Teksti: Saara Karhunen 28.10.2015
En odottanut kuulevani puheenvuoroa newyorkilaisesta taiteilijasta Mierle Laderman Ukelesista lokakuun alussa järjestetyssä Uudenmaan aluetaidemuseoseminaarissa. Seminaarin järjesti Helsingin taidemuseo ja sen aiheena oli julkinen taide.
Ukelesin taiteesta kertoi seminaarin pääpuhujaksi kutsuttu kuraattori Kari Conte ISCP:stä New Yorkista. Pian ilmestyy Conten toimittama ensimmäinen laaja monografia taiteilijasta, jonka ura osallistavan julkisen taiteen parissa ulottuu 1960-luvulta nykypäivään.
Ukeles julkaisi vuonna 1969 taiteen ja arjen sekoittumista käsittelevän manifestin (Manifest of Maintenance Art), ja on tehnyt taiteessaan näkyväksi fyysisen ympäristön ylläpitämiseen liittyvää ruumiillista työtä. Hän on työskennellyt New Yorkin puhtaanapitolaitoksen työntekijöiden keskuudessa eräänlaisena residenssitaiteilijana, jonka kausi tosin on kestänyt jo lähes 40 vuotta. Projekti alkoi vuoden mittaisella vaiheella, jossa Ukeles kätteli jokaisen laitoksen työntekijän ja kiitti heitä panoksesta kaupungin hyväksi. Taiteilijan työn seurauksena puhtaanapitolaitoksen työntekijöiden työmoraali ja itsearvostus kohenivat.
Kuuntelin Contea kuin valaistunut ensimmäisen vuoden taidehistorian opiskelija onnellisuuden lähteen äärellä ja kirjoitin paljon muistiinpanoja. Jälkeenpäin piti tarkistaa: olen kyllä lukenut kirjallisuutta, jossa Ukelesin taiteesta kerrotaan. Piti myös kartoittaa Facebookissa Ukelesin tunnettuutta: en ole ainoa, jolle hän on tuntematon tai unohduksissa. Minun sopii miettiä, miksi olin unohtanut Ukelesin, enkä vaikkapa Richard Serraa.
Seminaarin fokuksessa olivat uudemmat julkisen taiteen muodot, kuten tilapäiset teokset, yhteisölliset projektit ja katutaide. Tähän teemaan – samoin kuin ajankohtaiseen taidepolitiikkaan – Conten puheenvuoro toimi
osuvana näkökulmana. Ukelesin työskentelyn eetos sopii taiteen hyvinvointivaikutuksia hakevaan ajattelutapaan, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tämän politiikan kanssa. Ukelesin manifestoiman taiteen yhteisöllisyyttä parantaneet vaikutukset syntyivät taiteellisista lähtökohdista ja ehkä hieman yllättäen.
Toinen kansainvälinen puhujavieras, Ruotsin Statens konstrådin kuraattori Lotta Mossum aloitti tutulla sanastolla: 1937 perustetun organisaation toiminnan perustana ovat hyvinvointivaltion aatteet taiteen saavutettavuudesta. Samalla Statens konstråd on pyrkinyt reagoimaan yhteiskunnassa ja taiteessa tapahtuneisiin muutoksiin, mikä näkyy muun muassa siinä, että organisaatio puhuu julkisen taiteen sijaan nykytaiteesta julkisessa tilassa.
Statens konstråd tekee pysyviä teoksia, kokeellisia tilapäisiä teoksia ja tuo taiteilijoita mukaan kaupunkisuunnitteluhankkeisiin. Mossum kertoi monista kiinnostavista ja kunnianhimoisista julkisen taiteen projekteista. Esimerkiksi 5000 asukkaan Varan kaupungin asemarakennusta peittää saksalaisen Katharina Grossen teos Blue Orange (2012). Statens konstrådilla on myös yleisöystävälliset nettisivut, joilla projektit esitellään. Nettisivuilta paljastuu myös, että heillä on vaikuttava määrä henkilökuntaa.
Seminaarin lopuksi keskityttiin kotimaisen julkisen taiteen tuoreisiin tapausesimerkkeihin. Puhumassa olivat HAMin suunnittelija Klas Fontell, EMMAn intendentti Henna Paunu, intendentti Arja Miller Kiasmasta, Vantaan taidemuseon julkisen taiteen kuraattori Maija Kasvinen, Porvoon kulttuuripalveluiden päällikkö Susann Hartman ja kuvataiteilija Anssi Pulkkinen.
Rehellisesti sanoen laskeuduin tapausesimerkkien myötä Conten puheenvuoron synnyttämästä nosteesta, mutta maankamaralla tuntui myös kotoisalta. Puhuttiin teosten kuluvien materiaalien korvattavuudesta, monien tekijöiden yhteistyönä syntyvien hankkeiden kommunikointihaasteista, isoissa hankkeissa yleistyneiden taidekoordinaattoreiden roolista, yleisöjen sitouttamisesta, viranomaisten varovaisuudesta sekä siitä, siirretäänkö liikuteltavan veistoksen mukana myös sen jalusta. Tämä näkökulma oli myös odotettavissa: osuuden tarkoitus oli käsitellä muun muassa julkisen taiteen uusien muotojen tuomia haasteita sen parissa työskenteleville ja yleisölle.
Kuulimme esimerkiksi, miten asukasyhdistykset ovat sitoutuneet julkiseen taiteeseen. Vantaalla Myyrmäki-liike otti aktiivisen roolin juna-aseman remontin yhteydessä syntyneen Multicoloured Dreams -katutaideryhmän monumentaalisen seinämaalauksen toteuttamisessa. Maija Kasvinen kertoi, että ennen pahasta hajustaan tunnetun inhokkiaseman pihalla järjestetään nykyään toppahousutansseja. Taidemuseo toimi teoshankkeen asianajajana ja lisäksi huolehtii, että projekti kääntyy hallinnolliselle hankekielelle kaupunginosan identiteetin rakentajana ja yhteisöllisyyden tukijana.
Susann Hartman kertoi Porvoon Länsirannan kaupunginosan taideohjelmasta, joka keskittyy myös katutaiteeseen. Vuosi sitten alkaneen hankkeen aikajänne ulottuu peräti vuoteen 2035. Ohjelman mittakaava tuli keston ohella esiin sen toteuttajajoukossa ja sen maantieteellisessä levittäytymisessä Porvoon ulkopuolelle. Taideohjelmaa koordinoi tamperelainen julkisiin taidehankkeisiin keskittynyt yritys, joka on puolestaan tuonut kumppaniksi pietarilaisen katutaiteen museon. Hankkeen taiteilijoita on ohjeistettu, että teoksen aihe ei saa olla poliittinen ja että sen tulee olla lapsille sopiva. Hartman kertoi, että tästä huolimatta ensimmäisenä julkistettu maalaus – sarvipäinen satuhahmo – oli tulkittu musliminaisen kuvaksi. Yleisöstä kommentoitiin aiheellisesti, että julkiseen tilaan tullessaa taiteesta usein katoaa särmä – toisaalta särmää saattaa näköjään tulla tahtomattakin.
Arja Miller kertoi Kiasman syksyllä 2014 käynnistetystä taidekilpailusta, jonka ohjelmassa annetaan mahdollisuus myös museon tontille sijoittuville tilapäisille ja osallistaville teoksille. Museo on aiemmin toteuttanut tapahtumallisia julkisen tilan teoksia URB-festivaalin ohjelmistossa. On mielenkiintoista nähdä kilpailun toiseen vaiheeseen päässeet ehdotukset, kun museo esittelee ne tammikuussa 2016 avautuvassa näyttelyssä. Tässä vaiheessa taidekilpailun tuotoksista voi puhua vasta teorian eli kilpailuohjelman tasolla, mutta kilpailun näkökulmana on nykytaide julkisessa tilassa, ainakin sikäli että tulevan teoksen muodolle on annettu paljon mahdollisuuksia.
Tapausesimerkkejä reunustaneissa keskusteluissa sivuttiin Statens konstrådin valintaa puhua nykytaiteesta julkisessa tilassa mieluummin kuin julkisesta taiteesta; pitäisikö Suomessakin tehdä samoin? Yleisöstä todettiin, että uutta termiä ei aina tarvitse keksiä, vaan voimme myös laajentaa ymmärrystämme julkisen taiteen kentästä. Tämä olisi minustakin toivottavaa ja saattaa toimia ammattilaisten keskuudessa, mikäli heillä on kiinnostusta ja resursseja nähdä uudet muodot muuna kuin poikkeuksina. Yleisön kohdalla sanavalinnoilla voi tosin olla erilainen rooli. Kiinnostavaa on, että HAM nostaa verkkosivuillaan veistokset julkisen taiteen kattokäsitteeksi, vaikka museon kokoelmapolitiikassa todetaan, että uuden julkisen taiteen lähtökohta on paikka, ei väline. Myös museon Klas Fontell esitteli puheenvuorossaan muun muassa yhteisötaideprojektin ja julkisen tilan mediataidetta.
HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila sanoi seminaarin avaussanoissa, että kiinnostus julkisen taiteen uusiin muotoihin, kuten katutaiteeseen ja tilapäisiin teoksiin on olemassa museoillakin, mutta ympäröivät odotukset suosivat usein pysyviä teoksia. Ehkä taidekenttä toimii jossain määrin itse rakentamansa, tiedostamattoman tulosvastuullisuuden periaatteen mukaan, jossa pysyväluonteinen teosobjekti on varempi sijoitus kuin hetkellinen teos.
Seminaarin ohella olen ajatellut kahta lokakuisessa Helsingissä vielä hetken nähtävillä olevaa tilapäistä julkisen taiteen projektia: Hannah Gullichsenin ja Henna Tanskasen masinoimaa Metsä2 -tilakokemusta Aleksanterinkadun liikehuoneistossa ja Aalto-yliopiston tuottamaa Ariel Bustamanten ja työryhmän Why Do We Do The Things We Do? -ääniteosta Kampintorilla.
Nämä projektit ovat kiinnostavia todentaessaan, että monimuotoista julkista taidetta tosiaan syntyy paljon ja erilaisilta tekijöiltä. Teoksia yhdistää myös se, että molemmat toteutuvat fyysisten puitteidensa sisällä inhimillisyyden ja kohtaamisten kautta: läsnäoloa käytetään molemmissa teoksissa varsin anteliaasti. Hannah ja Henna ottavat maagisessa keinometsässä jokaisen tulijan vastaan, kertovat jokamiehen oikeuksista ja siitä, miten tilaa voi hyödyntää. Why Do We Do The Things We Do? -teoksen veistosrakennelman sisällä taas käydään yleisön kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ihmisenä olemisesta. Materiaali dokumentoidaan ja tekijät jatkavat sen parissa teoksen laajaa tutkimuksellista osuutta.
Läsnäolo ja aika liittyvät olennaisesti myös Ukelesin taiteeseen ja määrittävät sen muodon. Hänen työskentelynsä on elämäntyön mittainen ja se tuottaa hänen toimintansa vaikutuspiirissä oleville ihmisille yksilöllisiä muistoja ja kokemuksia, joilla voi olla edelleen vaikutuksia näiden ihmisten elämään ja ympäristöön. Lisäksi Ukelesin taide tuottaa dokumentteja suunnitelmista ja työhön kuuluneesta kirjeenvaihdosta, jotka taiteilija on tallentanut huolella, mutta Conten mukaan arkisto on järjestämätön. Järjestäminenkin vaatisi resursseja ja ihmistyövoimaa.
Meillä ei automaattisesti ja varsinkaan määrärahojen tiukentuessa välttämättä ole resursseja siihen mitä tilapäisen, osallistavan, paikkasidonnaisen tai muuten muodoltaan uudenlaisen julkisen taiteen tuottaminen useimmiten vaatii. Se vaatii ihmistyövoimaa, tutkimusta, opettelua ja läsnäoloa eri tavoin kuin perinteisemmät julkisen taiteen muodot. Sanon näin yksinkertaistamisen uhalla, mutta en arvottaakseni tai vertaillakseni. Itse tilapäisen ja paikkasidonnaisen taiteen parissa työskentelevänä koen, että julkisen tilan taidetta arvioidaan helposti pysyväluonteisen taiteen mittareilla, jotka eivät tuo esiin uusien muotojen luonnetta ja arvoa.
Jos kestävistä vaikutuksista puhutaan – tai taidepoliittisesti ajankohtaisesta taiteen vaikuttavuuden arvioimisesta – muistojen ja kokemusten arvoa ihmisen elämässä on paha mennä aliarvioimaan. Niitä ei ehkä osata tällä hetkellä mitata, mutta emmehän toki osaa mitata sellaista mitä emme arvosta.
Kirjoittaja työskentelee nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingin koordinaattorina.
Linkkejä:
Kari Conten toimittama Mierle Laderman Ukeles: Seven Work Ballets.
Katharina Grossen Blue Orange -teos Statens konstrådin verkkosivuilla
Kiasman taidekilpailu
Vantaan taidemuseosta ja katutaiteesta HS:ssa
Porvoon Länsirannan taideohjelma
HAMin veistokset
Metsä2 29.10. asti osoitteessa Aleksanterinkatu 13
Ariel Bustamante, Ari Pekka Leinonen ja Ava Grayson: Why Do We Do The Things We Do? 29.10. asti Kampintorilla