiseksi se on ehkä haluttu jättää) kielellinen ilmaisu on ajoittain onnahtelevaa ja tekstissä on toisteisuuksia. Tekijä esimerkiksi toistelee romanttisuuttaan, vaikka romanttisuus kävisi ilmi pelkästä kuvien kontekstista.

Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja ei ole niin sujuva kuin monitaiteinen hybridikirja voisi parhaimmillaan olla, sillä sanataiteellinen puoli jää yksinkertaisesti kuvataiteelliselle puolelle toiseksi. Yhteiskunnallisessa kantaaottavuudessaan teksti on paikoin kömpelön ironista ja hutii oudon leimaavia yleistyksiä, kuten
lähiseudun siistit ja kunnolliset omakotiasukkaat ovat pitäneet luolaa ilmaisena kaatopaikkanaan” (s. 76).

Kerronnassa käytetty me-muoto patetisoi välillä vanhahtavasti ja tekstin lomaan sirotellut laululyriikoiden katkelmat vaikuttavat väkinäisiltä. Tekstit tuntuvat lopultakin hiukan ylimääräisiltä ja selitysmäisiltä kuvien ohessa. Olisi kiinnostavampaa antaa voimakkaiden kuvien puhua itse. Silti, taiteilijana paljon kokeneella Kivellä on omanlaisensa kerronnallinen pyrkimys, jolla hän onnistuu samanaikaisesti häivyttämään sijaintia ja korostamaan paikan erityisyyttä. Se on kiinnostavaa. Ja nimenomaan tekstissä Kivi kertoo serendipiteeteistä, kuten oman kahlaamisensa aiheuttamasta kelluvien styroksinpalojen mystisestä pyörrekammiosta.

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.

Jussi Kivi: Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja
Into 2015
240 s.

Esimerkkejä Jussi Kiven töistä

Kirjan esittely kustantajan sivuilla