Teksti ja kuvat: Mikko Mäki
17.8.2018
LAVASTEISUUDEN SAAPUMINEN NYKYTAITEEN KESKIÖÖN
Taideteosten suhde esittämisympäristöönsä on jo pitkään ollut kiinnostuksen ja keskustelun kohde. Tietynlaisten uusien kontekstien luominen ja näyttelytilojen suunnittelu on vaikuttanut myös itse taideobjekteihin ja niiden kokemiseen. Viime vuosilta esimerkiksi käy taiteilijaduo Elmgreen ja Dragset, joka toteutti Pohjoismaiden paviljonkiin Venetsian biennaalissa (2009) fiktionaalisen keräilijän talon ja taidekokoelman, jossa yleisön näyttelykokemukseen oli kiinnitetty erityistä huomiota.
Taideobjektien uudenlainen, lavasteinen kokeminen oli läsnä kaikissa viime vuoden isoissa kansainvälisissä näyttelykokonaisuuksissa. Muistettavimpina Gregor Schneiderin N. Schmidt:in asunto Skulptur Projektessa ja The Boat is Leaking. The Captain Lied Fondazione Pradassa Venetsiassa. Ohjaavaksi yhteiseksi ”katsomistavaksi” muodostui näyttelytilan, taideobjektien ja lavastamisen sekoittava välimaasto, jossa erilaiset yhdistelmät ja variaatiot muuttivat näyttelykävijän kokemisen tapaa. Monet näistä uusista kokemisen tavoista liittyivät juuri uudenlaiseen suhteeseen lavasteisuuden kanssa. Tällä voidaan tarkoittaa joko lavasteellisen näyttelytilan luomista, lavasteisia installaatioita tai lavasteita itse teoksina.
Elmgreen & Dragset: The Collectors, Pohjoismaiden paviljonki, Venetsian biennaali (2009)
Siellä, missä näyttelytila liukuu kohti lavasteisuutta, myös taiteen kokemisessa ja itse taideobjekteissa tapahtuu muutos. Valkoinen minimalistinen näyttelytila pyrkii poistamaan mahdollisuuden kontekstuaaliseen kokemiseen. Tarkoitus on keskittyä ainoastaan esitettävään objektiin keskittymättä itse keskittyjiin tai teosten suhteeseen näyttelytilaan. Tällaisen näyttelytilan tehtävä on tavallaan kliinistää itse objektit ja myös itse yleisö. Aika, tai nykyaika, on muuttunut, ja yleisön suhdetta taideobjekteihin ja näyttelytilaan on ajateltu uudella tavalla. Tällöin lavaste, lavastaminen ja lavasteisuus luovat taideteoksille muokattavan ja kokemuksellisen kontekstin.
Tämä herättää ainakin kolmenlaista kiinnostusta lavastamisen ja taideobjektien väliseen suhteeseen. Ensinnäkin lavastaminen vaikuttaa itse näyttelytilaan, siitä tulee yksi valkoisen modernin galleriatilan jälkeisistä iteroinneista. Tällöin lavastaminen vaikuttaa myös itse taideobjekteihin, koska tilan suhde taideobjekteihin monipuolistuu. Tällaisessa tilanteessa teokset näyttäytyvät aina suhteessa lavasteisiin. Toiseksi lavastamisesta voi tulla oleellinen osa installaatiota, jolloin taiteilija yhdistää itse installaation lavasteeseen. Kolmanneksi lavasteisuudesta voi tulla itse taideobjekti. Tällöin lavaste kokonaisuudessaan toimii teoksena, jossa näyttelykävijän kokemus tapahtuu. Nämä kolme eritasoista lavastamisen tapaa liittyvät siihen ulottuvuuteen, jossa pyritään vaikuttamaan taiteen uudenlaiseen kontekstuaaliseen kokemiseen.
TEOKSET LAVASTEISSA, LAVASTETTU NÄYTTELYTILA
Yksinkertaisimmillaan itse näyttelytilaa voidaan pyrkiä muuttamaan näyttämöllisyyden ja lavastamisen suuntaan. Tällöin näyttelyn kävijä kohtaa taideobjektit uudenlaisessa ympäristössä. Monipuolistava ja uuteen ympäristöön taideteoksia liittävä kuratointi linkittyy vahvasti ajatteluun, jossa pohditaan taideobjektin uudenlaisia kokemisen tapoja näyttelytilassa.
Esimerkiksi Venetsian biennaalin Fondazione Pradan näyttelytilassa nähtiin Anna Viebrockin suunnittelemat lavasteet, jotka muodostivat kokemisympäristön The Boat is Leaking. The Captain Lied -näyttelylle. Näyttely toimikin hyvänä havainnollistuksena näyttämöllisyydestä, lavastamisesta ja lavasteisuudesta näyttelytilassa. Kokonaisuudessa yhdistettiin Aleksander Klugen elokuvia ja Thomas Demandin suurikokoisia valokuvia eri aikakausien erilaisiin lavasteympäristöihin. Näyttely rakentui siis valokuvaajan, elokuvan tekijän ja lavastajan töiden sovittamisesta toisiinsa. Tämä asetelma loi tälle yhteisnäyttelylle kokonaistaideteosmaisen, lavasteisen identiteetin.
Anna Viebrock, Thomas Demand, Alexander Kluge: The Boat is Leaking. The Captain Lied, Fondazione Prada (2017)
LAVASTE OSANA INSTALLAATIOTA, LAVASTEISET INSTALLAATIOT
Myös veistotaidetta julkiseen tilaan tuovan, Münsterissä järjestettävän Skulptur Projekten editiossa oli monia teoksia, joiden voidaan katsoa keskustelevan ”lavasteisuuden” kanssa jollakin tavalla. Mika Rottenbergin Cosmic Generator (2017) muokkasi ja uudelleenlavasti näyttelytilaksi entisen aasialaisiin tuotteisiin erikoistuneen myymälän. Myymälätila oli kokonaisuudessaan itse installaatio, mutta sen voidaan toisaalta katsoa toimivan lavasteisena näyttelytilana videoteokselle.
Tämä lavasteinen tila tai installaatio kokonaisuutenaan viittasi samalla 20-minuuttisen videon juoneen, jossa aasialaiset 99cent-kaupat toimivat osana salakuljetustunneleita. Kosmisen generaattorin videoteososuus näytettiin myymälätilan takahuoneessa, jossa näiden tunneleiden maahantuloaukkojen sisään- ja uloskäyntien tulisi videoteoksen tarinan mukaan sijaita.
Kyseessä oli siis taiteilijan itse lavastama näyttelytila, jonka suhde videoteokseen oli olennainen. Tärkeää lavasteisuuden kannalta oli huomata sen suhde kokonaisuuteen ja siihen, miten se vaikutti ”sisäpuolella” esittämiseen ja kokemiseen. Näyttelyvieraan kokemusta pyrittiin muuttamaan viemällä kävijä itse lavasteeseen, jossa jonkin tasoinen läsnäolo tai illuusio osallistumisesta pystyttiin luomaan tuottamalla videoteoksessa nähdyn kaltainen kauppaympäristö.
Syksyllä Istanbulin biennaalissa nähdyssä Justin Freemanin ja Justin Lowen Scenario in the Shade -teoksessa (2015-17) oli käytetty samankaltaista taktiikkaa. Teos tutki fiktionaalisia nuorisoalakulttuureja fiktionaalisessa San Sanin metropolissa Yhdysvaltojen länsirannikolla. Tutkiminen tapahtui näyttämöllisessä talossa, johon oli lavastettu erilaisia huonekokonaisuuksia. Tähän moniosaiseen huoneistoon käytiin sisään bajamajan ovesta, josta saavuttiin tunkkaiseen kalifornialaiseen olohuoneeseen, josta taas avautui erilaisia ”alakulttuurien huoneita” alustoina erilaisille alakulttuurien representaatioille.
Tällä kertaa itse lavasteisuus oli teoksessa pääosassa, mutta kuten Rottenbergin Kosmisessa generaattorissa, niin myös tässä lavaste liittyi yhdessä huoneessa esitettyyn videoteokseen. Molemmissa teoksissa lavastaminen toi videoteoksen maailman itse koettavaksi todellisuuden jatkeeksi. Teokseen luodussa maailmassa ollaan jo sisällä, kun siirrytään huoneesta seuraavaan.
LAVASTE ITSE TEOKSENA
Samankaltainen huoneista toisiin siirtyminen oli avainasemassa Skulptur Projektessa nähdyssä Gregor Schneiderin teoksessa N. Schmidt, Pferdegasse 19, 48143 Münster, Deutschland (2017). Tämä kokonaisvaltainen taideobjekti pyrki toimimaan vielä vaikuttavammin ja voimakkaammin. Tarkoitus oli päästä näyttelykävijän pään sisään ja luoda pelkojen ja ahdistuksen kautta kommunikoiva psykologinen kokonaisuus, missä se onnistui erinomaisesti. Tässä erikoislaatuisessa N. Schmidtin asunnossa, näyttelytilan, lavasteen ja itse teoksen välistä eroa on enää vaikea määritellä. Lavasteesta itsessään on tullut taideobjekti ja teos. Osa teoksen ideaa on juuri muokata ja muuttaa sitä kokemisen tapaa, joka tapahtuu installaation sisällä. Tätä lavaste-teosta voisikin kuvailla escape room-henkiseksi, ja samalla kokijan asema muuttuu katsojasta enemmän näyttelijäksi. Jollakin tapaa teosta voisi lähestyä ajatuksella, että virtuaalisista, videopelien, kauhuelokuvien ja kummitustalojen kokemistavoista on otettu oppia ja tehty niistä tavallaan tosielämän IRL-sovellus.
Gregor Schneider: N. Schmidt, Pferdegasse 19, 48143 Münster, Deutschland, Skulptur Projekte (2017)
Aiemmin keväällä Sharjahin biennaaliin kuuluvilla Al Hamriyahin studioilla Em’kal Eyongakpa esitti kompaktin, pääosiltaan pimeän ja äänimaisemallisen tilainstallaation Rustle 2.0 (2016). Tilassa liikkuessa nousi esiin yön ja mahdollisen sademetsän läheisyyden vaikutelma, jossa todellisuuden ja kuvitellun raja voi sekoittua helposti. Lavastettu pimeys toi lähemmäksi kokemuksen siitä, miltä esimerkiksi puiden kaataminen moottorisahalla tai yli lentävä lentokone voi tuntua kylämäisessä ympäristössä. Lavasteteoksen osaksi oli liitetty Eyongakpan aikaisempi Breathe II -teos (2013), joka koostui keuhkonmuotoisesta led-valoinstallaatiosta, joka valaisi satunnaisesti sademetsän yötä.
Myös Sharjahissa esillä ollut Lawrence Abu Hamdanin Saydnaya (the missing 19db) (2017) käsitteli pimeyden, hiljaisuuden, kiduttamisen ja kokemisen välistä suhdetta. Teos käsitteli ennen Syyrian sisällissotaa tapahtunutta poliittisten vankien kiduttamista ja kokemuksia pimeässä vankilatilassa. Taiteilijan tapa käsitellä ääniä, muistoja ja äänen voimakkuuksia rikospaikkatutkimuksen kaltaisesti tuotiin installaatiossa kokemuksellisesti esille. Näyttelykävijä pystyi pimeydessä samaistumaan vankilatilan julmuuteen.
Lawrence Abu Hamdan: Saydnaya (the missing 19db), Sharjahin biennaali (2017)
Venetsian biennaalin Libanonin paviljongissa oltiin myös lavastetussa tilassa, joka toimi itse installaationa. Zad Moultakan kultaisessa, pimeän auringon ŠamaŠin temppeli -teoksessa (2017) näyttelytila oli lavastettu muistuttamaan oopperalavasteen kaltaista puolifiktionaalista foiniakilaista aurinkojumalan temppeliä. Teoksen tilassa liikkuminen oli oleellisessa osassa teoksen dramaturgiaa, jonka ohjaaminen tapahtuu vuoroittain valaisemalla, kuoron äänillä ja objektien luokse tulemiselle. Tässäkin teoksessa yleisön näyttämöllisen kokemuksen tuottaminen nousi keskeiseksi tavoitteeksi. Erilaisten objektien kokonaisuus sekoittui kokonaiseksi teokseksi suhteessa lavasteeseen.
Istanbulin biennaalissa oli myös muita lavasteellisia teoksia, jotka muodostivat arkkitehtuurillisia ja lavasteellisia kokonaisuuksia. Esimerkiksi koko ARK Külturin rakennus oli Mahmud Khaledin toimesta muutettu puolifiktionaaliseksi kotimuseo-teokseksi Proposal for a House Museum of an Unknown Crying Man (2017). Tässä teoksessa nauhoitetun opastuksen ohjaamana liikuttiin ja toisaalta samaistuttiin yksinäisen miehen dekadenttiin elämään talossa, joka on lopulta tyhjentynyt elämästä. Tämä Elmgreen & Dragsetin kuratoiman biennaalin teos, lähestyi taiteilijaduon itse toteuttamaa teosta Venetsian biennaaliin Pohjoismaiden paviljonkiin 2009.
Istanbulissa nähtiin myös Leander Schönwegerin Our Family Lost (2017), joka oli toteutettu entisen Galatan kreikkalaisen alakoulun ylimpään kerrokseen. Teos osui valkoisen arkkitehtonisen ja lavasteisen tilan väliin, joka leikitteli perspektiivin harhoilla ja näyttelykävijän kehon relatiivisuudella. Labyrinttimainen kokonaisuus sai näyttelyvieraat kokemaan teoksen tilana, joka pelasi harhaantumisella ja aistien huijaamisella. Oma kokijakeho asetti rajoituksia siihen, ettei kaikkiin teoksen huoneisiin ollut lopulta mahdollista päästä sisään.
Leander Schönweger: Our Family Lost, Istanbulin biennaali (2017)
NÄYTTELYVIERAAN KOKEMUKSEN KEHITTÄMINEN KIINNOSTAA
Lavasteisuuden muodostuminen yhdeksi nykytaiteen ohjaavaksi teemaksi liittyy osaltaan kiinnostukseen kehittää yleisön näyttelykokemusta. Tämä itse teoksen ja näyttelytilan häivyttäminen tai hämärtäminen antaa yleisölle mahdollisuuden uudenlaiseen kokemuksellisuuteen sekä samaistumiseen näyttelytilassa ja itse taideobjektin kanssa. Näin kokija on valmiimpana todellisuudessa tapahtuvaan kokemukselliseen ”pelaamiseen”. Tällöin näyttelytilasta ja lavasteisista installaatioista tulee uusia kokemusympäristöjä, joiden eri muotoja olen kuvaillut.
Lavasteisuudesta on siis tulossa uusi normi näyttely-ympäristöissä, koska kokonaisvaltaisen, moniaistisen kokemuksen rooli on korostumassa. Taideobjektit ovat muuttumassa, taideobjektien kokeminen on muuttumassa. Käänne kohti lavasteisuutta sekoittaa näyttely-ympäristöä ja teoksia toisiinsa. “Näyttelykävijästä” tulee tällöin tilanteesta riippuen joko eräänlainen ”näyttelyn näyttelijä” tai lavasteissa tai näyttämöllä kulkija.
Tällaisessa tilanteessa oman position ja kokemuksen merkitys vahvistuu. Nykyaikana ollaan siis uudessa tilanteessa sikäli, että uusi muuttuja eli lavaste mahdollistaa yleisön kokemuksen muokkaamisen näyttely-ympäristöön puuttumalla. Koska nykytaiteessa näyttelyn voi järjestää valkoisen kuution jälkeisessä tilassa ja ajassa, uudella lavasteisella näyttelytilalla voidaan pyrkiä myös siihen, että taideobjektien esittämisen konteksti ja kokemuksen erikoislaatuisuus korostuvat. Tällöin fokus on siirtynyt pelkästään ulkoisesti havainnoitavasta taideobjektista sisälle päästävän esittämisympäristön suuntaan.
Anna Viebrock, Thomas Demand, Alexander Kluge: The Boat is Leaking. The Captain Lied, Fondazione Prada (2017)