Teksti: Tuomas Tiainen 28.4.2017
Kuvat: Marc-Antoine Mathieu, Pushwagner, Martin Vaughn-James
Sarjakuva kertoo tarinan käyttäen peräkkäin asetettuja kuvia, sanoo yleisesti tunnustettu tosi uskomus. Yksinkertaista kaavaa on helppo noudattaa. Vaikeampaa on poiketa siitä ja tehdä se hyvin.
Kolmen sekunnin arvoitus
Marc-Antoine Mathieu: 3″ (2011)
Useimmat sarjakuvantekijät eivät koe tarpeelliseksi väännellä välinettä vieraisiin kulmiin. Ja näin on hyvä, ihminen kun tuntee huomattavasti enemmän vetoa koherentteihin tarinoihin kuin kerrontateknisiin metatason kommervenkkeihin. Ilmeisenä vaarana on kompastua tarpeettomaan näppäryyteen. Se on kehnoimmillaan yhtä vaivaannuttavaa kuin kuvituskuvaa selittävä tarpeeton jaarittelukin.
Ranskalainen Marc-Antoine Mathieu (s. 1959) on pyristellyt lineaarista narratiivia vastaan usein hyvinkin tuloksin. Konstailemattomuuteen totuttautunut lukija äimistyy Alkuperä-albumin (1991) legendaarisen antiruudun kohdatessaan yhtä paljon kuin teoksen päähenkilö, joka vähin erin käsittää elävänsä sarjakuvassa.
Sarjakuvaruutujen järjestys kuvaa aikaa, joka länsimaissa juoksee riveittäin vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Mathieun kokeellisessa sarjakuvassa 3” (2011) ajan kulku esitetään valonsäteen näkökulmasta, miellyttävän konkreettisesti viivasuoraan edeten. Liike sarjakuvassa suuntautuu poikkeuksetta eteenpäin, mistä seuraa mielenkiintoinen, hivenen huimaava vauhdin tuntu. Kolmessa sekunnissa, ajassa, johon albumi nimellään viittaa, valo kulkee 900 000 kilometriä.
Pyrähdyksen aikana paukkuvat niin urheilutulokset, moraali kuin käsiaseetkin. Itse asiassa kyseessä on arvoituspähkinä, jossa lukijan on määrä toimia salapoliisina. Tai oikeammin lukijoiden, mysteerin tutkiminen on näet ajanmukaisesti joukkoistettu verkkosivulla 3secondsmystery.com. Jokaiseen sarjakuvaruutuun on mahdollista lisätä omat kommenttinsa ja lukea muiden löytämiä vihjeitä. Sotkun setviminen on aikaavievää ja pikkutarkkaa puuhastelua kryptojen ystäville.
Pelkkänä sarjakuvana 3” ei toimi aivan suvereenisti, siihen se on liialti kokeilunomainen ja lopulta aika yksioikoinen. Kuten Mathieun töissä joskus muutoinkin, tässäkin tapauksessa lukijalle välittyy tekijän ylikorostunut tarve hallita sarjakuvaa välineenä. Uusien oivallusten keksimisestä ja kiinnostuksen herättämisestä on toki syytä kohottaa baskeria.
Tätä on elämäni
Kokeneena ammattilaisena Mathieu osaa ohjata sarjakuvaa uusille urille. Liki täysin päinvastoin asiaan suhtautuu norjalainen poptaiteilija Pushwagner, jonka kauan kadoksissa ollut merkkiteos Soft City on näennäisen suoraviivainen ja jopa tapahtumaköyhä kuvaus yhdestä kapitalistis-militaristisen yhteiskunnan työpäivästä.
Soft Cityllä on ollut kiemurainen matka kirjahyllyihimme. Vuonna 1969 Norjalainen Hariton Pushwagner (oik. Terje Brofos, s. 1940) luonnosteli kirjailija Alex Jensenin asunnossa LSD-johdannaisten olotilojen ajamana autossa istuvan miehen, Mr. Softin, ja hahmotteli isäntänsä kanssa yhtä päivää kuvaavan juonentyngän. Tämän jälkeen Pushwagnerin elämä ajautui sivupoluille muutamaksi vuodeksi. Aloilleen asettumisen ja perheen perustamisen myötä aika oli kypsä vimmaiselle työnteolle.
Pushwagner: Soft City (1975)
Sarjakuvakirja – tai 269 mustavalkopiirrosta, joista lopullinen teos koostettiin – valmistui lopulta vuonna 1975. Piirrokset kiersivät Lontoon klubiympyröissä kulkien esimerkiksi Pete Townshendin ja Steve Winwoodin käsien kautta vain kadotakseen jäljettömiin. Vuonna 1979 Pushwagnerin palattua kotimaahansa piirrokset hävisivät määrittelemättömien sattumusten seurauksena pysyen hukassa yli kolme vuosikymmentä.
Originaalit löytyivät lopulta Oslosta vuonna 2002. Pahaksi onneksi taiteilija oli luovuttanut töidensä oikeudet 1990-luvun lopulla assistenttinaan toimineelle henkilölle, joka nappasi sivut haltuunsa. Oikeutta käytyään Pushwagner voitti tekijänoikeutensa takaisin 2008, mikä aukaisi tien niin teokselle kuin sen kovaa elämää viettäneelle tekijällekin. Soft Cityn alkuperäissivuja asetettiin esille museoihin ja gallerioihin ja kirja julkaistiin Norjassa jo löytämisvuonna. Englanniksi teos julkaistiin viime vuonna New York Review’n komeana laitoksena.
Aika ei ole liuentanut Soft Cityn voimaa. Sarjakuvataiteilija Chris Waren esipuheella ja toimittaja Martin Herbertin tausta-artikkelilla ryyditetty kirja olisi ilman koreaa ulkoasuaankin jokaista jonkinlaisessa yhteiskunnassa elävää koskettava taideteos. Voi jopa olla, että Soft City tuntuu erityisen tenhoavalta juuri näinä inhorealistisen epävarmoina aikoina.
Soft City kuvaa yhtä päivää lukemattomien ydinperheiden kansoittamassa valtavassa kaupungissa. Aurinko nousee, arki alkaa pillerillä. Normaalien aamutoimien jälkeen perheen isä ajaa satojen kaltaistensa tavoin jättimäiseen parkkihalliin ja kävelee kellokorttileimaajan kautta konttoriin. Alkaa työpäivä. Iskulauseenomaiset toimintaperiaatteet pakotetaan mieleen päivittäisellä toistolla – jokaiselle koneen osalle on ilmiselvää, ettei rivistä livetä.
Pushwagner: Soft City (1975)
Kammiostaan käsin johtaja ensin ohjeistaa käskyläisiään, sitten ottaa videoyhteyden joutilaaseen ihanneperheeseensä ja perehtyy lopulta jossain kaukana jauhavan sotamyllyn viimeisimpiin saavutuksiin ja vaatimuksiin. Kotona luvuttomat äidit vievät luvuttomat lapsensa hoitoon lähteäkseen toteuttamaan tehtäväänsä kuluttajina, kunnes isä palaa kotiin päivällisen ääreen. Normaalien iltatoimien jälkeen nielaistaan unipilleri.
Soft City on läheistä sukua tunnetuille dystopiaklassikoille eikä sisällä kovinkaan paljon sellaista, joka erottaisi sen muista Nykyajasta, Metropoliksesta, 1984:stä ja Uljaasta uudesta maailmasta vaikutteita ottaneista teoksista. Pushwagnerin sarjakuva nousee kuitenkin lajityyppihetteiköstä omille jaloilleen, eikä alkuperäissivujen esittäminen taidekontekstissa ole lainkaan väärin. Toisin kuin Mathieun kokeilussa, Soft Cityssä ei ole mitään pakotettua tai itsetietoista.
Pushwagnerin suosima symmetriaan ja toistoon nojautuva esitystapa on erinomaisen tehokas väline kuvata yhteiskuntaa koneena. Sivun, usein aukeamankin kokoiset kuvat liikenneruuhkista, parkkihalleista ja avokonttoreista ovat kaikessa pikkutarkkuudessaan asiat kirjaimellisesti perspektiiviin asettavia. Pushwagner piirtää tasapaksulla, ohuella viivalla ja usein hieman huolimattomasti. Valkeiden pintojen käyttö ja luonnosmaisuus toimivat kontrastina massaa kerryttävien yksityiskohtien toistolle. Kaiken kruunaa koko. Suuret ruudut imaisevat lukijan sisään samaan Soft-maailmaan, jossa työväestö on ohjelmoitu suorittamaan yhtä ja samaa päivästä toiseen.
Pyörteen silmässä
Vaikkei Soft Cityä voi millään muotoa lukea valtavirran piiriin, on se tässä käsiteltävistä sarjakuvista kerronnaltaan kaikkein perinteisin. Se ei ole vaikeaselkoinen eikä arvoituksellinenkaan. Vaughn-Jamesin taidonnäyte yhdistelee tuttuja elementtejä, siis kuvaa ja tekstiä, mutta tekee sen totutusta poikkeavalla tavalla.
Vaughn-Jamesin (1943–2009) The Cage ennätti Soft Cityn tavoin olla unohduksissa hyvän aikaa. Tässä tapauksessa kyse tosin oli uusintapainoksen puutteesta, ei varsinaisesta katoamisesta saati tekijän ailahtelevuudesta. Yhtä kaikki, kuluneina vuosina ja vuosikymmeninä vaikeaselkoisen mutta vaikuttavan The Cagen maine kasvoi. Kuten Soft Citykin, myös The Cage on julkaistu hiljattain uudelleen. Siitä sopii olla kiitollinen samalle Coach House -kustantamolle, joka oli asialla jo neljä vuosikymmentä sitten. Kyseessä nimittäin on sarjakuvan rajoja auki puhkuva ajaton mestariteos.
Martin Vaughn-James: The Cage (1975)
Coach House julkaisi Kanadaan emigroituneen britin Martin Vaughn-Jamesin The Cagen 1975, sattumalta samana vuonna, jolloin Pushwagner viimeisteli Soft Cityn. Mutta jos Soft City on kerronnaltaan ja muodoltaan perinteinen, tuntuu The Cage väistelevän määrittelyjä. Vaughn-Jamesin väkevin taidonnäyte yhdistelee kuvaa ja tekstiä, kuten sarjakuva usein tapaa tehdä, mutta totutusta poikkeavalla tavalla.
Realisistisesti toteutetuissa, melkein teknisiä piirroksia muistuttavissa kuvissa kierretään piikkilangalla kruunattua avohäkkiä keskellä elotonta tasankoa, uuden maailman porraspyramidia, jokseenkin tavallista asuinhuoneistoa sekä oikeasti olemassa olevaan kanadalaiseen pumppuasemaan rakennettua museota. Yhtään ihmishahmoa ei näytetä, mutta toisinaan näkyy elämisen merkkejä (tai jäänteitä elämästä). Tekstikatkelmissa viitataan joko nykyisiin, menneisiin tai tuleviin ruutuihin. Kuvatkaan eivät ole aikajärjestyksessä.
Kerronta on siksi rikkonaista ja pyörteistä. Normaalit tarinankaaren kiintopisteet alku, keskikohta ja loppu ovat merkityksettömiä, lineaarisuus romuna. Itse asiassa varsinaista tarinaakaan ei juuri ole. Pikemminkin tunnumme kieppuvan häkin käsitteen ympärillä kysyen, mikä häkki itse asiassa on ja keitä sen sisään on vangittu. Viittaako häkki kirjassa esiintyvän konkreettisen aitauksen lisäksi (sarjakuva)kirjaan käsitteenä tai fyysisenä esineenä, yhteiskuntaa ylläpitäviin yleispäteviin käyttäytymisnormeihin tai mielen vankilaksi luotuun ihmiskehoon? Olemmeko häkissä me, lukijat? Mahdollisesti, mutta asialla ei välttämättä ole merkitystä.
Toisin kuin johtolankojen punomista pakonomaisesti huutava 3”, The Cage on arvoitus, jota ei tarvitse ratkaista. Mutta onko The Cage sarjakuvaa? Onko se ”visuaalinen romaani” tai peräti ”sarjakuvaromaani” vai väkinäistä rikkomista edustava itsetietoinen kokeilu? Tässäkin vastaukset ovat yhtä epämääräisiä kuin itse kirja, vaikka viimeisinpään kysymykseen voi huoletta vastata ”ei”. Selvää on myös, että The Cage on vielä yli neljäkymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen vaikuttava, ajattelemaan ravisteleva teos. Se haastaa käsityksemme siitä, miten kertoa ja mistä kertoa. Mikä tärkeintä, se vihjaisee meille mahdollisuudesta paeta.
Martin Vaughn-James: The Cage (1975)
3”
Marc-Antoine Mathieu
Jonathan Cape
72 s.
Soft City
Pushwagner
New York Review Comics
160 s.
The Cage
Martin Vaughn-James
Coach House
192 s.